Mitä tai kenen säveltäjän luomaa pianosonaattisykliä arvostat eniten ja miksi? Yleensä on tavaksi tullut pitää Beethovenin 32 1 sonaattia käsittävää sonaattituotantoa sonaattikirjallisuuden merkkipaaluna ylitse muiden, mutta minuun vetoaa eniten kenties Schubertin 21 2 sonaattia käsittävä tuotanto, josta löytää kaksi hienoa teosta nelikätisienkien sonaattien joukosta, kuten muuten Mozartiltakin, joita on lukumääräisesti vielä enemmän, yht. 6 plus 1 2 pianolle, mutta 2-kätisiä vähemmän. Feinbergistä en osaa sanoa juuta enkä jaata.
Hassu juttu, että minulla on kokoelmissani ainoastaan Haydnin, Mozartin ja Schubertin kaikki pianosonaatit, mutta ei Beethovenin, kuin ns. myöhäiset teokset, kuten esim. opus 106, Hammerklavier-sonaatti, jonka ensiosaa en voi sietää, kyllästymiseen asti pitkitetystä ja imelästä hitaasta osasta puhumatta. Tarkoitat varmasti viimeistä sonaattia n:o 21, jonka Schubert sävelsi 2 muun c-molli ja A-duuri-sonaattien kanssa vain pari kuukautta ennen kuolemaansa. Uusimmassa sonaatin levytyksessä Jevgeni Kissin soittaa 2 ensiosaa äärimmäisen hitaassa tempossa esityskeston venähtäessä lähes 50 minuuttiin. Beethovenoin sonaateista ylivoimainen suosikkini on ollut aina viimeinen n:o 32 c-molli, opus 111, jonka entisestä Jugoslaviasta aikoinaan ostamani nuoren Ivo Pogorelichin kyseisen teoksen levytys teki suuren vaikutuksen, etenkin Arietta. Sen sijaan Maurizio Pollinin tulkinta on sieltä huonoimmasta päästä.
Ehkä tämä on hiukan liian ronskisti sanottu, mutta ajattelen jotenkin näin:
Schubertin musiikillinen ajattelu käsittää valtavan laajan tyylillisen spektrin omaperäisellä ajattelula hedelmöitettyjä wieniläisklassisessa hengessä luotuja persoonallisia sävelvisioita, sekä täyteen romanttiseen, suureen ilmaisuvoimaan ja hengen paloon kasvaneita tilityksiä. Beethovenin musiikin koen hieman vanhahtavana, Haydnin ideoita lapsen tavoin toistavana, pintapuolisilla tehokeinoilla rämistelevänä, konstruktiivista ja konstruktoista elävänä musiikkina, jota on hauska näperrellä kuin lapset palapelejä konsanaan, lyhyine motiiveineen, kun Schubertin ajattelu perustuu yllättäviin modulaatioihin, rohkeaan soinnunkäyttöön sekä sydäntäsärkevään melodiikkaan. Beethovenin musiikki on edeltäjiensä tapaan, tosin heidän ekspressiivisyyttään vaille, objektiivista ja yleisinhimillistä, elämälle uskollista, sadunhohdotonta raadollista yleisinhimillistä musiikillista arkirealismia, vailla romantiikan tunnekylläistä ja herkkää ilmaisuvoimaa.
Minulla taitaa olla lähes kaikki Schubertin sonaatit Wilhelm Kempfin soittamana, ja pidän erityisesti hänen tulkinnoistaa varhaisemmista teoksista, esim D 459 ja 459a, "5-osaisesta" sonaatista, josta olin aivan lumoutunut erään kerran. Ja tänään D-duuri sonaatista Es-duuriin transponoidusta D 568 sonaatista. Nimenomaan äänityspuoli on niissä kunnossa, vaikka ei hän mikään Schubert-pianisti tainnut ollakaan, vaan Beethovenilla suurimmat menestyksensä saavuttanut. En vain juurikaan ole hänen Beethoven soittoaan kuullut. Samoin hän soittaa ihanasti 3 pianokappaletta D 946 ja Wanderer-fantasian. Melkein paremmin kuin Brendel.
Schubertin sonaateista enintään 1/21 sopii lisämääre kuolettavan tylsä, kun taas Beethovenilla vastaava suhdeluku on jotain 20-30/32 tylsää sonaattia. Schubertin sonaattien tylsyyttä ei suinkaan voida mitata sillä, missä määrin hän on astunut Beethovenin saappaisiin tai ei le sitä tehnyt, sillä ensin mainitussa tapauksessa hän olisi jo kadottanut o,man lyyrillisen identiteettinsä ja musiikillisen kielensä alkuperäisyyden beethoveniaanisen palvonnan alttarille.
Beethovenin sonaatit ovat kuin persoonatonta tehdastuotantoa liukuhihnalta, Schubertin kuin käsinvalmistettuihin teoksiin verrattuna, joista jokainen on oma täysin ainutkertasinen maailmansa, jolla on oma yksilöllinen luonteensa.
Hassu juttu, että minulla on kokoelmissani ainoastaan Haydnin, Mozartin ja Schubertin kaikki pianosonaatit, mutta ei Beethovenin, kuin ns. myöhäiset teokset, kuten esim. opus 106, Hammerklavier-sonaatti, jonka ensiosaa en voi sietää, kyllästymiseen asti pitkitetystä ja imelästä hitaasta osasta puhumatta. Tarkoitat varmasti viimeistä sonaattia n:o 21, jonka Schubert sävelsi 2 muun c-molli ja A-duuri-sonaattien kanssa vain pari kuukautta ennen kuolemaansa. Uusimmassa sonaatin levytyksessä Jevgeni Kissin soittaa 2 ensiosaa äärimmäisen hitaassa tempossa esityskeston venähtäessä lähes 50 minuuttiin. Beethovenoin sonaateista ylivoimainen suosikkini on ollut aina viimeinen n:o 32 c-molli, opus 111, jonka entisestä Jugoslaviasta aikoinaan ostamani nuoren Ivo Pogorelichin kyseisen teoksen levytys teki suuren vaikutuksen, etenkin Arietta. Sen sijaan Maurizio Pollinin tulkinta on sieltä huonoimmasta päästä.
