Hei,
kaipaisin asiallisia mielipiteitä mieltäni paljon rassaavaan asiaan.
Olen siis etäsuhteessa (välimatkaa 250 km) minua kolme vuotta nuorempaan mieheen. lältämme ollaan kolmenkympin tienoilla. Tykkään hänestä todella paljon ja kaipaan häntä, koska näemme niin harvoin. Se satuttaa, ettemme näe ja tästä syystä koen masentuneeni loppukevään aikana, koska mietin jatkuvasti, että mistä kenkä puristaa.
Ongelmana on siis se, että tuntuu siltä, ettei mies haluaisi tavata tai ehkä haluaa, mutta ei ehdota mitään tai saa tapaamisia aikaiseksi. Hän on kyllä sanonut, että voin tulla hänen luo milloin vaan ja olla pidemmänkin aikaa, mutta odotan enemmänkin sellaista oikeata kutsua, jossa hän pyytää vaikka tiettynä viikonloppuna. Ollaan tunnettu reilun vuoden ajan. Talvella hän kysyi minua tyttöystäväkseen, johon vastasin myöntyvästi. Loppukeväällä/alkukesällä huomasin hänen jotenkin muuttuneen. Hän ei enää sanonut pitävänsä minusta tai rakastavansa minua tai kaipaavansa minua tai että olen hänelle tärkeä, kuten hän ennen sanoi ihan oma-aloitteisesti. En tarkoita, että näitä tarvitsisi jatkuvasti sanoa, mutta koen ne etäsuhteessa tärkeinä. Edes silloin tällöin ja mielestäni on kummallista, ettei yhtäkkiä enää sanokaan.
Nyt ollaan oltu ennätyspitkä aika näkemättä, pian 6 viikkoa. Emme muutenkaan ole nähneet kuin 4-5 viikon välein. Otin asian puheeksi puhelimessa. Kysyin koska nähdään. Hän sanoi, että kai me joskus nähdään. Sanoin hänelle lopulta, että onkohan parempi sitten ettemme ole enää missään tekemisissä. Seuraavana iltana hän kuitenkin laittoi minulle tekstiviestejä.
Hän pyysi anteeksi ja sanoi, että olen ollut hänelle tärkeä osa hänen elämää eikä tahtoisi menettää minua. Sanoi, että miettii kuinka väärin on se että hän aiheuttaa minulle pahaa oloa teoillaan ja sanoillaan eikä halua, että itken yöni hänen vuoksi. Ei halua olla esteenä koulunkäynnilleni (en ole jaksanut siis käydä koulua muutamaan kuukauteen, kun asiat parisuhteessa ovat todella huonosti ja vie voimiani). Hän toivoisi, että oltaisiin voitu selvittää asiat riitelemättä. Hänestä tuntuu, että joka puhelu viime aikoina on mennyt siihen. (Mielestäni emme ole riidelleet yhtään). Mietti myös, että johtuuko se hänen kohdalla siitä, että olisi sitoutumiskammoa. On ollut kauan yksin. Ei ole aikaisemmin seurustellut.
Kuulemma vika ei ole minussa.Hänen mielestään on hienoa, että olen käynyt terapiassa (masennuksen takia siis olen joutunut käymään, ehkä ei olisi tätä kannattanut kertoa hänelle) ja oli sitä mieltä että minun tulisi ensin selvittää ne asiat ja koulu loppuun. Hän tahtoisi kuulemma minun olevan taas onnellinen ja iloinen ja taitaa tehdä minut onnettomaksi. Se sattuu sekä häneen että minuun, mutta että on aina siellä kun tarvitsen häntä. Antoi kuulemma rakkaudella minulle sydänkaulakorun eikä se rakkaus ole kuulemma kuollut.
Väitti että hänen sydän kuuluu mulle ikuisesti ja hän toivoo, että voisin antaa hänelle anteeksi vielä joku päivä ja että hän rakastaa mua. Sanoi kyllä ymmärtävänsä, jos en halua häntä hänen elämäänsä enää ja kertoi, että muistelee niitä hyviä hetkiä ja ettei halua, että jäisin yksin. Sanoi, että haluaisi minut iloisena takaisin. Sen saman ihmisen, johon hän ihastui heti kun tavattiin.
