Moikkas,
Olemme olleet 4,5 v naimisissa, ensimmäiset 3 vuotta hyvin onnellisina mielestäni, monestakin syystä jouduimme eksyksiin toisistamme. Vaimoni ajautui lopulta viime syksynä suhteeseen, työkaverinsa kanssa, joka paljastui tammikuussa. Silloin oma elämäni romahti, pysähdyin vihdoin ja näin todellisen itseni peilistä. Tiedostin kuin salama kirkkaalta taivaalta oman osuuteni tapahtuneeseen johtaneessa polussa, olinhan elänyt melko itsekkäästi viimeiset 2 vuotta, pakonomaisen suorittamisen ja menojen kierteessä. Tiedostin myös selvästi vaimoni osuuden.
Ongelmamme juuret ovat seurusteluajoissamme. Varsinainen kierre tähän hetkeen alkoi lapsensaantikriisistä. Hän ei puhunut minulle pahaa oloaan, vaan haki turvaa peloiltaan muualta. Itse en nähnyt hänen hätäänsä. On vaikea nähdä lähelle ja lisäksi olen kulkenut kuin sumussa viimeiset 1,5 vuotta. Pysähtyessäni tajusin myös olleeni henkisesti lähes katkeamispisteessä, uupunut.
Lopetin kaiken ylimääräisen, opin sanomaan yhdessä yössä Ei, opin luopumaan. Jo nyt 2 kk myöhemnmin tiedän elämäni parantuneen ja ilon lopulta palaavan takaisin, pilkkeen silmääni. Siitä olen kiitollinen.
Mutta, aviokriisimme jatkuu. Vaimoni on nyt lopettanut suhteensa, nousin ylös pohjamudista omille jaloilleni ja ilmoitin hänelle, ettei vaihtoehtoja ole (sinänsä jo hullua, ettei hän sitä heti lopettanut oma-aloitteisesti, mutta tähänkin löytyy kyllä hänen taustoistaan johtuvia syitä). Perheterapiassa hän on ilmoittanut tahtovansa panostaa kaikkensa avioliittoomme. Hän on sanonut haluavansa löytää takaisin miehensä luokse. Hän on kuitenkin jäänyt toistuvasti kiinni valehtelusta ja niin sujuvasta sellaisesta, etten edes oikein tunne häntä enää. Hän on myös ollut (ja on kai vieläkin, kestää aikansa ennenkuin siitä eroon pääsee) oikeasti ihastunut tähän ulkopuoliseen suhteeseen, miten nyt ihastuneina ollaan, sokeina ja kritiikittöminä. Hän tuntuu elävän puoliksi jossain teini-ikäisen pilvilinnoissa (ikää 30), josta vain silloin tällöin tipahtaa reaalimaailmaan. Joten minun on hirvittävän vaikea uskoa tulevaisuuteen.
Hän on nyt muuttamassa kotoa pois, etäisyyttä varmasti tarvitsemmekin kaiken tämän älyttömän rumban jälkeen. Viimeisen 3 vkon aikana on tapahtunut niin paljon, että huimaa. Mutta, mieltäni kaivertaa jatkuva epäily ja pelko siitä, että kysymyksessä on kuitenkin hänelle vain välivaihe. Mietin joka päivä ja hetki, pitäisikö minun hakea samalla avioeroa, jotta peli olisi reilumpaa ja asioilla olisi raamit. Vaimoni ei halua eroa, hän haluaa, että jatkaisimme nyt puolisoina, vaikka asuisimmekin toistaiseksi erillämme. Tahtoisin uskoa, että hän sitä myös tarkoittaa, että hänellä on rauhoittumisen tarve ja selkeästi mielestäni myös ikäkriisin ja eriytyimisen tuoma itsenäisyyden tarve. Hän ei myöskään ole kunnolla pysähtynyt ja välttelee sitä koko ajan, itse asiassa hän sanoo yhdeksi syyksi poismuuttamiseen, että saisi mahdollisuuden pysähtyä.
