Mitä tehdä?!

Hymm...Kyllä tässä talossa on kaksi viikkoa huudettu ja räyhätty. Ehkä selitin tuossa aijemmassa väärin...mutta tämähän ilmeisesti ihan normaalia täällä palstoilla tulla ymmärretyksi väärin. Ehkä olin typerä kun kuvittelin että täällä jollain olisi jotain fiksua sanottavaa...eikä syyttelyä.

Tunnistin itseni vähän liiankin hyvin tuosta. Pari päivää sitten mulla tuli mitta täyteen ryypiskelyn ym .suhteen kun siihen lisätään vielä lääkkeet niin kellään ei oo kivaa. oon nyt 2,5 vuotta katellu että jos asiat muuttuis ja mies ryhdistäytyis mutta tarpeeksi muutosta ei ole tapahtunut. Pari kertaa suhde on ollut katkolla mutta tietysti taas lepyttyäni kaikki on ennallaan. Varastanu ei onneksi oo multa mutta muuta. Sitä vaan sietää liikaa kun rakastaa toista. Järki sanoo että ei tästä tuu mitän mut tuntuu ettei kuitenkaan haluis olla yksinkään ja kun on niitä hyviäkin aikoja ollut. tänään sain vielä selville että se oli pari vuotta sitten vehtaillu yhden naapurin lehmän kanssa ja vielä naimisissa olevan haahkan kanssa. Koko tän ajan olen ollu luottava ja uskonu ettei se mua petä ainakaan kun rakastaa. Se oli kuulema niitä "känni sekoiluja" ja yks ainut kerta ja pahin virhe mitä on tehny ym. Mut eihän tollasta voi unohtaa. Jos vielä joskus palattaiskin yhteen niin se kummittelis aina mielessä. Ennenkuin alettiin seurustella reilutpari vuotta sitten mies oli narkomaani. Seurustelun alettua lopetti huumeet paria repsahdusta lukuun ottamatta. viina ja lääkkeet kuitenkin on jääny ja yrityksistä huolimatta (pari antapus kuuria) on jatkunut. Mietittiin jo paikkakunnan vaihtoa et jos sais muutasisältöä elämään ja eri kaveri piirit et jos sama ei jatkuis vaikka monet kyllä sanonu että sama touhu se alkaa uudella paikkakunnalla. Kyllä kestäisin viikonloppu ryyppäämisen vaikka en itse juo jos se olis pelkkää viinaa ja suht kohtuudella. Armeija aika meni paremmin ja suunniteltinn jo häitä mutta intin jälkeen sama alko jälleen ja häät peruuntu kuin samasta syystä suhteemme aivan alussa päädyin aborttiin. Sillon ajattelin etten halua lasta yksin hoitaa kun miehestä ei kuitenkaan ole siihen (luulisin) vaikka vakuuttelilkin muuta ja väitti että muuttuu lapsen syntymän jälkeen. Tiedän että hullu olen kun olen näin kauan katellu miestä joka käy sossun luukulla ja iso vanhempien rahapussillla ja elää yli varojensa. koulussa viihtyi vaan muutaman kuukauden jonka jälkeen lopetti kun oli kuulema väärä ala. Töihin ei ole menny mutta välillä suorittanu yhdyskunta palvelua pikku rikoksista johtuen( kuten rattijuoppous ja pahoinpitely) Ihmettelette varmaan miten tollasta ihmistä pystyy rakastamaan mutta kun se osaa myös olla niin ihana kun on vaan selvinpäin. Nyt on sydän murskana ja ahdistunu olo eron vuoksi enkä edes tiedä jos olen raskaana. Vauva kuume on ollut jo pitempään ja alkaa ehkä ikää olla jo sen verran että haluais jo perheen ja suunniteltiinkin sitä vaikka välillä huonosti meni. ehkä jotenkin toivon että kaikki muutuis lapsen vuoks kun mieskin osaa vakuutella niin hyvin mut mitä jos asiat ei muuttuiskaa.Meillä on 5 vuotta ikäeroa ja mies siis nuorempi, itse olen kohta 27. Kaikilla kavereilla olkaa olla jo talot ja perheet ym. Mutta turha sellasesta on kai kuvitella tuollaisen miehen vuoks. Kertokaa miten pääsen sen yli. On niitä eroja tullu enenkin mutta ei kenenkään kanssa näin vakavassa suhteessa. Kuviteltiin kuitenkin et ollaan loppu elämä yhdessä ja saadaan asiat kuntoon. Nyt on tosi yksinäinen olo kun olen vielä elänyt vaan melkeen suhteelle ja kavereihin ei ole tullut pidettyä niin tiivistä yhteyttä niillä alkaa kaikilla olla jo oma elämä ja parheet. Miten pystyn olla palaamatta suhteeseen jossa on ahdistava olla? Onko kellään muulla ollut vastaavaa???

