Minua verhoaa ahdistuksen kompleksiuus. En tiedä tarkalleen sitä mikä mua tarkalleen ottaen vaivaa. Eniten on alkanut ärsyttää keinotekoiset rakenteet yhteiskunnassa, sovinnaisuus, teennäisyys ja tavallisuus. Minua voidaan ehkä luulla tavalliseksi kun teen sosiaalisia kompromissseja eli useimmiten vetäydyn kuoreeni enkä ota osaa keskusteluun, jonka tosin muutenkin näen tarpeettomaksi hyvin monen ihmisen kanssa. Jos pitäisi analysoida itseään objektiivisesti jonkin toisen näkökulmasta, ehkä tieteen tai "maalaisjärjen" näkökulmasta, ei minua mitenkään erityisen sairaaksi voitaisi todeta. EI minulle ole erityisen vääristynyttä kuvaa itsestäni tai ympärillä olevista ihmisistä. Tai onhan se aina vähän vaihteleva, mutta "totuutta", jos sellaista nyt onkaan, on vaikea löytää. Tuntuu siltä kuin tämä päämäärätön vaeltaminen olisi minun tapaksessa erityisen epätyydyttävää, sillä koulutukseen ja muuhun menee tuhottomasti aikaa. Luovuus ei aktualisoidu vaan jähmetyn stagnaation jäisiin ja hyytäviin kouriin, joista on vaikea päästä ois. Kyynisyys on vahva ase läpiaffektoinutta/läpitunnepitoistunutta yhteiskuntaa, jossa spontaanillla ilmaisulla on selkeästi havaittavissa oleva itseisarvo. Mitä vittua tämä kaikki on?!?! Välillä tuntuu kohtuulliseslta, mutta siihen se sittn jääkin. Ei ole lainkaan kysymys kitkattomasta elämästä (ainakaan läheskään täysin) vaan tyytymättömyys; olen uhrannut valtavia voimavaroja tunteistani erästä naista kohtaan, mutta vastaanotoksi olen saanut lähinnä "en halua vahingoittaa sinua" tai mä voin olla haitallista seuraa sinulle-tyyliset puheet. Toki ymmärrän sen, jos toinen ei motiivista tai toisesta johtuen halua/pysty jotenkin moraalin /esim. tässä yhteydessä ikäero) olemaan kontaktissa, mutta se on vain niin pettymytä tuottavaa, että tekisipä mieleni huutaa aivan vitun kovaa pois jonnekin tästä säännönmukaisuuksien maailmasta, jossa oma tahto on saastunut. Mitä siis haluan elämältä? Haluan naisen, vaimon, jota rakastaa syvästi. En halua, että minulle rupeaa joku ns. terapeutti latomaan ohjeita siitä, miten lähestulkoon kaikenlainen rakkaus on vääränlaista jne. Kuka sitä on määritämään jos kaksi ihmistä tekee rakkauden yhteiskuntasopimuksen? Kvasitiede psykologia tulee tännekin tieteellisine paradigmoineen häiritsemään kahden ihmisen elämän suurta huoentumaan, hedonistis-realistista euforiaa. Määritykset, luokitukset, lokeroitumiset ja piilossa olevat rakenteet, yhteiskunnan individuaalia/yksilöä koskevat rajoitukset, jota voisi kutsua yhteiskunnan piilo-opetussuunnitelmaksi. MItä homogeenisempi ryhmä, sitä helmpommin hallittavissa. Ei pääoman halllitsijoita kiinnosta yksilön kokemukset kun perse pyyhitään 500 euron seteleillä. Yhdenmukaistetaan kaikki. Laitetaan kaikki sosiaaliseen lokeroon ja tuomitaan ja arvostellaan, pakotetaan muuttumaan. Tämä kaikki on niin kertakaikkisen absurdia. Olen todennut että ihmisistä suurin osa on aikansa lapsia. Suuria sellaisia. Tätä attribuuttia ei ole sidottuälykyyteen vaan viisauden kvaliteettiin ja kvantiteettiin. SIllä olen tullut siihne päätelmään, etä hämmästyttävän suurelle ihmisjoukolle riittää pinnallinen sosiaalinen kultuuri koko elämän ajaksi. EN voi ymmärtää, miten he tyytyvät onttouteen ja muovisuuteen. Tunnen suurta vastenmielisyyttä tätä ns. tekohauskuutta ja muka-avoimuutta kohtaan. Maailmassa on harvoja aitoja ja syvällisiä ihmisiä sanojen varsinaisessa merkityksessä. Kaikki raiskataan postmodernissa lihamyllyssä, jossa vallitseva tyyliauktorieetti tuomitsee ja arvorelatelavoista kaiken. Haistakaa jo pitkä vittu, heille nyt otisesti ja vilpittömästi sanon. Te ette ole mitään. Aikakirjoissa olette muurhaisen takajalon jotakin funktioonalista osaa pienmpi paskaköntti historia lehdillä. Palvokaa keinotekoisuutta, julistkaa itsenne messiaksi. Minä tiedän enemmän, paremmin, tulevaisuuden.
