Tiedän, että tämä suhde olisi kaikin puolin järkevä.
Toinen on töissä, ihan hyvä palkka, rauhallinen ja luotettava, ei rajoita, välittää oikeasti. Ei käytä päihteitä (alkoholia kohtuudella), ei polta, ei mitään isoja mielenterveysongelmia tai sairauksia.
Mutta kun se kipinä puuttuu. Tiedän, ettei hän oikein ole tyyppiäni. Ylipainoinen, ei huolehti itsestään tai ulkonäöstään, ei harrasta mitään eikä liiku. Lähtee kyllä jos pyydän, muttei itse kyllä vaivaudu. Sosiaaliset piirit hyvin pienet ja itsetunto huono. Nämä ovat ilmeisesti ne asiat, jotka ovat alkaneet syödä kiinnostustani..? Kun itse harrastan, olen sosiaalinen, liikun ja pidän huolta itsestäni. Olen aina tiennyt, että kyllä ulkonäöllä on suhteessa merkitystä, koska ei sitä fyysistä läheisyyttä muuten oikein voi tulla. Silti päätin testata ja no... nyt taidetaan olla loppupäässä...
Stressaan nykyään aina tapaamisiamme. Olen työkomennuksella, näemme viikonloppuisin kun tulen kotia. Hän on aina luonani, koska ei viihdy kotonaan jossa on sotkuista ja sisustettu tyylillä ”oli pakko saada pöytä joten hain roskiksesta yhden”. Nyt kun olen alkanut sanoa, että kaipaan sitä omaa aikaa, niin hän on tuntunut vähän loukkaantuvan, vaikkei sitä myönnä ja yrittää peittää harmistuksensa.
Onko tässä mitään tehtävissä? Voinko oppia rakastamaan toista järjen perusteella, vai pitääkö vain myöntää, että me emme sovi toisillemme?
Toivoisin vastauksia 40v -> alaspäin ikäluokilta, kiitos.
Toinen on töissä, ihan hyvä palkka, rauhallinen ja luotettava, ei rajoita, välittää oikeasti. Ei käytä päihteitä (alkoholia kohtuudella), ei polta, ei mitään isoja mielenterveysongelmia tai sairauksia.
Mutta kun se kipinä puuttuu. Tiedän, ettei hän oikein ole tyyppiäni. Ylipainoinen, ei huolehti itsestään tai ulkonäöstään, ei harrasta mitään eikä liiku. Lähtee kyllä jos pyydän, muttei itse kyllä vaivaudu. Sosiaaliset piirit hyvin pienet ja itsetunto huono. Nämä ovat ilmeisesti ne asiat, jotka ovat alkaneet syödä kiinnostustani..? Kun itse harrastan, olen sosiaalinen, liikun ja pidän huolta itsestäni. Olen aina tiennyt, että kyllä ulkonäöllä on suhteessa merkitystä, koska ei sitä fyysistä läheisyyttä muuten oikein voi tulla. Silti päätin testata ja no... nyt taidetaan olla loppupäässä...
Stressaan nykyään aina tapaamisiamme. Olen työkomennuksella, näemme viikonloppuisin kun tulen kotia. Hän on aina luonani, koska ei viihdy kotonaan jossa on sotkuista ja sisustettu tyylillä ”oli pakko saada pöytä joten hain roskiksesta yhden”. Nyt kun olen alkanut sanoa, että kaipaan sitä omaa aikaa, niin hän on tuntunut vähän loukkaantuvan, vaikkei sitä myönnä ja yrittää peittää harmistuksensa.
Onko tässä mitään tehtävissä? Voinko oppia rakastamaan toista järjen perusteella, vai pitääkö vain myöntää, että me emme sovi toisillemme?
Toivoisin vastauksia 40v -> alaspäin ikäluokilta, kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miehesi todennäköisesti haluaa pitää sinusta kiinni. Älä tee kuitenkaan hänelle karhunpalvelusta vaan eroa. Miehesi tarvitsee naisen, joka on häneen aidosti ihastunut. Sinä vain haaskaat hänen vuosiaan -- ja omiasi.
On parempi elää yksinäisenä kuin suhteessa, josta tunne puuttuu. Voit kyllä kiintyä häneen, ehkä jopa oppia rakastamaankin. Mutta tarvitaan myös silkkaa himoa, ja sitä nainen ei voi tyhjästä taikoa. Ennemminkin käy niin, että vaikka himoa olisikin, se ennen pitkää häviää.
Turha on toisten suhteisiin puuttua, jokainen hoitaa tilanteen tavallaan. Täällä ainakaan mitään neuvoja kannata kysellä, kaikki parisuhteet on erilaisia kuten ihmisetkin luonteeltaan tai tavoiltaan, mikä toimii jollakin ei taas toisella. En ole ikinä kaivannut neuvoja tai vinkkejä kun oma parisuhde yskinyt, kyllä ne hommat hoidetaan pöydän ääressä kahden kesken.