Oletteko kertoneet erostanne heti kun eropaperit on jätetty vaiko vasta,kun ero on astunut harkinta-ajan jälkeen voimaan? Elämme tilanteessa, että eron laitamme vireille, mutta toinen ei vielä kuitenkaan muuta virallisesti pois, koska asuntoa ei ole. Viettää kuitenkin kosolti aikaa muualla, on viettänyt ennenkin, joten lasten arki tulee jatkumaan samanlaisena.
Milloin kerroitte lapsille?
Päivi
233225
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
jos lapset ovat jo vanhempia niin voisi kertoa heti. saavat aikaa tottua ajatukseen. jos on pienemmät lapset niin he eivät välttämättä muista edes asiaa jonkun viikon päästä jos kuitenkin arki jatkuu samanlaisena.
me kerrottiin kimpassa aikeistamme,itkettiin koko päivän kimpassa (elämäni vaikein päivä....)lapset silloin 3,8 ja 9, sitä ei kyllä haluaisi ikinä kokea uudestaan.
...että oikein kimpassa itkettiin,voi hellanduudeli sentään!
Luulis että aikuisena ihmisenä kuitenkin osais lasten nähden pitää itsensä kasassa.
näyttää lapsille tunteitaan? Itku helpottaa ja ero on aina raskasta kaikille osapuolille.
Olet naurettava..."pitää itsensä kasassa"
Eiköhän useimmat ongelmat synny juuri niin,että asioista ei puhuta,ei näytetä tunteita,vaan pidetään itsemme kasassa,kulissit pystyssä ja kasvot säilytetään hinnalla millä hyvänsä.
Kasva sinä aikuiseksi,ennenkuin alat analysoimaan muita.
saa,ja pitääkin näyttää tunteita,vaikka se on miehille joskus aika vaikeata.isosta jutusta kysymys kuitenkin.
Olikin minun ihan oma mielipide asiasta ja siihen minulla kai on oikeus?!
mutta tuo oli mielestä jo lähinnä pilkkaamista toisten surullisella asialla.Ei ole kovin helppo päätös hajoittaa perhe...siinä hajoaa jotain jokaisessa ihmisessä,eikä siinä tarvitse pitää itseään kasassa.Kyllä ihmiset eheytyy sitten ajan kanssa...ellet sitten halunut laittaa provoa,joka upposi ainakin minuun.
nuita mielipiteitä vaan on yhtä monta kun kirjoittajia,dear minnaseni.
sitä meilläkin vaimo itki ja minä kusin:)
Ymmärrän todella hyvin, että tossa tilanteessa tunteet on pinnassa. Tosin järkyttääkö lapsia entisestään jos vanhemmat eivät pysty "pitämään itseään kasassa" ts. tuntevatko he silloin itsensä turvattomiksi? En tosiaan tiedä mitä itsellä tulee tapahtumaan kun tuo kertominen on ihan pian edessä! Yritän kuitenkin toimia niin, että lapset eivät hätääntyisi aikuisten hädästä!
Olen samaa mieltä.
...tätä juuri minäkin tarkoitin ensimmäisessä viestissäni! Aikuisen tulisi olla vahva tuollaisessa tilanteessa,lapselle voi tulla hätääntynyt ja turvatonkin olo siinä tilanteessa (ainakin alle kouluikäiselle) (siis taas vain ja ainoastaan minun mielipide!)
Kerroimme lapsille heti seuraavana päivänä(poika 10v,tyttö 7v)Olivathan he varmasti kuulleet riitamme ja puheet erosta aiemmin.Asumme vielä yhdessä,koska mieheni ei ole saanut vielä asuntoa.Lapset ovat ottaneet asian aika hyvin,mutta kiukuttelevat minulle enemmän kuin isälleen.Toivon,että asunto löytyisi mahdollisimman pian ,sillä yhdessäasuminen on ollut eropäätöksen jälkeen suunnattoman ahdistavaa!