elämänvuodatus
Tuomas18
8705
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tervetuloa aikuisuuden kynnykselle poikaseni... Maailma ei ole niinkään hyvä ja turvallinen sekä oikeuden mukainen paikka miltä se on ennen näyttäny. Kaikki ei ole enää mustavalkoista vaan siinä välissä on pitkä ja laaja harmaavyöhyke.
Toiset hyväksyvät sen ja pyrkivät leikkaamaan oman osansa kakusta peläten että ilman sitä ei tulekaan toimeen. Ennen ihmisillä ei ollu niin paljoa vapaata aikaa tehdä mitä tahtoivat joten monet asiat kietoutuivat leivänsaannin ympärille. Nyt ihmisten ei tarvitse nähdä vaivaa saadakseen leipänsä joten sen tilalle on tullut tyhjiö jota jokainen täyttää haluamalla tavalla.
Sinä olet vielä nuori, (uskomatonta että minä puhun näin) idealisti. Mietit miten tällainen on edes mahdollista. Elämä turhauttaa mielialan vaihtelut ovat joka päiväistä arkea. Joka suunnalta painostetaan johonkin suuntaan mutta tahtois kuitenkin itse päättää minne tie vie eikä olla muiden ohjailtavana. Sä seisot tiellä aikuisuuteen. Tekis mieli vähän kapinoida, mut tietää että se ei ole omalle tulevaisuudelle hyväksi.
Tiedät mitä tahdot, tahdot rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mieti mitä muuta tahdot? Millaisen ammatin missä olet hyvä, minkä haluat pitää harrastuksena, mistä tahdot leipäsi repiä?
Tossa elämänvaiheessa ois aikalisä aivan hiton hyvä ratkaisu. Oletkos meinannu intin käydä? Se on ihan jees paikka miettiä mitä tulevaisuudessa tekee. Mut kuitenki kannattaa hakea jonnekin kouluun ennen sitäkin että sit yhteiskunnan rahat tulee vähemmällä vaivalla.
Ohje: Kelaa päässäsi niitä juttuja joita olet tehny kouiluhistoriassa, harrastukset, kiinnostuksen kohteen, millaista tulevaisuutta kaipaat. Mitä tykkäät tehdä ja millaista liksaa saada? TEe itselles päässä jonkin sortinhistoriikki, tsekkaa nykytilanne, ja haaveile tulevaisuus.
Sulla ei ole selkeää suunnitelmaa elämässä joten se tuntuu vähän rasittavalta kun pitäis mennä eteenpäin mut nyt pyöriikin paikallaan kuin puolukka p****ssa.
Omalla kohdalla intti oli se käänne se oli käytävä alta pois joten meninpähän sitten sinne ja aattelin että mitähän tässä vois oikeen tehdä. "iellä hoksasin että eräs haave olis "ajaa saksalaista motaria pitkin kaks paikkasella bemulla, musta salkku toisella paikalla ja puhun puhelimessa ulkolaisen yritysjohtajan kanssa." Sit toinen vaihtoehto oli maatila, vaimo ja tusina muksuja. Hyvä duuni ja työläs arki. no valkkasinpa sitten itselleni koulun josta valmistuttuani voin suunnata molemmille teille.
"Ongelman ratkaisun vaikein vaihe on ongelman löytäminen"
Toivottavasti edes jotain sait tosta irti....