Sisälläni lisääntyy päivä päivältä toivottomuuden tunteesta kumpuava itsesäilytysvaisto: Pois, pois tästä tilanteesta. Yritän sanoa itselleni, että nyt jos koskaan vaaditaan minultakin raudanlujaa tahtomista, mutta henkiset voimavarani uhkaavat loppua, kun 8 vkoa on jatkuvasti viety äärirajoille ja yli. Viimeisin paljastus vaimoni pettämisestä ja valehtelusta tuli tietooni eilen, kun jo olin luullut, että enää ei tulisi uutta.
Rakastan häntä, haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Mistä saan voimia jaksaa vielä eteenpäin? Miten hallitsen epäilyni, vai pystyisinkö päättämään heittäytymään ja uskomaan vielä kerran? Voinko uskoa hänen muuttomotiivejaan? Onko lukijoissa ketään, joka olisi ollut vaimoni tilanteessa ja osaisi kertoa omalta kannaltaan kokemuksiaan ja tuntojaan?
Just nyt tuntuu, ettei enää jaksa.
Olemme olleet 4,5 v naimisissa, ensimmäiset 3 vuotta hyvin onnellisina mielestäni, monestakin syystä jouduimme eksyksiin toisistamme. Vaimoni ajautui lopulta viime syksynä suhteeseen, työkaverinsa kanssa, joka paljastui tammikuussa. Silloin oma elämäni romahti, pysähdyin vihdoin ja näin todellisen itseni peilistä. Tiedostin kuin salama kirkkaalta taivaalta oman osuuteni tapahtuneeseen johtaneessa polussa, olinhan elänyt melko itsekkäästi viimeiset 2 vuotta, pakonomaisen suorittamisen ja menojen kierteessä. Tiedostin myös selvästi vaimoni osuuden.
Ongelmamme juuret ovat seurusteluajoissamme. Varsinainen kierre tähän hetkeen alkoi lapsensaantikriisistä. Hän ei puhunut minulle pahaa oloaan, vaan haki turvaa peloiltaan muualta. Itse en nähnyt hänen hätäänsä. On vaikea nähdä lähelle ja lisäksi olen kulkenut kuin sumussa viimeiset 1,5 vuotta. Pysähtyessäni tajusin myös olleeni henkisesti lähes katkeamispisteessä, uupunut.
Lopetin kaiken ylimääräisen, opin sanomaan yhdessä yössä Ei, opin luopumaan. Jo nyt 2 kk myöhemnmin tiedän elämäni parantuneen ja ilon lopulta palaavan takaisin, pilkkeen silmääni. Siitä olen kiitollinen.
Mutta, aviokriisimme jatkuu. Vaimoni on nyt lopettanut suhteensa, nousin ylös pohjamudista omille jaloilleni ja ilmoitin hänelle, ettei vaihtoehtoja ole (sinänsä jo hullua, ettei hän sitä heti lopettanut oma-aloitteisesti, mutta tähänkin löytyy kyllä hänen taustoistaan johtuvia syitä). Perheterapiassa hän on ilmoittanut tahtovansa panostaa kaikkensa avioliittoomme. Hän on sanonut haluavansa löytää takaisin miehensä luokse. Hän on kuitenkin jäänyt toistuvasti kiinni valehtelusta ja niin sujuvasta sellaisesta, etten edes oikein tunne häntä enää. Hän on myös ollut (ja on kai vieläkin, kestää aikansa ennenkuin siitä eroon pääsee) oikeasti ihastunut tähän ulkopuoliseen suhteeseen, miten nyt ihastuneina ollaan, sokeina ja kritiikittöminä. Hän tuntuu elävän puoliksi jossain teini-ikäisen pilvilinnoissa (ikää 30), josta vain silloin tällöin tipahtaa reaalimaailmaan. Joten minun on hirvittävän vaikea uskoa tulevaisuuteen.
Hän on nyt muuttamassa kotoa pois, etäisyyttä varmasti tarvitsemmekin kaiken tämän älyttömän rumban jälkeen. Viimeisen 3 vkon aikana on tapahtunut niin paljon, että huimaa. Mutta, mieltäni kaivertaa jatkuva epäily ja pelko siitä, että kysymyksessä on kuitenkin hänelle vain välivaihe. Mietin joka päivä ja hetki, pitäisikö minun hakea samalla avioeroa, jotta peli olisi reilumpaa ja asioilla olisi raamit. Vaimoni ei halua eroa, hän haluaa, että jatkaisimme nyt puolisoina, vaikka asuisimmekin toistaiseksi erillämme. Tahtoisin uskoa, että hän sitä myös tarkoittaa, että hänellä on rauhoittumisen tarve ja selkeästi mielestäni myös ikäkriisin ja eriytyimisen tuoma itsenäisyyden tarve. Hän ei myöskään ole kunnolla pysähtynyt ja välttelee sitä koko ajan, itse asiassa hän sanoo yhdeksi syyksi poismuuttamiseen, että saisi mahdollisuuden pysähtyä.