Itken nykyään aina, kun lähdetään koteihimme. Itku tulee siitä, kun en tiedä koska nähdään seuraavan kerran, mietin kuinka monta viikkoa siihen menee ja se vaikuttaa myös, kun olemme viettäneet niin vähän aikaa yhdessä. Yleensä tavattu aamulla ja lähdetty taas koteihimme illalla. Sanoin, että yritän selvittää ja miettiä mistä se itkeminen johtuu. Selitin myös nämä em. asiat, että se vaikuttaisi positiivisesti, jos näkisimme useammin/pidemmän aikaa enkä itkisi silloin. Hän sanoi, että ei usko sillä olevan vaikutusta kuitenkaan ja lisäksi hän sanoi, ettei minun tarvitse selvittää mistä se johtuu. Hän sanoi, että minä vain olen sellainen ja rakastaa mua sellaisena.
Sain hänet kuulemma jopa itkemään, kun hän tajusi, että on mahdollisuus menettää mut kokonaan.
Lupasi selvittää ongelmansa, lopettaa viikonlopputyöt ja yrittää järjestää aikaa myös mulle.
Ei kuulemma tajunnut, että otan asiat niin voimakkaasti. Hänellä oli ollut sitten paha mieli koko seuraavan päivän. Kaipaa kuulemma niitä onnellisia hetkiä kanssani talvelta. Hänestä tekee pahaa nähdä mut onnettomana ja oon ollu sellainen kuulemma myös parina edellisenä kertana kun olemme tavanneet (näkemättömyytemme on saanut minut onnettomaksi, siinä syy). Sanoi, että kun tulee se hetki lähteä niin minä en kuulemma puhu mitään vaan sulkeudun ja hän pelkää tätä hetkeä kun aattelee minun olevan suuttunut häneen. Sanoi että meidän molempien täytyy alkaa ratkoa henkilökohtaisia ongelmiamme (hänellä liiallinen työnteko). Kesä on kuulemma ollut rankka, paljon töitä ja paikkoihin on koskenut.
Mitä tässä oikein pitäisi tehdä? Asia vaivaa minua niin paljon, kun en tiedä mikä on ja syytän jo itseäni ja koen itseni huonoksi. Onko liikaa jos toivon tapaamista 4-5 viikon välein? Olen niin rikki.
kaipaisin asiallisia mielipiteitä mieltäni paljon rassaavaan asiaan.
Olen siis etäsuhteessa (välimatkaa 250 km) minua kolme vuotta nuorempaan mieheen. lältämme ollaan kolmenkympin tienoilla. Tykkään hänestä todella paljon ja kaipaan häntä, koska näemme niin harvoin. Se satuttaa, ettemme näe ja tästä syystä koen masentuneeni loppukevään aikana, koska mietin jatkuvasti, että mistä kenkä puristaa.
Ongelmana on siis se, että tuntuu siltä, ettei mies haluaisi tavata tai ehkä haluaa, mutta ei ehdota mitään tai saa tapaamisia aikaiseksi. Hän on kyllä sanonut, että voin tulla hänen luo milloin vaan ja olla pidemmänkin aikaa, mutta odotan enemmänkin sellaista oikeata kutsua, jossa hän pyytää vaikka tiettynä viikonloppuna. Ollaan tunnettu reilun vuoden ajan. Talvella hän kysyi minua tyttöystäväkseen, johon vastasin myöntyvästi. Loppukeväällä/alkukesällä huomasin hänen jotenkin muuttuneen. Hän ei enää sanonut pitävänsä minusta tai rakastavansa minua tai kaipaavansa minua tai että olen hänelle tärkeä, kuten hän ennen sanoi ihan oma-aloitteisesti. En tarkoita, että näitä tarvitsisi jatkuvasti sanoa, mutta koen ne etäsuhteessa tärkeinä. Edes silloin tällöin ja mielestäni on kummallista, ettei yhtäkkiä enää sanokaan.