"Eniten on alkanut ärsyttää keinotekoiset rakenteet yhteiskunnassa"
Tekstin kappalejako ei kuitenkaan ole tällainen rakenne. Anna anteeksi, että puutun tähän, mutta tekstisi vaikutti mielenkiintoiselta ja vain kappalejaon puuttuminen sai minut jättämään sen lukemisen kesken.
On sääli, että jotkut kirjoittavat lyhyitä ja sisällöttömiä viestejä. Mutta vielä murheellisempi olen siitä, kun ansiokas teksti on survottu yhteen ainoaan kappaleeseen.
Olisin mielelläni lukenut sen loppuun.
Minua verhoaa ahdistuksen kompleksiuus. En tiedä tarkalleen sitä mikä mua tarkalleen ottaen vaivaa. Eniten on alkanut ärsyttää keinotekoiset rakenteet yhteiskunnassa, sovinnaisuus, teennäisyys ja tavallisuus. Minua voidaan ehkä luulla tavalliseksi kun teen sosiaalisia kompromissseja eli useimmiten vetäydyn kuoreeni enkä ota osaa keskusteluun, jonka tosin muutenkin näen tarpeettomaksi hyvin monen ihmisen kanssa. Jos pitäisi analysoida itseään objektiivisesti jonkin toisen näkökulmasta, ehkä tieteen tai "maalaisjärjen" näkökulmasta, ei minua mitenkään erityisen sairaaksi voitaisi todeta. EI minulle ole erityisen vääristynyttä kuvaa itsestäni tai ympärillä olevista ihmisistä. Tai onhan se aina vähän vaihteleva, mutta "totuutta", jos sellaista nyt onkaan, on vaikea löytää.
Tuntuu siltä kuin tämä päämäärätön vaeltaminen olisi minun tapaksessa erityisen epätyydyttävää, sillä koulutukseen ja muuhun menee tuhottomasti aikaa. Luovuus ei aktualisoidu vaan jähmetyn stagnaation jäisiin ja hyytäviin kouriin, joista on vaikea päästä ois. Kyynisyys on vahva ase läpiaffektoinutta/läpitunnepitoistunutta yhteiskuntaa, jossa spontaanillla ilmaisulla on selkeästi havaittavissa oleva itseisarvo.
Mitä vittua tämä kaikki on?!?! Välillä tuntuu kohtuulliseslta, mutta siihen se sittn jääkin. Ei ole lainkaan kysymys kitkattomasta elämästä (ainakaan läheskään täysin) vaan tyytymättömyys; olen uhrannut valtavia voimavaroja tunteistani erästä naista kohtaan, mutta vastaanotoksi olen saanut lähinnä "en halua vahingoittaa sinua" tai mä voin olla haitallista seuraa sinulle-tyyliset puheet. Toki ymmärrän sen, jos toinen ei motiivista tai toisesta johtuen halua/pysty jotenkin moraalin /esim. tässä yhteydessä ikäero) olemaan kontaktissa, mutta se on vain niin pettymytä tuottavaa, että tekisipä mieleni huutaa aivan vitun kovaa pois jonnekin tästä säännönmukaisuuksien maailmasta, jossa oma tahto on saastunut.
Mitä siis haluan elämältä? Haluan naisen, vaimon, jota rakastaa syvästi. En halua, että minulle rupeaa joku ns. terapeutti latomaan ohjeita siitä, miten lähestulkoon kaikenlainen rakkaus on vääränlaista jne. Kuka sitä on määritämään jos kaksi ihmistä tekee rakkauden yhteiskuntasopimuksen? Kvasitiede psykologia tulee tännekin tieteellisine paradigmoineen häiritsemään kahden ihmisen elämän suurta huoentumaan, hedonistis-realistista euforiaa. Määritykset, luokitukset, lokeroitumiset ja piilossa olevat rakenteet, yhteiskunnan individuaalia/yksilöä koskevat rajoitukset, jota voisi kutsua yhteiskunnan piilo-opetussuunnitelmaksi. MItä homogeenisempi ryhmä, sitä helmpommin hallittavissa. Ei pääoman halllitsijoita kiinnosta yksilön kokemukset kun perse pyyhitään 500 euron seteleillä. Yhdenmukaistetaan kaikki. Laitetaan kaikki sosiaaliseen lokeroon ja tuomitaan ja arvostellaan, pakotetaan muuttumaan.