Sisälläni lisääntyy päivä päivältä toivottomuuden tunteesta kumpuava itsesäilytysvaisto: Pois, pois tästä tilanteesta. Yritän sanoa itselleni, että nyt jos koskaan vaaditaan minultakin raudanlujaa tahtomista, mutta henkiset voimavarani uhkaavat loppua, kun 8 vkoa on jatkuvasti viety äärirajoille ja yli. Viimeisin paljastus vaimoni pettämisestä ja valehtelusta tuli tietooni eilen, kun jo olin luullut, että enää ei tulisi uutta.
Rakastan häntä, haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Mistä saan voimia jaksaa vielä eteenpäin? Miten hallitsen epäilyni, vai pystyisinkö päättämään heittäytymään ja uskomaan vielä kerran? Voinko uskoa hänen muuttomotiivejaan? Onko lukijoissa ketään, joka olisi ollut vaimoni tilanteessa ja osaisi kertoa omalta kannaltaan kokemuksiaan ja tuntojaan?
Just nyt tuntuu, ettei enää jaksa.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Minulle paljastui eiln myös puolisoni sairas vlehtelu. Ja kauan jatkunut. En todellakaan enää tunne häntä.
Nyt ihmettelen, mistä voimia eron hakemiseen. Meillä 11 vuotta yhdessä, joista 7 naimisissa. Eilen vain ymmärsin, että koko suhteeni on ollut itseasiassa valhetta.
Yritä jaksaa.
Juuri samanlaista on meilläkin, enää ei meinaa jaksaa edes lapsista iloita. Vaimoa en pysty vihaamaan vaikka tuntuu että se helpottaisi eroomista. Päivä kerrallaan yritän vain päästä eteenpäin ja saada jotain selvyyttä vaimoni todellisista tunteista. Täytyy vain uskoa että kyllä kaikki vielä muuttuu paremmaksi kävi niin tai näin.
En halua masentaa, mutta en oikein sinuna luottaisi vaimosi muuttomotiiveihin 100%;sti... Kokemusta löytyy... Toki voi olla että hän tosiaan haluaa katsoa asioita ja sinua välimatkan päästä, mutta ainakin minä naisena toimisin ja selittäisin juuri noin jos haluaisin varmistua siitä että sinä odotat minua turvallisena ja varmana jos en syystä ja toisesta viihtyisikään uudessa suhteessa/ sinkkuna... olen ehkä turhan kyyninen mutta asumusero on kuitenkin ero, ja kertoo siitä että toinen ei halua jakaa arkea kanssasi ja haluaa enemmän omaa tilaa/ vapautta. Miksi juuri hän tarvitsee lisää vapautta tässä tilanteessa? Normaali, rakastava vaimo kyllä jäisi kotiin kasvattamaan rikkomaansa luottamusta!
Voihan se toki avata asiota ja ehkä palaattekin yhteen, mutta toisaalta kuinka pystyt luottamaan häneen kaiken valehtelun jälkeen vielä välimatkan päästä, luulenpa sen olevan mahdotonta? Itse olen vastaavan tilanteen kokenut joskus ja erohan siitä tuli... Toivoaan ei toki kannata menettää, mutta pidä silmäsi auki ja varaudu mahdollisiin pettymyksiin... Voimia sinulle!
Mikä on se voima,joka ajaa hänet pois kodistamme? Kaksioon, jossa kalusteena on yksi lamppu ja sohva. Motiivin täytyy olla hyvin voimakas.
