Toiset isovanhempani asuivat Hämeen sydämessä talossa, joka narisi kuusikossa. Oli varjoisaa ja hiljaista, kun vaeltelin talossa. Se oli korkea talo korkealla kalliolla, mutta ei yltänyt puiden latvojen yli; ei edes ylimmästä ullakkoikkunasta kurkistellessa. Tummanvehreä seinä piiritti rakennusta sen jokaiselta suunnalta. Olin kuin kuusimuurin sisällä ihmettelemässä.
Siinä katsellessani ja kuulostellessani en kuullut kuin oksien suhinaa. Mietin, missä kaikki muut olivat. Pilvien varjot kulkivat pihamaalla. Maahan oli huimaava matka.
Huoneessa oli eräs omituinen kapine, jonka ymmärsin liittyvän jollain tavalla ompelemiseen. Se seisoi kiiltävän rautatangon varassa, joka oli upotettu painavaan ja kylmään kivijalkaan. Tangon yläpäässä oli tämä varsinainen ihme, tai ihmeellinen laite tai malli. Se oli vaaleanvihreä naisen torso, eli päätön ja kädetön, sekä jalaton vartalo. Lisäksi se oli ontto, sillä se oli valmistettu paksusta pahvista, jota saattoi säädellä mielensä mukaan erilaisiin mittoihin, joiden arvoja saattoi tutkiskella torson pinnalta säätöreikien vierestä.
En uskaltanut edes koskea siihen - säätömielessä, sillä se oli yhtä korkea kuin minä, eli päätä pidempi ilman päätä.
(Hihitystä)
Siinä katsellessani ja kuulostellessani en kuullut kuin oksien suhinaa. Mietin, missä kaikki muut olivat. Pilvien varjot kulkivat pihamaalla. Maahan oli huimaava matka.
Huoneessa oli eräs omituinen kapine, jonka ymmärsin liittyvän jollain tavalla ompelemiseen. Se seisoi kiiltävän rautatangon varassa, joka oli upotettu painavaan ja kylmään kivijalkaan. Tangon yläpäässä oli tämä varsinainen ihme, tai ihmeellinen laite tai malli. Se oli vaaleanvihreä naisen torso, eli päätön ja kädetön, sekä jalaton vartalo. Lisäksi se oli ontto, sillä se oli valmistettu paksusta pahvista, jota saattoi säädellä mielensä mukaan erilaisiin mittoihin, joiden arvoja saattoi tutkiskella torson pinnalta säätöreikien vierestä.
En uskaltanut edes koskea siihen - säätömielessä, sillä se oli yhtä korkea kuin minä, eli päätä pidempi ilman päätä.
(Hihitystä)
Vastaukset 19
Vanhimmat
Mjoo
Tuossa juolahti mieleen että huoneesta puuttuu enää rukki.
(Hirn)
Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen tullut siihen intuitiiviseen tulokseen että allekirjoittanut on hiiviskellyt työhuoneeseen, sillä kaikki mitä huoneessa on kuuluu tuntemattomalle ompelijattarelle, joka ei ole paikalla.
Sen sijaan paikalla on valtava määrä kangaspakkoja, ompelutarvikkeita, kantti- ja pitsinauhaa, sekä neulatyynyittäin kaikenlaista pistävää - ja kuin koristeena kakun päällä, ikkunalaudalla seisoo läpinäkyvä lasipurkki täynnä monivärisiä nappeja.
Seison kirjavalla räsymatolla ja tutkiskelen puolivalmiita töitä retrorekillä.
Hän on taitava käsistään, totean.
Mutta tutkiessani ompelijattaren töitä, niin vakuutun siitä että kaikki työt ovat hänen mitoissaan. Jokainen luomus on mitoitettu yhdelle naiselle, eikä hän ole paikalla. Tämä on äärimmäisen loogista, sillä jos hän tekisi tätä työkseen, koot vaihtelisivat.
Poimin rekiltä jotain puolimieleistä ja asettelen sen mallinuken päälle.
Se sopii täydellisesti. Kun vetoketju on vedetty kiinni, kevyt asuste istuu kaikkialta. Ja miksi ei istuisi, sillä lähes kammottavan mekaanisen torson säädeltävissä oleva robottimaisuus on kadonnut, ja tilalle laskeutunut jotain ohutta ja kaunista, haurasta upeasti laskostuvaa.
(Hihitystä)
Monologi
- Pää puuttuu, totean.
