Olen nuori 21v mies eikä minulla ole varsinaisia ystäviä perheen ulkopuolelta, sillä olin ja olen yhä melko sisäänpäin kääntynyt.
Noh, asiaan: Olin lukion ajan ihastunut yhteen tyttöön, mutta en koskaan tuona aikana uskaltanut sanoa/näyttää sitä hänelle. Löysin jostakin vastikään rohkeutta, ja paljastin ihastukselleni tunteeni ja pyysin myös treffeille instagramin kautta (2v lukion jälkeen) . Kävi niin, että hän kohteliaasti kieltäytyi treffeistä, sillä hän on paraikaa parisuhteessa. Vaikutti silti, että hän arvosti elettäni ja oli imarreltu. Tämä oli ensimmäinen kerta kun puhuin avoimesti tuntemuksistani, ja vaikka ei tullut toivottua lopputulosta, olin tyytyväinen että sain sen lopultakin kerrottua.
Mutta nyt muutaman viikon jälkeen iski jonkinlainen ahdistus päälle, lähinnä sen vuoksi kun mietin miksi en ikinä lukiossa voinut tätä asiaa hoitaa. Minua harmittaa nyt aivan v***n paljon se että jätin vanhojen tanssitkin kokonaan väliin kun en kehdannut pyytää tätä tyttöä parikseni. Olo on paskempi kuin koskaan aiemmin, ajattelen vaan mistä kaikesta jäin paitsi. Itkettääkin pitkästä aikaa oikein kunnolla. Ja tuntuu etten pääse hänestä yli, koko ajan vellon toiveessa että voin vuoden tai parin päästä "kysyä kuulumisia" ja ehdottaa että treffikutsu on yhä voimassa (ja tulee aina olemaan). Varmaan sorrunkin tuohon tekoon jollen pääse tunteistani eroon. En usko pystyväni tällä hetkellä ihastumaan/tutustumaan toisiin ihmisiin, kun tämä asia pyörii päässä.
Olen aiemmin yläasteella ollut ihastunut kahteenkin henkilöön, mutta nuo meni nopeasti ohi ilman sen kummempia mielenpahoituksia enkä edes kertonut heille mitään. Tilanne on nyt aivan eri, tämä ihastukseni on ollut mielessäni vuosikaudet eikä loppua näy. Olen koettanut keksiä uutta tekemistä, kuten juoksemista ja voimailua, mutta ei se paljoa auta. Tämänkin tekstin kirjoitin lähinnä, jotta voisin purkaa mietteitäni edes jollekulle.
Onko kellään kokemuksia vastaavasta, ja miten olette selvinneet? Oletteko löytäneet uuden rakkaan jonka sitten saitte rinnallenne tämmöisen jälkeen? Tiedän, että olen nuori ja maailma on täynnä muitakin ihania naisia, mutta silti elättelen toivetta että ehkä vielä joskus voin tutustua juuri tähän tiettyyn ihmiseen. Epätoivo kalvaa sydäntäni ja muutenkin käyn läpi itsenäistymiskriisiä, haluaisin muuttaa pois kotoa ja ryhtyä "elämään" elämääni, saada ystäviä ja voida rakastaa jotakuta. Kiitos, jos vaivauduitte lukemaan tämän ja kiitos jos osaatte jakaa neuvoja/kojemuksia.
Noh, asiaan: Olin lukion ajan ihastunut yhteen tyttöön, mutta en koskaan tuona aikana uskaltanut sanoa/näyttää sitä hänelle. Löysin jostakin vastikään rohkeutta, ja paljastin ihastukselleni tunteeni ja pyysin myös treffeille instagramin kautta (2v lukion jälkeen) . Kävi niin, että hän kohteliaasti kieltäytyi treffeistä, sillä hän on paraikaa parisuhteessa. Vaikutti silti, että hän arvosti elettäni ja oli imarreltu. Tämä oli ensimmäinen kerta kun puhuin avoimesti tuntemuksistani, ja vaikka ei tullut toivottua lopputulosta, olin tyytyväinen että sain sen lopultakin kerrottua.
Mutta nyt muutaman viikon jälkeen iski jonkinlainen ahdistus päälle, lähinnä sen vuoksi kun mietin miksi en ikinä lukiossa voinut tätä asiaa hoitaa. Minua harmittaa nyt aivan v***n paljon se että jätin vanhojen tanssitkin kokonaan väliin kun en kehdannut pyytää tätä tyttöä parikseni. Olo on paskempi kuin koskaan aiemmin, ajattelen vaan mistä kaikesta jäin paitsi. Itkettääkin pitkästä aikaa oikein kunnolla. Ja tuntuu etten pääse hänestä yli, koko ajan vellon toiveessa että voin vuoden tai parin päästä "kysyä kuulumisia" ja ehdottaa että treffikutsu on yhä voimassa (ja tulee aina olemaan). Varmaan sorrunkin tuohon tekoon jollen pääse tunteistani eroon. En usko pystyväni tällä hetkellä ihastumaan/tutustumaan toisiin ihmisiin, kun tämä asia pyörii päässä.
Olen aiemmin yläasteella ollut ihastunut kahteenkin henkilöön, mutta nuo meni nopeasti ohi ilman sen kummempia mielenpahoituksia enkä edes kertonut heille mitään. Tilanne on nyt aivan eri, tämä ihastukseni on ollut mielessäni vuosikaudet eikä loppua näy. Olen koettanut keksiä uutta tekemistä, kuten juoksemista ja voimailua, mutta ei se paljoa auta. Tämänkin tekstin kirjoitin lähinnä, jotta voisin purkaa mietteitäni edes jollekulle.
Onko kellään kokemuksia vastaavasta, ja miten olette selvinneet? Oletteko löytäneet uuden rakkaan jonka sitten saitte rinnallenne tämmöisen jälkeen? Tiedän, että olen nuori ja maailma on täynnä muitakin ihania naisia, mutta silti elättelen toivetta että ehkä vielä joskus voin tutustua juuri tähän tiettyyn ihmiseen. Epätoivo kalvaa sydäntäni ja muutenkin käyn läpi itsenäistymiskriisiä, haluaisin muuttaa pois kotoa ja ryhtyä "elämään" elämääni, saada ystäviä ja voida rakastaa jotakuta. Kiitos, jos vaivauduitte lukemaan tämän ja kiitos jos osaatte jakaa neuvoja/kojemuksia.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.