Toisaalta olen miettinyt sitä, että suhteessamme on todella ollut vakavia ongelmia, joita emme itse ole silloin tajunneet,emmekä nähneet toisissamme hätää. Nyt olemme niitä käyneet läpi pikku hiljaa. Kuten sanoin, vaimoni kyllä ajautui tuohon suhteeseen, oli yksinäinen ja turvaton. Toki hänen olisi pitänyt edes yrittää puhua kanssani peloistaan. Tosin en tiedä olisinko silloin osannut kuunnella, ennen tuota pysähtymistäni olin kuin kuumeessa ja tunne-elämä köyhtyneenä.
Olen itsekin sitä mieltä, että etäisyyttä tarvitaan, mutta, mutta...esittämäsi varoitus on juuri se mitä mielessäni pyörii. Olenko jälleen kerran sinisilmäinen. Toisaalta mitä vaihtoehtoja minulla olisi muuta kuin hakea avioeroa sitten. Kärsivällisyyden puute on aina ollut puute minussa, nytkin kaikki sanovat, että mikä kiire teillä on. Ja totta sekin on, kyse on sentään loppuelämästämme.
Olen ajatellut asian nyt niin, että 2-3 kk seurailen tilanteen kehittymistä, ellei mitään liikettä lähentymiseen tapahdu, niin haen sitten avioeroa ja jatkan omaa elämääni.
tarkoittaa toisen mielestä sitä, että hän tarvitsee aikaa saada asiat kuntoon. Itselläni ei ollut haluja alkaa sinkuksi, vaan olla kärsittämättä toista omilla ongelmilla. Mies ei odottanut, joten ero tuli.
Niinpä,
Kärsivällisyys on aina ollut minulle huono puoli tai siis sen puute. Tässä on tapahtunut hirveästi 2 vkon aikana, eikä kiirettä saisi olla, sen tiedän. Kolmannen pyörän olemassaolo on raaka fakta, joka jatkuu edelleen aikansa rasittamassa ja hidastamassa uudelleen rakennusta, vaikka itse suhde onkin lopetettu.
Olen alttarilla luvannut tahtoa, aion toistaiseksi jaksaa myös tehdä niin, kuinka kauan, en tiedä, varmaan riippuu pitkälti vaimoni käytöksestä. Loputtomiin en odota, ellei toivoa ole, pakko jatkaa sitten omaa elämää, vaikka se sattuisikin. Asumuseron ajattelu saa minut silti voimaan pahoin ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta.
mitä käyt läpi. Tuo on raastavaa!Kyllä elämä Tsuba vielä järjestyy, vaikka tuossa kävisi erilailla kuin mitä nyt toivot. Minun on pitänyt myös myöntää, että asiat menivät liian pitkälle ja nyt on oltava sinkku, vaikka rakastan exääni. Hän halusi erota asumiseron aikana.Kyllä meitä mukaviakin naisia on vapaana....Et ole siis yksin, jos se mitään lohduttaa. Mutta helppoa tämä ei ole, mutta kaikesta voi selvitä. Ei rakkauden pidä olla pakottamista!
Aion nyt vielä tsemppailla. Ei minulla sillä lailla tulevaisuuden suhteen ole pelkoja, että yksin lopulta jäisin. Rakkaus vain vaatii jäämään ja tahtomaan. Siinä vaiheessa, kun tuntuu pakottamiselta täytyy varmaan luopua sitten. Kukaan ei pysy pitämällä.
rakkautta ei kasva joka oksalla. Jaksamista Sinulle, toivottavasti vaimosi tajuaa mikä kultakimpale hänellä on!!!
ehkä olisi tärkeintä unohtaa kaikki, mitä on tapahtunut. Näin aluksi.
Voin sanoa omasta tuoreesta kokemuksestani, n. 2 kk sitten, olin täysin ällikälläni lyöty, kun puoliso ilmoitti, että nyt riitti; Avioero on ainoa ratkaisu. Kaikkea oli suunniteltu, kaikkea oli miettitty ja kaikesta oli keskusteltu, mutta...
Väkivaltaa ei ole koskaan ollut, ei pettämistä (ainakaan omalta puoleltani), rahasta ei ole ollut puutetta, lapset onnellisia ja kaikin puolin kaikki hyvin. Missä sitten vika? Puolisoni vain ilmoitti, että Nyt riitti. Älä koske enää, edes hellästi.
