Onkohan hc-ätmiyttä aiheuttavan rumuuden taustalla aina jokin satunnainen geenivirhe?

Mulla on varmaan jokin vamma, kun saan kohtauksen, kun menen jonnekin, jossa on muita ihmisiä koolla.
Tulee sellainen unelias oli, kuin olisi juossut vähintään maratonin.
Olo on sellainen poissaolon tunne, ei saa oiken mitään sanottua ja ei keksi oikein mitään puhumista.
Sellainen transsimainen olo ja tuntuu, kuin vajoaisi uneomaiseen tilaan, jossa silmät seisoo päässä ja ajatus ei kulje.
Onko muilla vastaavia olotiloja?
Sitten, kun lähtee sieltä pois, niin ajatukset kasaantuu ja jollakin lailla ajatus alkaa järkiintymään, vaikkei ole muuten oikein järkeä päässä, eikä missään.

Siksi arveluttaa suhteen aloittaminen naisen kanssa, kun olo on kuin vähäjärkisellä.
t. Ruma mies

Muut ihmiset ovat peili, jonka kautta voit tarkastella itseäsi.

Sinussa ei ole mitään vikaa. Et vain ole oppinut tulkitsemaan peilin viestiä. Se on tavallaan epäreilua, koska se aiheuttaa kärsimystä. Tavallaan se on reilua, koska kaikki muutkin ihmiset ovat samassa tilanteessa: ilman tulkinta-apua ja toisinaan ymmällään peilin edessä.

Jollain tasolla sinä ajattelet, että muissa ihmisissä on jotain vikaa eivätkä he ansaitse rakkauttasi tai huomiotasi. Se ei liittyne heidän ulkonäköönsä vaan ihan johonkin muuhun seikkaan muissa ihmisissä, koska jos kyseessä olisi muiden ihmisten ulkonäkö, peilin sanoma olisi sinulle liian yksinkertainen ja peilin kautta opittava asia jäisi oppimatta.

Naisista ajattelet, että he hyljeksivät sinua ulkonäkösi vuoksi. Tätä tosiseikkana pitämääsi asiaa et ole koskaan voinut lopullisesti varmistaa vaan kyseessä on olettamus. Olettamus on sen luonteinen, että se siirtää vastuun yksinäisyydestäsi kokonaan naisille, koska ethän sinä voi vaikuttaa geneettisiin ominaisuuksiisi. Etkä todellakaan voikaan.

Ongelma on kuitenkin ihan toisaalla: ajattelet luultavasti, että naisissa on jokin geneettinen ominaisuus, jota inhoat syvästi. Se ei taaskaan ole ulkonäkö, koska siinä tapauksessa peiliä olisi liian helppo lukea ja opittava asia jäisi oppimatta. Joka tapauksessa ajattelet, että naisissa on jokin piirre, jonka vuoksi et voi heitäkään rakastaa, koko muun ihmiskunnan lisäksi. Tästä syntyy ulkopuolisuuden tunteesi.

On itse asiassa aika rumasti sanottu naisista, että heidän vetovoimansa ja rakkautensa sinua kohtaan riippuisi vain ulkonäöstäsi. Vaikka tarkoitat niin sanoessasi, että ongelma olisi sinun ulkonäössäsi, väität itse asiassa naisia äärimmäisen ulkonäkökeskeisiksi olennoiksi. Samalla kun toivot ihmisiä elämääsi, työnnät huomaamattasi heitä pois elämästäsi samansuuruisella voimalla kuin kutsut heitä. Sen vuoksi mitään ihmissuhdetta ei voi syntyä. Naisten seksuaalisuudessakin on jokin asia, jota pidät äärimmäisen vastenmielisenä, sillä ilman tuota vastenmielisyyden tunnetta saisit seksiä niin paljon kuin haluaisit.

Ulkonäkösi on tekosyy, jolla voit siirtää vastuun ihmissuhteistasi muille. Se on myös keino, jolla peili harhauttaa sinua. Yksinkertaistaen sanottuna tunnet muita ihmisiä kohtaan samanlaista vastenmielisyyttä kuin oletat muiden tuntevan ulkonäköäsi kohtaan, mutta sinun muita kohtaan tuntemasi vastenmielisyys liittyy johonkin aivan muuhun kuin muiden ulkonäköön. Kukaan muu kuin sinä ei voi tietää, mitä niin suuresti muissa ihmisissä ja erityisesti naisissa näet vastenmielisenä.

Ulkopuoliselle on helppoa nähdä peilisi dynamiikka. Sen sijaan minulle itselleni ei ole ollut helppoa nähdä oman peilini dynamiikkaa, koska oma peilini on näyttänyt erilaista harhaa ja olen joutunut kamppailemaan täysin erilaisen ongelman kanssa.

Kysymys, joka sinun täytyy esittää itsellesi, kuuluu näin: mikä muissa ihmisissä ja erityisesti naisissa on niin vastenmielistä, että haluat sulkea heidät pois elämästäsi? Poissulkeminen tarkoittaa tässä yhteydessä tahatonta mutta silti jollain tasolla erittäin toivottua poissulkemista.

Kaikkialla luonnossa esiintyy yksilöitä jotka ovat viallisia, kaikista ei kehity valioyksilöitä ja vialliset yksilöt kuihtuvat hiljaa pois.

Vain ihmiskunta on keksinyt keskustelupalstat joissa vialliset yksilöt saavat äänensä kuuluviin. Valitettavasti kaikkein viallisimmat ovat eniten äänessä.

Oon vain normi ruma ja siksi sinua syrjitään ja naiset ei halua sinuun tutustua. Sait huonot kortit ei sille voi enää mitään. Naiset haluaa väkivaltaisia jännämiehiä koska niillä on geenivirhe joka tarkoittaa että nainen haluaa että sitä satutetaan.