Pari kertaa olen itse itkenyt ja lapsen kysyessä mikä äidillä on, sanonut että isi muuttaa pois. Miettii vain (5 vuotias) mitä isi vie pois. Ei tämän ikäinen vielä ymmärrä. Katson kuitenkin paremmaksi että siitä puhuu jo etukäteen kuin antaa asian tulla kerralla.
aivan varmasti että näin tulee käymään. Mutta jos et ole vielä kertonut niin sanon vaan, että tiedät lapset hyvin todennnäköisesti kertoo päiväkodissa tai koulussa tai hoitotädille tai mummille tms. joten jos et halua että asia on julkinen vielä niin älä kerro lapsille. Pienet lapset ei voi pitää salaisuuksia sisällään. Heidän on saatava jutella siitä jonkun kanssa. Vaikket itse haluaisi he tekevät niin.
Kerroin lapsille 5v ja 7v,kun olin saanut asunnon.Kerroin että "nyt teillä tulee olemaan kaksi kotia.Isi ja äiti rakastaa teitä kumpaakin ja ovat jatkossakin ystäviä."Näin myös on tapahtunut.Kuvauksen tulee olla lasten ikään ja tilanteeseen sopiva.Itkuni olen itkenyt pääosin itsekseni,en ole halunnut hätäännyttää lapsia omilla murheillani.Muutosta pian vuosi ja kaikki on sujunut lapsia ajatellen ideaalisesti.Vanhemmuus ja ystävyys exän kanssa toimii ja lapset kokevat saaneensa elämäänsä lisää asioita.Joskus käymme kahvilla koko porukka isin luona,vaikka on "äiti-viikko",kutsun myös exää meille syömään.Soittelemme useita kertoja viikossa lasten asioista ja muustakin.Emme silti haikaile yhteisestä tulevaisuudesta.Joulun vietimme yhdessä "vanhassa kodissa" eli lasten isän luona,ex-anoppikin oli mukana kuten aina ennenkin.Kaiken voi tehdä kauniisti,lasten etua ajatellen tai sitten rumasti,omaa etua tavoitellen tai pahaa oloaan ympäristöön kylväen.Sillä kyllä sitä murhetta joka erossa riittää,vaikka kuinka nätisti osattais erota.Se on sitten miten sen käsittelee..
pyrin olemaan itsekkin, KIITOS!
jos pystytte olemaan vielä noin hyviä ystäviä.Tai ehkä on niin,että ette ole toisianne rakastaneetkaan,koska mielestäni jollei eron tullessa tunne vihaa,ei ole myöskään koskaan rakastanut.Tosi hienoa,että lapset ovat molemmilla,näin meilläkin,yhtä paljon molemmilla,mutta itse en pystyisi menemään samaan rakennukseen exäni kanssa,kai pelkään tunteitani.
näkökulma tuo että jos ei tunne vihaa ei ole rakastanutkaan. Meillä täytyy olla niin, koska aivan sovussa puhutaan kaikesta. Ero paperit on täytetty viikko sitten, omaisuuden jaosta sovittu, huomenna kerrotaan lapsille 11v ja 13v. Sittenhän se sirkus vasta alkaa kun suku saa tietää, mutta me ollaan päätetty että kun lapsille on kerrottu, odotetaan ainakin viikko ennenkuin kerrotaan muille, että nekin saa rauhassa sopeutua ajatukseen. Välillä tuntuu että onko hullua edes erota, mutta molemmat sitä halutaan ja onko kaikkein hulluinta ollutkin se että yleensä ollaan oltu yhdessä? Parasta mitä häneltä olen saanut, on nuo kaksi ihanaa lasta, joiden en haluaisi kokevan kärsimystä, mutta jos hyvin olen ne kasvattanut, ne selviävät tästä niinkuin kaikesta muustakin.