Olemme sopineet puolisoni kanssa kaikki asiaan liittyvät 'proseduurit' (erohakemus, ositus, elarit, huolto, jne) sulassa sovussa viime syksynä (finaaali päätös koittaa näinä päivinä), ja en voi valittaa. Jatkan elämistä, omassa kodissa 3:n lapsen kanssa kuin aiemmin, edelleen hyvää, turvallista elämää viettäen. Puoliso muutti kesällä pois ja edelleen vaikeuksisssa maksujen ja elämisen kanssa.
Mutta ainakin Minä voin todeta, että, "Oma koti kullan kallis" (paitsi vielä jonkin aikaa pankin)
Enempää en antanut, enempää en saanut, enempää en voinut vaatia. Sain vain sen mitä sain.
Ero, mutta silti tyytyväinen. Myös lapset:)
Itse annoin miehelleni mahdollisuuden, puoli vuotta katsottiin ja yritettiin olla normaali perhe. Joka ikinen päivä jouduin miettimään mieheni tekemisiäni en saanut pettämistä pois mielestäni. ja eihän se mihinkään loppunutkaan. Nyt asutaan asumuserossa jotta kumpikin saisi välimatkaa asiaan. Ja voin vain todeta että nyt miestäni ei pidättele enää mikään, toinen nainen on kuvioissa päivittäin, milloin kuntosalilla ja milloin kaupassa. Kyse on kuulemma ainoastaan kavelisuhteesta. Nyt annoin periksi ja eropaperi jätetty.
Kun rakkaus on muuttanut pois, ei mitään ole tehtävissä. Ei sitä saa takaisin, jos sitä ei enää ole. Kun se käänsi kelkkansa, hän löysi toisen syliin.
Ei se ole sinun vikasi, ei naisen vika. Elämässä vain käy näin monelle.
Näe asiat laajemmin, niin tulet taas voimiisi ja osaat nauttia elämästä.
Älä katso siihen huonoon joka ei toiminut, vaan katso siihen hyvään, jonka voit aloittaa: oman itsesi arvostamisen ja rakastamisen.
Siitä pääset ylöspäin. Onnea matkallesi!
Kiitos sanoistasi,
Olen miettinyt tuota paljon, joskushan rakkaus todella kuolee. Olisin varmasti jo antanut periksi ja jatkanut omaa elämääni, mutta vaimollani on hetkiä, jolloin hänestä huomaa ja tuntee, että sydämessä tunteita on edelleen. Ovat ihastuksen huuman ja kertyneen käsittelemättömän katkeruuden peittämiä, mutta tulevat välillä pintaan. Niiden avulla olen jaksanut.
Tietenkin tämäkin voi olla vain omaa toiveajattelua. Tosin jostain syystä hän tässä edelleen on. Lapsiahan meillä ei ole, joten eroaminen olisi varsin siisti tapahtuma. Avioehtokin löytyy, joten osituksessakaan ei tulisi ongelmia.
Onkos lukijoissa ketään vaimoni tilanteessa ollutta naista? Kokemuksia siltä kantilta?
Tsuba, meillä avioliitto, ei lapsia, samanikäisiä kuin te. Henkilökohtaiset kriisini johtivat parisuhdekriisiin ja asumuseroon (muutin pois)ja meidän piti yrittää korjata asiat. Valitettavasti meillä tämä tilanne meni niin pitkälle, että kesällä astuu ero voimaan, mitään en voi tehdä. Tunteet ovat menneet vuoristorataa molemmilla ja loppujen lopuksi mies vihelsi pelin poikki. Minä yhä rakastan. Tämä on kärsimystä, mutta jos hänellä ei ole enää tunteita, niin miten paikata mitään. Minä uskon, että uusi alku olisi mahdollinen, sillä itse olen kasvanut eron aikana mielettömästi!Mutta toista ei voi pakottaa, on vain luotettava siihen, että hän on onnellisempi näin. Ero ei ole koskaan siisti ja kannattaa antaa aikaa toipua, mutta toivossa me ei voida loppuelämää olla. Elämällä on tapana järjestyä tavalla tai toisella.Vielä on mahdollista aloittaa alusta!Mutta voimia ja jaksamista se vaatii.