susan kirjoitti:

Tunnistin itseni vähän liiankin hyvin tuosta. Pari päivää sitten mulla tuli mitta täyteen ryypiskelyn ym .suhteen kun siihen lisätään vielä lääkkeet niin kellään ei oo kivaa. oon nyt 2,5 vuotta katellu että jos asiat muuttuis ja mies ryhdistäytyis mutta tarpeeksi muutosta ei ole tapahtunut. Pari kertaa suhde on ollut katkolla mutta tietysti taas lepyttyäni kaikki on ennallaan. Varastanu ei onneksi oo multa mutta muuta. Sitä vaan sietää liikaa kun rakastaa toista. Järki sanoo että ei tästä tuu mitän mut tuntuu ettei kuitenkaan haluis olla yksinkään ja kun on niitä hyviäkin aikoja ollut. tänään sain vielä selville että se oli pari vuotta sitten vehtaillu yhden naapurin lehmän kanssa ja vielä naimisissa olevan haahkan kanssa. Koko tän ajan olen ollu luottava ja uskonu ettei se mua petä ainakaan kun rakastaa. Se oli kuulema niitä "känni sekoiluja" ja yks ainut kerta ja pahin virhe mitä on tehny ym. Mut eihän tollasta voi unohtaa. Jos vielä joskus palattaiskin yhteen niin se kummittelis aina mielessä. Ennenkuin alettiin seurustella reilutpari vuotta sitten mies oli narkomaani. Seurustelun alettua lopetti huumeet paria repsahdusta lukuun ottamatta. viina ja lääkkeet kuitenkin on jääny ja yrityksistä huolimatta (pari antapus kuuria) on jatkunut. Mietittiin jo paikkakunnan vaihtoa et jos sais muutasisältöä elämään ja eri kaveri piirit et jos sama ei jatkuis vaikka monet kyllä sanonu että sama touhu se alkaa uudella paikkakunnalla. Kyllä kestäisin viikonloppu ryyppäämisen vaikka en itse juo jos se olis pelkkää viinaa ja suht kohtuudella. Armeija aika meni paremmin ja suunniteltinn jo häitä mutta intin jälkeen sama alko jälleen ja häät peruuntu kuin samasta syystä suhteemme aivan alussa päädyin aborttiin. Sillon ajattelin etten halua lasta yksin hoitaa kun miehestä ei kuitenkaan ole siihen (luulisin) vaikka vakuuttelilkin muuta ja väitti että muuttuu lapsen syntymän jälkeen. Tiedän että hullu olen kun olen näin kauan katellu miestä joka käy sossun luukulla ja iso vanhempien rahapussillla ja elää yli varojensa. koulussa viihtyi vaan muutaman kuukauden jonka jälkeen lopetti kun oli kuulema väärä ala. Töihin ei ole menny mutta välillä suorittanu yhdyskunta palvelua pikku rikoksista johtuen( kuten rattijuoppous ja pahoinpitely) Ihmettelette varmaan miten tollasta ihmistä pystyy rakastamaan mutta kun se osaa myös olla niin ihana kun on vaan selvinpäin. Nyt on sydän murskana ja ahdistunu olo eron vuoksi enkä edes tiedä jos olen raskaana. Vauva kuume on ollut jo pitempään ja alkaa ehkä ikää olla jo sen verran että haluais jo perheen ja suunniteltiinkin sitä vaikka välillä huonosti meni. ehkä jotenkin toivon että kaikki muutuis lapsen vuoks kun mieskin osaa vakuutella niin hyvin mut mitä jos asiat ei muuttuiskaa.Meillä on 5 vuotta ikäeroa ja mies siis nuorempi, itse olen kohta 27. Kaikilla kavereilla olkaa olla jo talot ja perheet ym. Mutta turha sellasesta on kai kuvitella tuollaisen miehen vuoks. Kertokaa miten pääsen sen yli. On niitä eroja tullu enenkin mutta ei kenenkään kanssa näin vakavassa suhteessa. Kuviteltiin kuitenkin et ollaan loppu elämä yhdessä ja saadaan asiat kuntoon. Nyt on tosi yksinäinen olo kun olen vielä elänyt vaan melkeen suhteelle ja kavereihin ei ole tullut pidettyä niin tiivistä yhteyttä niillä alkaa kaikilla olla jo oma elämä ja parheet. Miten pystyn olla palaamatta suhteeseen jossa on ahdistava olla? Onko kellään muulla ollut vastaavaa???