Nyt ollaan oltu ennätyspitkä aika näkemättä, pian 6 viikkoa. Emme muutenkaan ole nähneet kuin 4-5 viikon välein. Otin asian puheeksi puhelimessa. Kysyin koska nähdään. Hän sanoi, että kai me joskus nähdään. Sanoin hänelle lopulta, että onkohan parempi sitten ettemme ole enää missään tekemisissä. Seuraavana iltana hän kuitenkin laittoi minulle tekstiviestejä.
Hän pyysi anteeksi ja sanoi, että olen ollut hänelle tärkeä osa hänen elämää eikä tahtoisi menettää minua. Sanoi, että miettii kuinka väärin on se että hän aiheuttaa minulle pahaa oloa teoillaan ja sanoillaan eikä halua, että itken yöni hänen vuoksi. Ei halua olla esteenä koulunkäynnilleni (en ole jaksanut siis käydä koulua muutamaan kuukauteen, kun asiat parisuhteessa ovat todella huonosti ja vie voimiani). Hän toivoisi, että oltaisiin voitu selvittää asiat riitelemättä. Hänestä tuntuu, että joka puhelu viime aikoina on mennyt siihen. (Mielestäni emme ole riidelleet yhtään). Mietti myös, että johtuuko se hänen kohdalla siitä, että olisi sitoutumiskammoa. On ollut kauan yksin. Ei ole aikaisemmin seurustellut.
Kuulemma vika ei ole minussa.Hänen mielestään on hienoa, että olen käynyt terapiassa (masennuksen takia siis olen joutunut käymään, ehkä ei olisi tätä kannattanut kertoa hänelle) ja oli sitä mieltä että minun tulisi ensin selvittää ne asiat ja koulu loppuun. Hän tahtoisi kuulemma minun olevan taas onnellinen ja iloinen ja taitaa tehdä minut onnettomaksi. Se sattuu sekä häneen että minuun, mutta että on aina siellä kun tarvitsen häntä. Antoi kuulemma rakkaudella minulle sydänkaulakorun eikä se rakkaus ole kuulemma kuollut.
Väitti että hänen sydän kuuluu mulle ikuisesti ja hän toivoo, että voisin antaa hänelle anteeksi vielä joku päivä ja että hän rakastaa mua. Sanoi kyllä ymmärtävänsä, jos en halua häntä hänen elämäänsä enää ja kertoi, että muistelee niitä hyviä hetkiä ja ettei halua, että jäisin yksin. Sanoi, että haluaisi minut iloisena takaisin. Sen saman ihmisen, johon hän ihastui heti kun tavattiin.
Itken nykyään aina, kun lähdetään koteihimme. Itku tulee siitä, kun en tiedä koska nähdään seuraavan kerran, mietin kuinka monta viikkoa siihen menee ja se vaikuttaa myös, kun olemme viettäneet niin vähän aikaa yhdessä. Yleensä tavattu aamulla ja lähdetty taas koteihimme illalla. Sanoin, että yritän selvittää ja miettiä mistä se itkeminen johtuu. Selitin myös nämä em. asiat, että se vaikuttaisi positiivisesti, jos näkisimme useammin/pidemmän aikaa enkä itkisi silloin. Hän sanoi, että ei usko sillä olevan vaikutusta kuitenkaan ja lisäksi hän sanoi, ettei minun tarvitse selvittää mistä se johtuu. Hän sanoi, että minä vain olen sellainen ja rakastaa mua sellaisena.
Sain hänet kuulemma jopa itkemään, kun hän tajusi, että on mahdollisuus menettää mut kokonaan.
Lupasi selvittää ongelmansa, lopettaa viikonlopputyöt ja yrittää järjestää aikaa myös mulle.