Mahdollisuus vaihtaa kokemuksia sähköpostitse tästä aiheesta?
löytyy, mutta en halua täällä sitä antaa :).....Ollaan kyllä todella samanlaisessa tilanteessa!
Tämmössen perustin :-)
[email protected]
Meilaa jos haluat jutella tilanteesta, itse kaipaan kovasti kokemuksia ja mielipiteitä.
Hei!
Liittyykö henkilökohtaiseen kriisiisi kolmas osapuoli? Jos liittyy, mieti miten olet asiaa miehesi kanssa käsitellyt. Asetu myös hetkeksi miehesi asemaan ja mieti mitä hän joutuu käymään läpi.
Itse jätin kriisisen vaimoni, vaikka häntä edelleen rakastan. Vaimo oli jatkuvassa vuoristoradassa, välillä tahtoi minua välillä ei. Asiaa ei auttanut työpaikalla kummitteleva ihastus, johon tunteita ei kuulemma enää "juurikaan" ollut. Jos todella haluat miehesi, niin näytä se hänelle äläkä vuorisorataa. Sellaista ei kestä kukaan...
Kietytit oivallisesti meidän tilanteemme. Vaimoni ei tosin yritäkään väittää, ettei tunteita olisi työkaveriaan kohtaan jäljellä, siis tätä jonka kanssa hän on ollut suhteessa. Hänen ongelmansa on, ettei pysty päättämään ja luopumaan. Mikä tekee avioliittomme parantamisen mahdottomaksi. Siksi oma ratkaisu on asumuseron lisäksi avioeron harkinta-ajan käynnistäminen.
Mikä on teidän tilanteenne nyt, onko vaimosi herännyt jo reaalimaailmaan ihastuksen huumasta?
Tsemppiä sinulle, todella tiedän mitä käyt/olet käynyt läpi!!!
Hei!
Kyllä vaimo heräsi, nukahtaakseen taas uudelleen.
Oli I-vaiheen lopulla mahtavat minä rakastan sinua, en tiedä mitä näin siinä tyypissä ja sinä olet se jota tahdon -seremoniat. No rakkaudessani ja heikkoudessani hyppäsin taas kelkkaan hänen kanssaan, todetakseni ettei tästä mitään tule. Minä kun halusin käydä asioita läpi, olin hyvin epävarma ja ehkä vähän syyllistävä (tätä kyllä varoin). Vaimo ajautui parissa kuukaudessa taas vuoristorataan, jolloin kirjoittelin II-vaiheen paperit...
Myönnän, minulla ei ole hajuakaan miten tilanne olisi pitänyt käsitellä. Varmasti tein virheitä, enkä sitä kiistä, mutta jotenkin uskon että uskottoman pitää olla se "moottori" joka yhteenpaluun laukaisee ja vilpittömän anteeksi annon mahdollistaa. Eihän siinä ole mitään järkeä että joutuu vielä matelemaan uskottomuuden ja täydellisen loukkauksen jälkeen.
Täysin samaa mieltä kanssasi. Tämä meilläkin on mättänyt, ja olen todella kiukkuinen itselleni, kun olen siihen alentunut. Nimenomaan sen joka pettää pitäisi olla se aktiivinen, jos todella haluaa pelastaa jotain. Toki vaimoni kanssa ollaan paljon puhuttu ja joitakin asioita ihan oikeastikin saatu eteenpäin. Mutta edelleen hän välttelee pysähtymistä, eikä suostu hyväksymään, että ei tod. ole Win-Win tilanteessa, vaan kipeitä ratkaisuja on tehtävä ja aina johonkin sattuu. Aion rakentaa itseni kunnolla kasaan tässä I-vaiheen aikana, ja toivon, etten sorru nöyristelemään, vaan olisin samalla viivalla hänen kanssaan jatkossa. Rakkauden hinta on tosiaan nimensä veroinen :-)
Moikka,
Näin homma etenee. Olen päätynyt kuitenkin hakemaan avioeroa, koska vaimoni ei tunnu pystyvän luopumaan kunnolla au-suhteestaan. Hän vieläkin ilmeisesti kelluu jossain pilvilinnassa ja kuvittelee olevan mahdollista saada kuu ja aurinko yhtä aikaa. Eli kuten tuossa nimimerkki Kirppu1976 sanoi, hänen motiivinsa ovat osin varsin kyseenalaiset.