Tämä kaikki on niin kertakaikkisen absurdia. Olen todennut että ihmisistä suurin osa on aikansa lapsia. Suuria sellaisia. Tätä attribuuttia ei ole sidottuälykyyteen vaan viisauden kvaliteettiin ja kvantiteettiin. SIllä olen tullut siihne päätelmään, etä hämmästyttävän suurelle ihmisjoukolle riittää pinnallinen sosiaalinen kultuuri koko elämän ajaksi. EN voi ymmärtää, miten he tyytyvät onttouteen ja muovisuuteen. Tunnen suurta vastenmielisyyttä tätä ns. tekohauskuutta ja muka-avoimuutta kohtaan.
Maailmassa on harvoja aitoja ja syvällisiä ihmisiä sanojen varsinaisessa merkityksessä. Kaikki raiskataan postmodernissa lihamyllyssä, jossa vallitseva tyyliauktorieetti tuomitsee ja arvorelatelavoista kaiken. Haistakaa jo pitkä vittu, heille nyt otisesti ja vilpittömästi sanon. Te ette ole mitään. Aikakirjoissa olette muurhaisen takajalon jotakin funktioonalista osaa pienmpi paskaköntti historia lehdillä. Palvokaa keinotekoisuutta, julistkaa itsenne messiaksi. Minä tiedän enemmän, paremmin, tulevaisuuden.
Minua verhoaa ahdistuksen kompleksiuus. En tiedä tarkalleen sitä mikä mua tarkalleen ottaen vaivaa. Eniten on alkanut ärsyttää keinotekoiset rakenteet yhteiskunnassa, sovinnaisuus, teennäisyys ja tavallisuus. Minua voidaan ehkä luulla tavalliseksi kun teen sosiaalisia kompromissseja eli useimmiten vetäydyn kuoreeni enkä ota osaa keskusteluun, jonka tosin muutenkin näen tarpeettomaksi hyvin monen ihmisen kanssa. Jos pitäisi analysoida itseään objektiivisesti jonkin toisen näkökulmasta, ehkä tieteen tai "maalaisjärjen" näkökulmasta, ei minua mitenkään erityisen sairaaksi voitaisi todeta.
EI minulle ole erityisen vääristynyttä kuvaa itsestäni tai ympärillä olevista ihmisistä. Tai onhan se aina vähän vaihteleva, mutta "totuutta", jos sellaista nyt onkaan, on vaikea löytää. Tuntuu siltä kuin tämä päämäärätön vaeltaminen olisi minun tapaksessa erityisen epätyydyttävää, sillä koulutukseen ja muuhun menee tuhottomasti aikaa. Luovuus ei aktualisoidu vaan jähmetyn stagnaation jäisiin ja hyytäviin kouriin, joista on vaikea päästä ois. Kyynisyys on vahva ase läpiaffektoinutta/läpitunnepitoistunutta yhteiskuntaa, jossa spontaanillla ilmaisulla on selkeästi havaittavissa oleva itseisarvo. Mitä vittua tämä kaikki on?!?! Välillä tuntuu kohtuulliseslta, mutta siihen se sittn jääkin.
Ei ole lainkaan kysymys kitkattomasta elämästä (ainakaan läheskään täysin) vaan tyytymättömyys; olen uhrannut valtavia voimavaroja tunteistani erästä naista kohtaan, mutta vastaanotoksi olen saanut lähinnä "en halua vahingoittaa sinua" tai mä voin olla haitallista seuraa sinulle-tyyliset puheet. Toki ymmärrän sen, jos toinen ei motiivista tai toisesta johtuen halua/pysty jotenkin moraalin /esim. tässä yhteydessä ikäero) olemaan kontaktissa, mutta se on vain niin pettymytä tuottavaa, että tekisipä mieleni huutaa aivan vitun kovaa pois jonnekin tästä säännönmukaisuuksien maailmasta, jossa oma tahto on saastunut. Mitä siis haluan elämältä? Haluan naisen, vaimon, jota rakastaa syvästi. En halua, että minulle rupeaa joku ns. terapeutti latomaan ohjeita siitä, miten lähestulkoon kaikenlainen rakkaus on vääränlaista jne. Kuka sitä on määritämään jos kaksi ihmistä tekee rakkauden yhteiskuntasopimuksen? Kvasitiede psykologia tulee tännekin tieteellisine paradigmoineen häiritsemään kahden ihmisen elämän suurta huoentumaan, hedonistis-realistista euforiaa.