Aloittaja kysyy, että onko kellään muulla ollut samanlaisia tuntemuksia, jollaisista hän aloituksessaan kertoo.

Huomaan aloittajan kuvailuista moniakin seikkoja, joita olen itse tuntenut ja kokenut, sillä olen aina ollut sosiaalisesti vetäytyvää sorttia, tai ainakin niin kauan kuin jaksan muistaa. Enkä muista, että olisin koskaan liittynyt seuraan tuntematta epävarmuutta siitä, että hyväksyykö seura minut joukkoonsa, siitä huolimatta että kyseessä olivat/ovat kaverit ja tutut.

Jos lapsuudessani esimerkiksi näin kerrostalopihamme lapsilauman potkivan palloa ulkona, en voinut koskaan vain rynnätä ulos ja tunkea itseäni heidän seuraansa, koska minua ei oltu siihen kutsuttu mukaan. Saatoin sen sijaan katsella heidän pelaamistaan ikkunasta ja toivoa, että huomaisivat minut ja kutsuisivat mukaan, taikka saatoin mennä ulos ja käyskennellä jossain lähistöllä kutsua odottaen.

Kun olin tutussa kaveriporukassa, keskustelin avoimesti, mutta jos seuraan liittyi minulle joku vähemmän tuttu, olin käytännössä vaiti koko hänen läsnäolonsa ajan.
En nyt aikuisiälläkään pyri taikka lyöttäydy kenenkään seuraan vapaaehtoisesti ja sosiaaliset tilanteet vieraiden seurassa aiheuttavat minulle hikoilua ja jännittämistä etukäteen. Kyse ei ole siitä, että pelkäisin esiintymistä, sillä olen esimerkiksi opetustyössä kouliintunut varsin luontevaksi esiintyjäksi. En esimerkiksi jännittäisi pitää suuren joukon edessä puhetta läheskään niin paljoa, kuin jännittäisin kahvitilaisuutta sen puheen jälkeen.

Yritin aikoinaan selittää syrjäänvetäytymistäni sosiaalisissa tilanteissa ulkonäölläni, mahdollisella autismilla ja vaikka millä, mutta tosiasia vain on, että minä olen pohjimmiltani sosiaalisesti syrjäänvetäytyvää luonnetyyppiä taikka tempperamenttia.
Tietysti toivon ajoittain, että voisin olla sosiaalisesti luonteva, ja nauttia kaikesta siitä yhdessäolosta, josta ihmiset sosiaalisesti nauttivat, mutta niiden tilanteiden tuoma epämukavuus karsii sellaiset haaveet hyvin pian.

On tietysti mahdollista siedättää ja opettaa itseään sosiaalisesti sopeutuvamman oloiseksi, mutta en usko sen enää tekevän tilanteista yhtään vähempää tuskallisempia itselleni. Yritän sen sijaan löytää tasapainon, jossa voin suoriutua normaalielämän vaatimista toimista ja kehittyä sosiaalisesti pienin askelin, mutta olla tekemättä asiaa ylipääsemättömän tuskalliseksi itselleni.

Mitä tulee suhteisiin vastakkaista sukupuolta kohtaan, olivat ne tilanteet minulle vaikeita siinä missä kaikki muukin kanssakäyminen oli. Kun nuoruudessani kohdalle sattui tilanne, missä tyttö kaikeksi hämmästyksekseni osoittikin minulle kiinnostustaan, suhtauduin siihen aina hyvin varauksellisesti, kuten kaikkiin muihinkin kohtaamisiin vieraiden ihmisten kanssa. Saatoin niissä tilanteissa käyttäytyä jopa suoranaisen töykeästikin, että pääsisin vaivalloisesta tilanteesta. Silti haaveilin aina, että löytäisin itselleni jonkun nätin tyttöystävän, jota sitten esittelisin ylpeänä kaikille.

Huomasin vasta paljon myöhemmin, että vaikka minun tapani solmia suhteita sosiaalisesti oli vaivalloista, melkeinpä mahdotonta, oli minun silti mahdollista tutustua syvällisesti mitä valloittavimpiin naisiin, joista joku ehkä päätyy vielä vaimokseni.

Ymmärrän täysin, että rajoitukset sosiaalisessa kanssakäymisessä aiheuttavat ahdistusta, sillä aiheuttivat ne sitä minullekin. Kun ei ole mitään keinoa ilmaista itseään muille, pyrkii moni tähän ilmaisuun aggressiivisin keinoin. Kun sanomaa ei saada kuuluville muilla keinoilla, tehdään pommi-isku. On sanomattakin selvää, ettei aggressiolla saada muuta kuin lisää ikävyyksiä aikaiseksi.

Ajoittain minusta tuntui, että minun ja muiden välissä oli ylitsepääsemätön kuilu, eikä minulla ollut mitään vaikutuksellista keinoa viestiä kuilun ylitse. Ei auttanut huutaminen, ei itkeminen. Lopulta päätin lopettaa yritykset viestittää ja päätin sen sijaan ryhtyä teoillani ylittämään kyseistä kuilua. Hakeuduin tilanteisiin, joissa jouduin tulemaan ulos kuorestani, olemaan epämukavalla alueella, ja vähitellen se mikä oli ennen tuntunut ylitsepääsemättömältä, olikin normaalia.

Pääsin siis vähitellen ylitse ajatuksista ja tunteista, jotka estivät minua toimimasta sosiaalisesti ja sosiaalisissa tilanteissa. En kuitenkaan ole päässyt ylitse sosiaalisten tilanteiden tuomalta epämukavuudelta, joten en vapaaehtoisesti hakeudu sellaisiin vielä nykyäänkään.