Kysyy nyt täältä,että millon se suru helpottaa???????
Erosta on nyt lähes vuosi,no oltiinhan sitä samoissa eväissä noin 18vuotta.
Tulin jätetyksi eli ex muija löyti uuden miehen ja minä jäin lasten kanssa kuin lehdelle soittelen.
En minä tätä halunnu,tää on kauheeta millon helpottaa,minä en osaa tehä mitään vuosi on menny kuin sumussa.
Lasten takia minä yritän muuten luovuttaisin,mutta nyt on pakko olen sen luvannut vaikka toinen jätti.
Iso ja vahvamies on kyllä nyt lyöty aivan kyykyyn,tää ex asuu jo uuden kaverin kanssa,minä taistelen tän arjen kanssa????????
Tätä en sois edes vihamiehellekään mutta eihän mulla ole edes vihamiehiä,miksi minä.?
Erosta on nyt lähes vuosi,no oltiinhan sitä samoissa eväissä noin 18vuotta.
Tulin jätetyksi eli ex muija löyti uuden miehen ja minä jäin lasten kanssa kuin lehdelle soittelen.
En minä tätä halunnu,tää on kauheeta millon helpottaa,minä en osaa tehä mitään vuosi on menny kuin sumussa.
Lasten takia minä yritän muuten luovuttaisin,mutta nyt on pakko olen sen luvannut vaikka toinen jätti.
Iso ja vahvamies on kyllä nyt lyöty aivan kyykyyn,tää ex asuu jo uuden kaverin kanssa,minä taistelen tän arjen kanssa????????
Tätä en sois edes vihamiehellekään mutta eihän mulla ole edes vihamiehiä,miksi minä.?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllä se ohi menee. Akka tulee vielä ruinaamaan
ovesi taakse ja kun olet henkisesti vahvoilla,
älä edes kuse sinnepäin enään. Hoida lapset
ja anna heille oikeus äitiinsä, mutta ole kuin
exäsi olisi sinulle ei-mitään. Ei edes vihan
tai koston arvoinen. Pidä koko ajan huoli itsestäsi myös ulkoisesti, mistään ei saa
näkyä ulospäin, että tilanne on raskas.
3-vuotta ja paranee kokoajan, opit ymmärtämään että se oli väistämätöntä ja parasta niin!
Yks kaunispäivä huomaat miten SULLA on asiat hyvin!
Helppo sanoa, että aika parantaa haavat. Onneksi sinulla on lapset, jotka tarvitsevat sinua. Minä jäin aikoinani leskeksi ja elämän eteneminen tuntui pysähtyvän siihen. Onneksi oli nuo lapset, että pysyin elämän syrjässä kiinni.
Harrastuksen hankkiminen tuotti kohdallani helpotusta, koska sitä kautta sain olla tekemisissä myös aikuisten ihmisten kanssa. Eli oli irrottauduttava kotoa, jonkin syyn nojalla.
Aikaa on jo kulunut vuosia ja asiat ovat saaneet etäisyyttä. Murheet ovat muuttaneet muotoaan, mutta mikä tärkeintä. Minä elän.
mutta vuosi on lyhyt aika.Vielä vuosienkin päästä,iskee ikävä,varsinkin lauantai-iltapäivisin?Kun jotenkin se lauantai oli silloin joskus ihan kiva päivä.Mutta kaikenkaikkiaan voin sanoa että paras tottua vuoristorataankin muutaman vuoden ajan!Näin mulla.Vakava uusi suhde ei ainakaan minulle ole sopinut vielä,erosta 3v.
Itse seurustelin 13v,ja sen jälkeen 2v täysin yksinäni, aloin lukemaan eri uskontoja ja filosofiaa sellaista itsetutkiskelua kaipasin kun en oikein tiennyt mitä tehdä tai ajatella ja miten ylipäätään jaksaa uskoa tulevaisuuteen kun kaikki näytti mustalta ja peloittavalta. Eron jälkeen kestää selviytyminen muutamia vuosia, kaikki hyvinkin yksilöllistä, mutta kun kerran niin monet ihmiset ovat raskaistakin eroista ja petetyksi tulemisistaan selviytynyt niin miksi olisit sen kummempi kun muutkaan, sinulle kyllä suosittelisin muutakin kuin lapsia ja arkipäivää, mene kirjastoon tai johonkin ihmisten pariin,avaa silmät ja katso miltä ne muut ihmiset oikein näyttävät?! Aika se vain parantaa mutta useasti sydämeen tulee suojaus pitkäksi aikaa. Oikein aurinkoista kevättä sinulle,voit laittaa meili osoitten jos haluat keskustella lisää. Terv.Kevätaurinko 42v.