Nyt tilanne on kaikkiin suuntiin reilu, ei voi olla aviossa ja "seurustella" samaan aikaan. Mulle tuli mitta täyteen epämääräisyyttä. Nyt on sitten puoli vuotta harkinta-aikaa.
Ratkaisusi on varmasti tilanteeseen oikea! Voisinpa näin naisena väittää että se nostaa pisteitäsi vaimosi silmissä, osoitathan sillä sen että mahdollinen avioero on todella mahdollinen ja et odota häntä ikuisesti! Itse ainakin punnitsisin asioita paljon vakavammin kuin tilanteessa jossa vain muuttaisin omaan osoitteeseen tietäen että voin aina palata entiseen kun siltä tuntuu!
Nyt hän ainakin tietää ja tiedostaa että ratkaisu on tehtävä, suuntaan tai toiseen... Ja voi hyvinkin olla että kun hän nyt mahdollisesti alkaa viettämään enemmän aikaa tämän suuren ihastuksensa kanssa ja oppii tuntemaan myös hänen huonot puolensa(kukaan ei ole täydellinen!),avautuvat hänen silmänsä sinun suhteen? Ehkä hän huomaa mitä sinussa oikeasti menetti ja haluaa palata... Se onkin sitten eri juttu pystytkö sinä jatkamaan hänen kanssaan kaiken tämän jälkeen?
Nyt on kuitenkin tärkeää että jatkat omaa elämääsi, se ei aluksi ole helppoa mutta päivä päivältä helpottaa... Tapaa ystäviäsi, harrasta, nuku ja syö hyvin=) Osoita vaimollesi että olet kiinnostunut ja välität, mutta anna vaimosi olla pääsääntöisesti se joka ottaa yhteyttä. Itse ainakin odottaisin vastaavassa tilanteessa jatkuvaa viestien ja puheluiden tulvaa sinulta ja se taas saisi minut tuntemaan että olet itsestäänselvyys jonka eteen ei juuri tarvitse vaivaa nähdä, riittää kun palaa joskus, jos huvittaa... Mutta kun viestejä/puheluita ei tulisikaan ihan joka ilta, huolestuisin ja tajuaisin että että et ole itsestäänselvyys ja myös sinun elämääsi voi tulla jotain uutta ja parempaa kun olen poissa! Miltäs kuullostaa?
Voi olla että kaikesta tästä huolimatta vaimosi päättää jatkaa elämäänsä ilman sinua, mutta ainakin voit silloin todeta että et tuhlannut elämästäsi enempää aikaa hänen odotteluun=) Ja usko tai älä, voihan hyvinkin olla että tapaat itse jonkun mukavan naisen tänä aikana jolle voit hyvillä mielin todeta hakeneesi jo eroa=)
Molemmat viestisi ovat olleet minulle tärkeitä mielipiteitä. Ehkä siksi, että ne vastaavat sitä mitä sisimmissäni tunnen, vaikka tilanne pelottaa ja luo puristavan tunteen sydämeeni.
Näin ei kuitenkaan voi jatkua. Toivon, että vaimoni jonain päivänä tipahtaa itsekin Harlekiinimaailmastaan maan pinnalle, pysähtyy ja avaa silmänsä. Silloin meillä voi olla toivoa. Tosin, elämä jatkuu, olenko silloin enää olemassa, aika näyttää.
Kiitos sinulle ja kaikille muillekin kirjoittajille, on hienoa, että ihmiset välittävät ja jaksavat jakaa kokemuksiaan!
... luin tarinaasi ja huomaan miten paljon olet miettinyt ja pohtinut asioita monesta suunnasta. se osoittaa kypsyyttä käsitellä vaikeitakin asioita. tiedän että tulet pärjäämään kunhan tämän vaikean ajan yli pääset. jotain sinulle haluaisin sanoa, tai ei ne ole mitään sanojakaa. ehkä koskettaa olkapäätä ja niin... sellaista rohkaisua kohdata elämä.