Määritykset, luokitukset, lokeroitumiset ja piilossa olevat rakenteet, yhteiskunnan individuaalia/yksilöä koskevat rajoitukset, jota voisi kutsua yhteiskunnan piilo-opetussuunnitelmaksi. MItä homogeenisempi ryhmä, sitä helmpommin hallittavissa. Ei pääoman halllitsijoita kiinnosta yksilön kokemukset kun perse pyyhitään 500 euron seteleillä. Yhdenmukaistetaan kaikki. Laitetaan kaikki sosiaaliseen lokeroon ja tuomitaan ja arvostellaan, pakotetaan muuttumaan. Tämä kaikki on niin kertakaikkisen absurdia.
Olen todennut että ihmisistä suurin osa on aikansa lapsia. Suuria sellaisia. Tätä attribuuttia ei ole sidottuälykyyteen vaan viisauden kvaliteettiin ja kvantiteettiin. SIllä olen tullut siihne päätelmään, etä hämmästyttävän suurelle ihmisjoukolle riittää pinnallinen sosiaalinen kultuuri koko elämän ajaksi. EN voi ymmärtää, miten he tyytyvät onttouteen ja muovisuuteen. Tunnen suurta vastenmielisyyttä tätä ns. tekohauskuutta ja muka-avoimuutta kohtaan.
Maailmassa on harvoja aitoja ja syvällisiä ihmisiä sanojen varsinaisessa merkityksessä. Kaikki raiskataan postmodernissa lihamyllyssä, jossa vallitseva tyyliauktorieetti tuomitsee ja arvorelatelavoista kaiken. Haistakaa jo pitkä vittu, heille nyt otisesti ja vilpittömästi sanon. Te ette ole mitään. Aikakirjoissa olette muurhaisen takajalon jotakin funktioonalista osaa pienmpi paskaköntti historia lehdillä. Palvokaa keinotekoisuutta, julistkaa itsenne messiaksi. Minä tiedän enemmän, paremmin, tulevaisuuden.
Kiitoksia kappalejaosta, helpotti todella lukemista. Jouduin silti pitämään sosiaalipsykologian kirjojen sanastoa auki, jotta ymmärtäisin mitä sanot. Moni ei varmasti tätä jaksa tehdä.
Sinänsä asiasisällön kommentointi on minullekin vaikeaa, koska sivistyssanat vievät kaiken huomion. Ihan kuin sanomalla kaiken hienosti koittaisit nousta jonkin "tason" yli ja todistaa olevasi jotain. Vika on siinä, että sellainen arkipsykologi, joka pystyisi keskustelemaan kanssasi ei vastaa, koska ei ymmärrä puoliakaan tekstistäsi. Vastaamaan pystyy vain se materiaali, jolle haistatat vitun, vai oliko tämä tarkoituskin?
Kun käytät sanoja kvaliteetti ja kvantiteetti, sanojen laadullinen ja määrällinen tilalla, niin ne aidot syvälliset ihmiset jättävät vastaamat ja tavallaan tällä tavalla sulkemalla pystyt todistamaan oman tekstisi oikeaksi (jos yleensäkään mitään voi Suomi24:ssä todistaa oikeaksi)
Toki ymmärränkin sinua. Jos olisit kirjoittanut tekstisi arkikielellä, niin saisit varmasti monia Fredrico-tyyppisiä "olet aikuisuuden kynnyksellä"-vastauksia. En kuitenkaan tarkoita, että Fredrico olisi kovin pahasti väärässä...
Minä kun pidin ilman muuta selvänä, että avaaja on mestarillinen pelle, oikea emäpelle. Ja iältään vähintään kolmikymppinen.
niin, no tuohonhan minä en ottanut mitään kantaa.
owned. Hyvin hoksattu(/haksattu). Vihaan noita putkitekstejä.