Ei kuulemma tajunnut, että otan asiat niin voimakkaasti. Hänellä oli ollut sitten paha mieli koko seuraavan päivän. Kaipaa kuulemma niitä onnellisia hetkiä kanssani talvelta. Hänestä tekee pahaa nähdä mut onnettomana ja oon ollu sellainen kuulemma myös parina edellisenä kertana kun olemme tavanneet (näkemättömyytemme on saanut minut onnettomaksi, siinä syy). Sanoi, että kun tulee se hetki lähteä niin minä en kuulemma puhu mitään vaan sulkeudun ja hän pelkää tätä hetkeä kun aattelee minun olevan suuttunut häneen. Sanoi että meidän molempien täytyy alkaa ratkoa henkilökohtaisia ongelmiamme (hänellä liiallinen työnteko). Kesä on kuulemma ollut rankka, paljon töitä ja paikkoihin on koskenut.
Mitä tässä oikein pitäisi tehdä? Asia vaivaa minua niin paljon, kun en tiedä mikä on ja syytän jo itseäni ja koen itseni huonoksi. Onko liikaa jos toivon tapaamista 4-5 viikon välein? Olen niin rikki.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voevattu, tuost pitäs kaikkosen serkukki.
Okei, te siis tapailette silloin tällöin, ettei seurustele, ainakin kuvauksestasi päätellen. Jos olisit rehellinen itsellesi tietäisit vastauksen eli suhteenne ei toimi. Mutta jostain syystä haluat vatvoa suhdettanne jopa niin, että se aiheuttaa sinulle masennusta. Vaikea käsittää...
Olisiko aika keskittyä joihinkin muihin asioihin elämässäsi ja toimiviin ihmissuhteisiin?
Sinulla on aivan liian paljon vapaata aikaa kun et tee muuta kuin rautalangasta väännät itsellesi ongelmia ja surua.
Vai yritätkö tehdä isestäsi marttyyriä tapaan: "minä, minä itse ja voi minua poloista kun en osaa olla tyytyväinen elämääni. Elämäni jossa Luoja suuressa viisaudessaan on antanut minulle jo liian paljon; liikkuvat jäsenet, terveet aistit, mahdollisuuden oppia lisää, ruokaa tarpeeksi, katon pään päälle."
Onko mieleesi koskaan tullut kipinän poikasta, sallia tuon kunnon miehen jatkaa omaa elämäänsä ja sinun omaasi. Lakata kiusaamasta kunnon miestä?
Keskittäydy todella pudottamaan tuo "surukaapu", se pukee sinua hirveän huonosti! Avaa silmäsi ja huomioi miten hyvin sinun asiasi ovat. Kiitä Luojaasi ja hanki itsellesi lisää terveempää aktiivisuutta: ota ylimääräisiä oppiaineita, oppitunteja, mene auttamaan tosi avun tarpeessa olevia, hanki itsellesi ilta- ja viikonlopputyö jne.
Aivosi huutaa terveempää tekemistä. Salli, hyvä tyttö niille se mitä sinä ja aivosi tarvitsevat!
Ihme ukkeli tosiaan, sillä varmaan muita naisia ettei jaksa sinua tavata. Jos oikeesti tykkää niin varmaan haluaisi nähdä mutta se panee toisia naisia. Itse kun tapailin yhtä naista ja eroa oli 330 km mutta kävin sen luona useammin vaikka itsellä ei ollut kovin paljon rahaakaan mutta kävin vuoden ajan sen luona lähes joka viikonloppu. Sitten onneks se halus muuttaa lähemmäs perhettään eli tänne porvooseen.
No, raaka tosiasia on, että teidän suhde on jo ohi.
Minä en jaksanut enää nähdä poikakaveriani etäsuhteessa, kun aloin kyllästyä. Stressasin näkemistä enkä kertonut enää tykkääväni. En vain pystynyt. Samalla koin kamalaa oloa, että tein näin toiselle enkä päästänyt irti, kun hän halusi väkisin jäädä roikkumaan ja uskomaan, että me vielä noustaan tästä.