Totean puoliääneen myös sen että käsivarret ja alaraajat puuttuvat. Muuten kaikki näyttää oikein hyvältä. Kangas on kaunista ja läpikuultavaa, eikä mitään ylimääräisiä kikkailuja tai mielikuvituksellisia seikkailuja olla harrastettu.
Lisäksi on mainittava, että minkäälaisia vastenmielisiä ammattitermejä ei olla viljelty, ja työ on pysynyt yksinkertaisena ja selkeälinjaisena.
Alkuperäinen idea on ollut niin hyvä, että se on kantanut koko valmistumisprosessin ajan.
Nyt se seisoo edessäni liikkumatta, ja minä olen hieman vanhempi.
(Naurua)
Niin se puuttuu, sellainen mallinuken pää minkä itse näin eilen torille :)
Pääasioita
Itse en tietenkään voi mennä torille etsimään päätä mallinukelleni, sillä sellainen olisi makaaberia.
Helpointa mielestäni on se että istahdan vuoteenlaidalle odottamaan, josko ompelijatar itse sattuisi paikalle. Sillä jos kaikki tämä on hänen mitoissaan, niin hän voi itse aivan hyvin pukea jotain tästä kaikesta päälleen, sillä minulla on sellainen mielikuva, että hän ei järin paljon ruotsalaisissa rättimyymälöissä viihdy.
Ehkä assistenttina, mutta muuten ei.
(Naurua)
Dialogi
- Pauli. Mitä sinä täällä istut?
- Ööö... Odotin sinua.
- Ai jaa. Jaa että miksi?
- No kun...
- Ja miksi sinä istut vuoteellani? Juuri aamulla sijasin sen.
- Oi anteeksi!
Pauli hetken pyöriskeli työhuoneessa eksyneen ja hermostuneen oloisena, sitten keräsi rohkeutensa ja esitti toiveensa.
- Katsos, ompelijatar. Nämähän ovat aivan käsittämättömän kauniita luomuksia. Aivan jokainen.
- Kiitos. Mitä ihmettä ajat takaa?
- No sitä että miksi et pukisi näistä jotain päällesi?
- Nytkö?
- Vaikka nyt... tai ihan milloin vain sulle sopii.
- Mitä varten? Mitä vikaa näissä on?
- Ei yhtään mitään, mutta näitä taas et käytä koskaan.
- Pauli. Ne ovat fantasiaa.
- Ai joo. Tosiaan.
(Hihitystä)
Ompelijatar
Jostain täysin käsittämättömästä syystä Pauli istahti takaisin kapealle vuoteelle, eikä ompelijatar enää viitsinyt häntä asiasta torua. Paulilla oli varmaan ollut rankka päivä, ja ompelijatar itse oli vain persoonallisen harmistunut yksityiselämäänsä tunkeutumisesta. Sellainen tuntui loukkaavalta. Paulin apaattinen hahmo vuoteenlaidalla kuitenkin tyynnytti ompelijattaren vesilasin, ja hän otti hieman rennomman asennon, ja hetken pohdiskelun jälkeen riisuutui muitta mutkitta arkivaatteistaan ilkosilleen.
Hetken hän pohdiskeli muissa maailmoissa omiaan, ja samalla tarkasteli nukkemallin päällä lepäävää työtään. Ompelijattaren suhde omiin töihin oli monimutkainen. Hän sekä inhosi niitä, että rakasti niitä. Ne olivat hauskoja, mutta samalla etäisiä. Oli kuin ne eivät olisi häntä varten, vaan aivan toisenlaisia naisia varten. Oli kuin ne olisivat hänen käsiään varten, ei hänen vartaloaan varten. Ja juuri tämän ongelman ydin oli tuo robottimainen mallinukke, jota hän suorastaan pelkäsi. Hän oli pelännyt sitä aina.
Ompelijattaresta tuntui, että jos hän riisuisi kauniin mekon pahvitorson yltä, niin tapahtuisi monta asiaa samaan aikaan.
(Hihitystä)
Nyt ei ollut "päämiestä" torilla kun kävin myymässä sitä päätä, kävin katsomassa, olisin mä sen muutamalla eurolla ehkä ostanut :)
Otin vihreätä piparminttuteetä kaupasta, kun piti keksiä joku hyvä muu lämmin juoma illaksi kuin kahvi, kun se valvottaa liikaa,
Nelikouranosturi otti äsken parkkipaikalta kokonaisen auton lavalleen.
Romux meni kokonainen auto helposti. Ei ollut romuauton näköinen ollenkaan, aika uusi.