Kun itse erosin, luin jostain, että avioerosta toipuminen vie noin 2 vuotta. Itselläni siihen meni vähintään 3 vuotta, sitten alkoi helpottaa.
Sama ketutus oli itsellänikin. Miksi tämä arki jätettiin täysin minun harteilleni, olinko muka joskus tällaista itselleni tilannut? En tietääkseni, ja kuitenkin huomasin yhtäkkiä olevani aivan yksin lasteni kanssa.
Nyt, 5 vuotta myöhemmin, olo on aivan mahtava, ja sitä osaa nauttia elämästä. Ensin luulin, että minun on pakko löytää uusi mies, jotta voisin olla onnellinen, mutta väärin luultu.
Jos todella jäit avioerossa lastesi kanssa, voin vain onnitella sinua. Sillä vielä kamalampaa sinulla olisi, jos olisit jäänyt aivan yksin.
Nythän sinun on pakko jaksaa, ja usko pois, se on juuri sitä mitä tarvitset toipuaksesi. Päivä kerrallaan alkaa helpottaa, vaikka et sitä heti huomaakaan. Välillä tulee takapakkia, mutta sekin kuuluu toipumisprosessiin.
Jo se, että kirjoitit tänne, on hyvä merkki. Saat "räkäistyä" pahaa oloasi ulos.
Ja lopuksi, välillä elämä on täysin persuksista, mutta kumma kyllä, sitten se yhtäkkiä alkaakin maistua taas tosi ihanalta. Näin tulee myös sinulle käymään, usko pois!
Minulle kävi niin että kun lapsi syntyi kysyin itseltäni että tilasinko tätä.. Koko arki ja lapsen hoito jäi minun harteilleni.. Yksinhuoltaja vaik en yksin ollutkaan.. Mutta NIIN YKSIN parisuhteessa.. Ero on mielessä kytenyt jo monta vuotta. Jos lähden mies jää tyhjän päälle ja tiedän että "hajoaa", mutta mitä minäkään tästä saan, muuta kuin pahaaoloa kokoajan. En rakasta, en halua, en edes kunnioita enää toista. Haluaisin ELÄÄ!!
Joskus tuntuu, kun näitä viestejä lukee, että ihmiset sitoutuvat liian löyhin perustein tai paikkaavat huonoa parisuhdetta lapsella. Myöhäistä on tietty sanoa, että olisit miettinyt ajoissa.
Mutta tätä tämä elämä on, elit sitten parisuhteesa tai muuten. Aina tuntuu, että jostain jää paitsi. Mutta ihminen on oman onnensa seppä. Joten yritä jonkinlaista muutosta elämässä, ehkäpä uusi harrastus tjms. jolloin saat hieman etäisyyttä elämääsi ja näet ehkä siinä jotain hyvääkin. Koska olettehan toisianne rakastaneet, kun on tuota jälkikasvuakin tullut hankituksi.
Sama juttu täällä. Mies löysi 15 avioliittovuoden uuden. Jatkuvaa taistelua ja edelleen epäuskoa vieläkin että miten oikeasti toinen voi tehdä noin. Lapsen kanssa kahden elelty nyt 4.5 kk.
Mies varmasti nyt uuden kanssa sitten tosi onnellinen. Minä pienellä palkallani lasta elätän ja taistellaan päivästä toiseen taloudellisten ongelmien kanssa.
itku on todella herkässä edelleen, heti kun tulee vastoinkäymisiä esim. töissä meinaa itku tulla. Milloinkahan ne hermot sitten paranee entiselleen?
Olen noin vuoden ollut samassa tilanteessa kuin sinä. Hermot on tiukalla etenkin iltaisin kun lapset on väsyneitä ja itsekkin rättiväsynyt. Harrastuksilla olen kuitenkin pystynyt jonkin verran irrottautumaan arjesta, silloin kun vain on mahdollista. Ei tämä tosiaan herkkua ole, mutta koetetaan kestää...ja kirjoitteleminen on kanssa hyvää terapiaa.
... vaikka et nyt sitä uskoiskaan... Jostain eron yhteydessä luin että jotkut asiantuntijat sanoi että eron käsittely kestää 1 - 5 vuotta ja silloin vähä sille naureskelin, mutten naura enää. Itselläni hommaan menin yli 3 vuotta ja tänä päivänä en edes ymmärrä mitä siinä ex-miehessäni olen koskaan nähnyt ja uutta miestä ei kuviossa muuten eron jälkeen oikeastaan ollut... Eli kärsiä pitää, ei siinä muu auta... Elämä on välillä kamalaa..