Itselläni lapsettomuusongelmaa suhteessa myös. neljättä vuotta kriisiä menossa. tällä hetkellä mieleni on hyvä. en elä enää vaan tälle asialle. ja niin... ero mielessäni.... valitettavasti... en kuitenkaan tiedä olisivatko asiat toisin jos tuossa taapertaisi 3 vuotias pikkulapsi... en tiedä... kukaan ei osaa vastauksia antaa. elämä vaan kulkee omia polkujaan. toisaalta olen sen verran realisti että tiedän niihin polkuihin pystyvän itse vaikuttamaan :). mutta jokainen kuitenkin elää omaa elämäänsä vaikka parisuhteessa olisikin. jokainen tekee omat ratkaisunsa vaikka ne vaikuttaisivat toiseen ihmiseen kuinka kipeästi. jokainen on kuitenkin oman elämänsä seppä. meni syyteen tai saveen. joku aina kärsii. jollei itse niin sitten puoliso.
Toivon sinulle voimia jatkaa elämääsi :)
Kirje käräjänoikeudelle on kuoressa, kotimatkalla postiin. Olo on...helpottunut. Tuntuu, että järjen valoa on tullut takaisin tunnemyrskyjen tiimellykseen. Tiedän, että tunnetilani vaihtuvat jatkossakin epätoivosta toivoon ja kaikkea siltä väliltä, mutta ratkaisuja on tehtävä. Koska vaimoni ei niihin pysty, minun on pystyttävä.
Tässä muuten erinomainen juttu uskottomuudesta ja sen merkityksestä parisuhteelle. Raudanlujaa asiaa. Ja sisältää kyllä paljon toivoa meillekin!
http://www.vaestoliitto.fi/toimintayksikot/tampereenklinikka/sisaltosivut/uskottomuus.htm
Olipa hyvä artikkeli aiheesta. Antoi selkeyttä omiin ajatuksiini enemmän kuin tarpeeksi.
Toivon sinulle sydänmestäni kaikkea hyvää ja kevät auringon säteitä elämääsi=) Jos kaipaat ystävää jolle purkaa ajatuksia niin saapi kirjoitella osoitteeseen [email protected]
Toi artikkeli kolahti muhun täysillä. Selkeytti ajatuksia ja osoitti, että en ole ollut väärässä ajatuksissani ja tominnassani suhteemme pelastamiseksi.
Kaikkeen tarvitaan kuitenkin kaksi, joten enempää en voi tehdä nyt, kuin jatkaa eteenpäin ja toivoa, että vaimonikin jonain päivänä pysähtyisi.
Voimia sinulle omalla tielläsi!
Kaltaisesi aidosti välittävät ihmiset tekevät maailmasta paremman paikan! Lähden viikoksi aurinkoon, ehkäpä niitä säteitä siellä rupeaa löytymään :-)
Moikka,
Sen verran tässä tilanne vielä on elänyt, että vaimoni on jälleen lopettanut tämän au-suhteen. Tällä kertaa hän ilmeisesti oikeasti tajusi, että meidän välillämme kaikki loppuu jos tapaamiset jatkuvat.
Tähän asti en ole pystynyt häntä kodistamme pois heittämään, koska hänellä ei olisi ollut paikkaa mihin mennä. Nyt hänellä on oma asunto, joten pystyin tekemään pelin täysin selväksi.
Aika näyttää sitten miten tämä päätös pitää. Joka tapauksessa asumusero jatkuu ja avioeron harkinta-aika kuluu. Mitään en enää siedä. Hän sanoi viikko sitten, ettei pysty lupaamaan, olemaan tapaamatta tätä miestä. Nyt tajusin, ettei kyse ole lupaamisesta, vaan hänen omasta valinnastaan, jonka hänkin nyt vaikuttaa ymmärtävän ja myös sen, mitkä ovat väistämättömät seuraukset valinnoistaan.
Tietenkin hän voi vedättää täysillä, jos siihen kykenee, koska en missään tapauksessa aio häntä vahtia. Kaikesta jää lopulta aina kiinni. Ja sitten on turha selitellä.
Rakastan häntä, sydämeeni sattuu koko ajan. Miksi aika kuluu vain päivä kerrallaan.
Olin pitkään pois koneen ääreltä. Luetko edelleen sähköpostia siinä osoitteessa minkä annoit aiemmin?
Juu, kyllä se pelittää. Pistä meiliä ihmeessä, kaikki ajatusten vaihto helpottaa!