En ollut ihastunut muihin. En tiedä mikä tuli. Oltiin kuitenkin erilaisia ja hän ei ollut sellainen mies, jota vierelleni halusin.
Ei kannata ryhtyä etäsuhteisiin, niistä ei ole mitään muuta kuin haittaa. Jos mies välttelee tapaamista hän ei halua jatkaa suhdetta, mutta hänestä kuten ei monesta muustakaan, ole sen kertojaksi.
Täällä ihmiset ovat niin mustavalkoisia ja kärkkäitä mielipiteiden kanssa, että toivottavasti et mitään päätöksiä ainakaan näiden neuvojen pohjalta tee. Jokainen parisuhde on yksilöllinen ja sen ongelmat aukeavat kokonaisuudessaan vain ko. parisuhteessa oleville. Terveys ja katto pään päällä eivät myöskään ole tae onnellisuudelle, eikä kenenkään tarvitse tyytyä siihen. Jokainen haluaa elämäänsä jotain spesiaalia. Onneksi meille se on jotain muuta kuin puhdas vesi, mutta se ei tee kaipauksesta vähäpätöisempää tai pienempää. Ei kultakalakaan kaipaa mereen, vaan on tyytyväinen jos saa jotain ruokaa lasikulhoonsa. Toiveet, unelmat ja halut ovat riippuvaisia muiden tarpeiden täyttymyksestä.
En halua ottaa kantaa tähän riitaan, mistä kerroit, sillä se on yksittäistapaus. Sen sijaan näen huolestuttavana sen, että mainitsit miehesi antaneen sinulle luvan vierailla koska vain. Tässä toivoisin sinun näkevän sen ison ongelman. Luvan antaminen on näet täysin eri asia kuin pyyntö ja halu. Onko siis mahdollista, että häneltä puuttuu se oikea, aito halu olla kanssasi?
Oletteko päivittäin yhteydessä? Oletko sinä yleensä ensimmäinen joka ottaa yhteyttä (ja hän vain vastaa viesteihisi/soittoihisi)? Oletko aina saatavilla? Voisitko joskus mielenkiinnosta leikkiä kylmää ja kiireistä ja katsoa kuinka hän reagoi siihen? Sanoa, että et ehdi nyt puhumaan, soitetaan myöhemmin? Tai vastata viestiin vasta illalla kasuaalisti tyyliin "Sori en ehtinyt vastaamaan aiemmin. Hyvää kuuluu, mitä sulle?" (toki vastaten alkuperäiseen viestiin)
Älä ole liian helppo. Olet arvokas ja sinun - ja parisuhteenne - eteen täytyy tehdä töitä. Jos hän ei ole siihen valmis, hän ei ole arvoisesi. Älä siis roiku tai ripustaudu. Koita saada muuta ajateltavaa. Tee asioita jotka saavat ajatuksesi muualle ja tuovat sinulle iloa. Miehesi tuottakoon sitä sinulle kun olette yhdessä, mutta muista sinäkin silloin tuottaa sitä hänelle. Huolehdi, että tapaamisestanne jää hyvä maku suuhun. Kaiva hymy kasvoille vaikka väkisin ja ole onnellinen siinä hetkessä ajattelematta tulevaa. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Mutta sen pienen hetken kun pystyt vaikka esittämään onnellista ja iloista, se riittää. Uskon, että se myös muuttaisi jotain - hyvään tai huonoon, mutta kuitenkin.
Juttele myös terapeutillesi parisuhteestasi - hän jos kuka osaa sinua auttaa.
Kuka haluaa tollaisten litanioiden ämmää tavata. Ei kukaan! Harhainen, itserakas, omaan napaansa tuijottava ahne, joka kaipaa mahdottomia. Oletko edes koskaan "kokeillut" työntekoa. Se voisi auttaa, ei tarttis turhia miettiä. Ps.
En lukenut näitä pitkiä sepustuksia laainkaan. Sanan sieltä - toisen täältä. plääääh..........hääääh...hää. Yritä voida! Kukkuu.....