Kuitenkin
Pauli oli jäänyt vaille osuutta vuoteella. Hän vain katseli ompelijatarta, joka katseli luomustaan edessään, jonka alla piilivät kaikki ne kauhut, joita torsoon liittyi. Ensinnäkin muotti oli ontto. Se oli tyhjä. Sisällä oli säätyviä rautalankoja, jotka pitivät sen kiinni metallijalassa. Tämän lisäksi se muistutti kaunisvartaloisen naisen ruumista, jolta oltiin hakattu irti raajat ja pää. Tämän lisäksi hänet oltiin seivästetty kepinnokkaan kaiken kansan nähtäväksi.
Juuri tämä seikka oli kuin ehdotus sille, että torson rujous ja suoranainen ankeus tulisi päällystää jollain, ja se jokin oli mieluiten itse kauneus ja keveys. Laskostuva kangas lumosi herkkyydellään ja himmeällä loistollaan, mutta ompelijatar itse ei voinut sitä riisua pukeakseen työnsä päälleen. Hänen käsivartensa roikkuivat pitkin omaa torsoa, eikä niissä ollut voimaa riisua toista.
Tuntui, että kaiken työn ja innon idea oli tuo hirviö, joka millä keinolla tahansa olisi muutettava toiseksi.
(Hihitystä)
Kun ompelijatar matkusti metafyysisessä maailmassa kiemurrellen siellä kuin köynnös käärmeessä, niin Pauli vuoteenlaidalla antoi pisteitä ompelijattaren keholle.
Paulilla oli kynä ja paperia.
(Reps)
Paulin muistiinpanot
Pylly 9-
Naama 9-
Hiukset 9-
Polvilumpiot 9- ( ) 9-
(Hihitystä)
Dialogi
- Mitä sinä kirjoitat?
- Teen tässä kauppalistaa. Ehkä kanaa tänään?
- Yäk. Mä olen kyllästynyt kanaan.
- Niin minäkin. Ei kanaa.
- Olenko minä lihonut?
- Ai mistä kohtaa?
- Tästä vyötäröltä.
- Sovita sitä mekkoa niin näet.
- Sehän on jo yllä.
- Ai niin onkin. Mitä mä tässä sekoilen. Jumiuduin siihen kanaan.
- Ei kyllä kiristä. Yhtään.
- Jos saumat kestää, niin tilanne on vakaa.
- Tehdään jokin keitto. Ei kun sinä teet. Minä en voi.
- Niin. Enää.
(Naurua)
Paulin syvämietteitä
Pauli söi muistilappunsa... ja huomasi samalla jonkin oleellisen muuttuneen samalla hetkellä, kun ompelijatar oli saanut omituisella tekniikalla vedettyä omin voimin selän vetoketjun ylös.
Huoneessa kuului ääni, ja se oli kuin "bim."
Jokin valo syttyi työtilaan. Sitä oli vaikea määritellä, mikä se oli, mutta sen keskus tuntui olevan ompelijatar; hän ei ollut enää sama nainen kuin arkivaatteissaan oli ollut, vaan tilalla oli aivan erilainen ihminen.
Pauli piteli kiinni vuoteenlaidasta ja yritti ajatella jotain muuta, sillä kaikki ajatukset tuntuivat valuvan vain yhteen suuntaan huoneessa.
Ompelijatar katseli Paulia kummallinen ilme kasvoillaan. Jokin tämä silmissä oli muuttunut, ja katse tuntui erilaiselta kuin ennen. Pauli vihelteli.
(Hihitystä)
Kirjoittajana voin vain valitella lukijoille sitä että me olemme nyt sellaisessa tilanteessa, jossa emme enää pääse opelijattaren pään sisään, sillä hän on eräällä tavalla kadonnut ja jättänyt vain päällään olevan luomuksensa ja sen alla olevan kehonsa estradille. Itse ompelijatar on tiessään.
Tämä tilanne pääpiirteittään vastaa käsitystä siitä mitä on todellisuudessa naisen esineellistyminen. Hän lakkaa olemasta ulottuvuudellinen ja henkinen olento, ja on tämän metamorfoosin jälkeen pelkkää materiaa vailla sielua. Paulia pelotti, sillä huoneeseen ilmestynyttä naista ei pelottanut mikään. Sen näki hänen kasvoiltaan, joilla lainehti jotain kylmää, syvää ja kauheaa, yhtälailla kuin lämmintä, pinnallista ja kutsuvaa. Oli kuin ompelijattaren tuttu olemus olisi lentänyt ikkunasta tiehensä, ja onton pahvitorson demonit olisivat ottaneet hänen vartalonsa kodikseen.