Muistetaan kuitenkin, että vaihtamalla ei parane -sanonta ei pidä paikkaansa. Alkoholistit ja muut päihderiippuvaiset, ei voi muuta kuin parempaan suuntaan olla aina vaihdos!!!

Itse olen nyt ollut kolme vuotta "onnellisessa" suhteessa. Aiempi mieheni oli alkoholisti, soskun elätti, pummi, väkivaltainen, pikku rikollinen jne. Silloin kun siitä eros sen sadannen kerran ja silleen lopullisesti, elämä oli niin tyhjää, ei ollut ketään ketä paapoa, palkkakin jäi itselleen, kun ei tarvinnut toisen sakkoja maksella, elämällä ei tuntunut olevan tarkoitusta. Mutta oli kaiken sen vaivan arvoista, ajan myötä siitä pääsi yli täydellisesti ja nyt menee hyvin... Säälin suunnattomasti eksän nykyistä, niin kiva tyttö, mutta näin jälkeenpäin katsottuna, niin äärettömän tyhmä...

Tarvitaan äärettömästi itsekunnioitusta päästä irti läheisriippuvuudesta ja tiukkaa kuria, ei armoa kusipäille! Se on sairaus, josta löytyy tietoa varmasti paljon, kannattaa tutustua, jos olet sellaisia ihmisiä, jotka faktojen kautta ymmärtävät asioita paremmin...

samanikäinen kirjoitti:

Muistetaan kuitenkin, että vaihtamalla ei parane -sanonta ei pidä paikkaansa. Alkoholistit ja muut päihderiippuvaiset, ei voi muuta kuin parempaan suuntaan olla aina vaihdos!!!

Itse olen nyt ollut kolme vuotta "onnellisessa" suhteessa. Aiempi mieheni oli alkoholisti, soskun elätti, pummi, väkivaltainen, pikku rikollinen jne. Silloin kun siitä eros sen sadannen kerran ja silleen lopullisesti, elämä oli niin tyhjää, ei ollut ketään ketä paapoa, palkkakin jäi itselleen, kun ei tarvinnut toisen sakkoja maksella, elämällä ei tuntunut olevan tarkoitusta. Mutta oli kaiken sen vaivan arvoista, ajan myötä siitä pääsi yli täydellisesti ja nyt menee hyvin... Säälin suunnattomasti eksän nykyistä, niin kiva tyttö, mutta näin jälkeenpäin katsottuna, niin äärettömän tyhmä...

Tarvitaan äärettömästi itsekunnioitusta päästä irti läheisriippuvuudesta ja tiukkaa kuria, ei armoa kusipäille! Se on sairaus, josta löytyy tietoa varmasti paljon, kannattaa tutustua, jos olet sellaisia ihmisiä, jotka faktojen kautta ymmärtävät asioita paremmin...

Niin ja me seurustelimme viisi vuotta... Mikäli et ole vielä tarpeeksi kypsä otat sen takaisin. Viiden vuoden jälkeen olisin jo ollut aika säälittävä mikäli olisin vielä uskonut sen valheita, sillä mikään ei oikeasti muutu. Toisaalta miksipä toista muuttamaankaan, ei se ole parisuhteen tarkoitus. Suhteiden tarkoitus on testata onko ihminen oikea juuri itselle.