Ehkä tämä on hiukan liian ronskisti sanottu, mutta ajattelen jotenkin näin:
Schubertin musiikillinen ajattelu käsittää valtavan laajan tyylillisen spektrin omaperäisellä ajattelula hedelmöitettyjä wieniläisklassisessa hengessä luotuja persoonallisia sävelvisioita, sekä täyteen romanttiseen, suureen ilmaisuvoimaan ja hengen paloon kasvaneita tilityksiä. Beethovenin musiikin koen hieman vanhahtavana, Haydnin ideoita lapsen tavoin toistavana, pintapuolisilla tehokeinoilla rämistelevänä, konstruktiivista ja konstruktoista elävänä musiikkina, jota on hauska näperrellä kuin lapset palapelejä konsanaan, lyhyine motiiveineen, kun Schubertin ajattelu perustuu yllättäviin modulaatioihin, rohkeaan soinnunkäyttöön sekä sydäntäsärkevään melodiikkaan. Beethovenin musiikki on edeltäjiensä tapaan, tosin heidän ekspressiivisyyttään vaille, objektiivista ja yleisinhimillistä, elämälle uskollista, sadunhohdotonta raadollista yleisinhimillistä musiikillista arkirealismia, vailla romantiikan tunnekylläistä ja herkkää ilmaisuvoimaa.
Minulla taitaa olla lähes kaikki Schubertin sonaatit Wilhelm Kempfin soittamana, ja pidän erityisesti hänen tulkinnoistaa varhaisemmista teoksista, esim D 459 ja 459a, "5-osaisesta" sonaatista, josta olin aivan lumoutunut erään kerran. Ja tänään D-duuri sonaatista Es-duuriin transponoidusta D 568 sonaatista. Nimenomaan äänityspuoli on niissä kunnossa, vaikka ei hän mikään Schubert-pianisti tainnut ollakaan, vaan Beethovenilla suurimmat menestyksensä saavuttanut. En vain juurikaan ole hänen Beethoven soittoaan kuullut. Samoin hän soittaa ihanasti 3 pianokappaletta D 946 ja Wanderer-fantasian. Melkein paremmin kuin Brendel.
Schubertin sonaateista enintään 1/21 sopii lisämääre kuolettavan tylsä, kun taas Beethovenilla vastaava suhdeluku on jotain 20-30/32 tylsää sonaattia. Schubertin sonaattien tylsyyttä ei suinkaan voida mitata sillä, missä määrin hän on astunut Beethovenin saappaisiin tai ei le sitä tehnyt, sillä ensin mainitussa tapauksessa hän olisi jo kadottanut o,man lyyrillisen identiteettinsä ja musiikillisen kielensä alkuperäisyyden beethoveniaanisen palvonnan alttarille.
Beethovenin sonaatit ovat kuin persoonatonta tehdastuotantoa liukuhihnalta, Schubertin kuin käsinvalmistettuihin teoksiin verrattuna, joista jokainen on oma täysin ainutkertasinen maailmansa, jolla on oma yksilöllinen luonteensa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Viime vuosina olen ollut täysin kypsynyt Beethovenin mekaanisiin sonaatteihin, joista monet ovat kuolettavan tylsiä rutiinikappaleita kuuntelijalle. Vastaavasti Schubertin useat jo 19-20-vuoden iässä kirjoitetuissa ns. keskikauden teoksísta hyvin soitettuna, joita ennen on vain 2 sonaattia ja 1 katkelma, tapaa laulunomaista melodianmuodostusta ja kvartetinomaista äänenkuljetusta sekä lyyrillistä henkeä, kun myöhemmät ovat rakenteeltaan monumentaalisia järkäleitä, mutta eivät Beethoven-plagiaatteja. Valitettavasti Classic-radiossa suositaan liian silmiinpistävästi Beethovenin sonaatteja tätä nykyä, eikä varhaisempia Schubertin kaunottaria kuule juuri milloinkaan.
Beethovenin sonaateissa laajakaariset ja pitkälinjaiset melodiat tuntuvat olevan kuin kortilla elleivät suorastaan tabu. Niitä tuntuu vaivaan myös, jollei nyt aivan rytminen niin ainakin melodinen monotonisuus ja tietty antiromanttinen ja kliininen tunnekylmyys itävaltalaisen gemüchtligkeitin epämieluisaksi vastapainoksi.
Onko täällä haastaja höpönassulle!? Verbaalitaistelu pystyyn!! *hakkaa nyrkeillä pöytää*
...taitavat olla yksi ja sama tapaus. Omissa sfääreissään liikkuu ja ikiomalla "selkokielellään" kirjoittaa. Kun juttukavereista alkaa olla uupelo, niin pitää ryhtyä juttelemaan itselleen.
Itkeäkö tälle tapaukselle pitäisi vai nauraa?
Arvostan tavattomasti Beethovenin sonaattisarjaa, mutta niin myös Schubertin. On mahdotonta sanoa kumpaa pidän parempana, ja se on ehkä myös aivan turhaa. Schubertin sonaatit henkilökohtaisesti kolahtavat paremmin, mutta en ole silti kykenevä näkemään niitä parempina kuin Beethovenin.
Myös Mozartin sonaatit ovat mestariteoksia ja hyvin monet Haydinin, varsinkin myöhäisemmät sonaatit esim. englantilaiset.