Paulia kammotti, sillä hän oli menettänyt jotain oleellista itsestään.
Hallinnan, ehkä, Pauli tuumi.
(Hihitystä)
Dialogi
- Melko juhlava asu. Eihän tuossa tarvita edes kenkiä.
- Ei tarvitse.
- Entä jos joku tanssii varpaille?
- En tanssi. Enää.
- Juuri ajattelin pyytää tanssiin.
- Tämähän on tanssia, Pauli.
- Naiset on sitten kummallisia. Ensin ei tanssita ja sitten jo tanssitaan.
Demonien valtaama ompelijattaren olemus peilaili itseään kuin olisi peilisalissa. Huoeessa ei ollut yhtään peiliä, mutta niitä tuntui olevan kaikkialla. Minne tahansa hän katsoi, niin hän näki itsensä katsovan itseään. Ja katsoi itseään kyltymättömästi ja uupumatta. Täyttynyt ja demonisoitunut torso pursusi itserakkauden iloa, joka tuntui uupumattomalta lähteeltä olemassaolon keitaalla.
Paulilla oli kauhea jano. Kieli tuntui kuivalta sämpylältä suussa, ja kämmenet olivat hikiset.
(Naurua)
Kello kaksitoista yöllä tapahtui jotain omituista. Äkkiä kaikki meneillään oleva pysähtyi ja demonisoitunut hahmo lysähti kasaan. Hän ei pudonnut lattialle tai vuoteeseen, vaan hän nytkähti kuin nukke, jonka langat oltiin katkaistu. Tätä kesti hetken, ja juuri kun Pauli oli soittamassa ensiapuun, opettajatar tuntui palanneen takaisin, sillä hän kiskoi juhlaisan asunsa yltään lähes väkivalloin, ja heitti sen tyhjänä törröttävän pahvitorson päälle.
Sitten hän puhkesi itkuun.
Pauli ei osannut sanoa mitään, joten hän tyytyi vain istumaan aloillaan, miettien, että mikä ajoitus olisi oikea seksiin. Ompelijatar näytti olevan haavoittuvimmiillaan, sillä hän lysähti Paulin viereen kapealle vuoteelle ja kiskoi ilmaan sisään ja pursusi kyyneliä ulos. Koko vuode tutisi.
Juuri tässä kohtaa tekstiä muistuttaisin, että Paulin seuraavat vuorosanat ovat äärimmäisen tärkeitä kokonaiskehityksen kannalta.
- Sulla on ihanat hiukset, Pauli kuiskaa.
(Reps)
No niin
Nyt kun olemme saaneet ompelijattaren takaisin harhaisesta maailmastaan, niin voimme tehdä jälleen turistikierroksen hänen päänsä sisään.
Ainakaan tässä heti ei näy mitään. Kävelläänpä hieman kauemmas.
- Näkyykö siellä mitään?
- Ei. Enkä siellä.
- Tuo oli retorinen kysymys.
Sokkeiluissa harhaileva joukkio kameraturisteja kompuroi ompelijattren aivoituksissa, kun hän itse tunsi olevansa jälleen tyhjääkin tyhjempi. Hän oli ontto ihminen, jonka sisällä ei ollut mitään.
Paitsi turisteja.
Kameroineen.
Ompelijatar asettui vuoteelle uupuneena, vomattomana ja ilman energiaa. Hän ei juurikaan välittänyt alastomuudestaan, sillä tyhjyys on alastonta.
Pauli pyyhki kyyneliä ompelijattaren silmäkulmista ja mutisi vointisanoja. Kameraturistit ompelijattaren ajatuksissa ryhmähalasivat toisiaan ja ottivat toisistaan selfieitä.
Oli niin kuvaamattoman raskasta olla joku, opettajatar mietti Paulin lirputellessa korvannipukkaa kielellään.
(Reps)
Mistä Funeau on kotoisin alunperin? Tarkoitan siis maakuntaa. (Älä vastaa filosofisesti.) :)
Mallinukke Tekomalli ja mallinteko-ohjeet.... tekonainen ja tekotyttöystävä, oli sellaisia elokuvia kuten Hot Bot ja sitten tuo S1mOne sellainen missä on tehty Tekonaisia ;)
Voimakkaimmat supersankarit kaikista elokuvista näyttäisivät olevan näissä X-Men jutuissa kun on tuo Magneto ja Storm ja Mystique, aivan huvittava on tämä X-Men: Dark Phoenix elokuvakin jossa lopputaistelussa ovat vastakkain supervoimakkaat naiset.