Olen jo sen verran elämää nähnyt,että tunnistan kyllä rakkauden.Rakastan itseasiassa yhä exääni,platonisesti ja hän minua,olemme sen toisillemme sanoneetkin.Oli vain niin että yhdessä saman katon alla emme vain enää osanneet tehdä toisiamme onnelliseksi.Vuosien varrella oli kertynyt niin paljon kaikkea mikä hiersi liittoamme.Emme osanneet emmekä jaksaneet enää tehdä korjaustoimia.Olemme kyllä käyttäneet perheterapeuttiakain,mutta kumpikaan ei enää ollut motivoitunut tekemään niin paljon töitä mitä liiton pelastaminen olisi edellyttänyt.parempi todellakin näin!!!Olemme onnellisia kumpikin tahoillamme,vaikka helppoa ei ole ollut.Vihaa emme ole juurikaan tunteneet,himppusen vain.Puhumme paljon erostamme,olemme toistemme parhaat tukimiehet.Silti emme enää koskaan tule olemaan pari.
onko pakko olla onnellinen,että voi olla yhdessä.
Eronneet ihmiset ovat poikkeuksetta ihmisiä,joilta puuttuu ongelmanratkaisukyky,niin kuin minultakin eronneelta mieheltä.
Lapsille ero on aina elämän suurimpia tragedioita,joka kestää koko loppuelämän.Ei ole oikeaa kotia,ei oikeaa mummulaa lapsille,aina joutuu menemään kahteen paikkaan esim. kotiin tullessaan opiskelupaikalta ym. Näin tyttäreni on asian kokenut.Hänellä on kyllä hyvät ja lämpimät välit molempiin.
pirkko x, aivan kuin olisit kirjoittanut ajatuksiani. Olen ymmälläni miten tyynesti tähän elämänmuutokseen olen suhtautumassa. Mekin olemme käyttäneen perheterapeuttia ja monia kriisejä selvittäneet kaksinkin, mutta nyt ei kummallakaan ole halua enää selvittää mitään. Ero on väistämätön vaihe elämässä. Vapaus houkuttaa molempien mielessä (miehellä ehkä jo uusikin suhde, mutta se on sen juttu). Itse en voi kuvitellakaan ketään miestä rinnalleni pitkiin aikoihin. Arki meillä on aina toiminut ja toimii edelleenkin, mutta tunteet vihan ja rakkauden väliltä puuttuvat. Rakkauden kääntöpuoli ei mielestäni ole viha, vaan välinpitämättömyys.
Meidän lapset taas kokevat saaneensa Lisää,eivät menettäneensaä.Näin vain on.Eivätkä he olekaan menettäneet yhtään mitään.Heillä on nyt tulevaisuuteen valoisasti katsovat vanhemmat,jotka asuvat vain pienen matkan päässä toisistaan.Heillä on oikeasti kaksi KOTIA,kummassakin kodissa oma huone,omat tavarat,vaatteet.Kummassakaan kodissa heidän ei tarvitse vierailla,vaan he asuvat puolet kuusta toisessa,puolet toisessa paikassa.Opettajat kertovat myös,ettei lapset ole oireilleet millään lilla,koko erosta ei olisi tiennyt mitään,ellemme olisi siitä kertoneet.Lapset puhuvat asiasta avoimesti,heille koko juttu on hyvin luonnollinen.
Olen itse avioeroperheestä.Omien vanhempieni ero oli niin riitaisa ja kauhea,että sellaista en toivoisi kenellekään!Ehkä ainut hyvä puoli asiassa on se,että tiedänpähän itse nyt,miten en halunnut omaa eroani hoitaa!
Mitä tulee ongelmanratkaisukykyyn,mielestäni todelliseen ongelmanrataisuun kuuluu myös se,ettei pakonomaisesti kierrä kehää,jos mikään yritys ei tuota tulosta,Että lopulta osaa päästää irti,jos tilanne sen vaatii.Joskus ero on oikeesti ihan paras ratkaisu-kun kaikki korjaustoimet on yritetty ja asiaa rauhassa harkittu(meillä 3v).
Ja onnellisuus...Mielestäni ihmisellä on velvollisuus tehdä itsensä ja lähimmäisensä onnellisiksi.Kauheaa,miten jotkut mieluummin tekevät toisensa onnettomiksi kuin valitsisivat toisin.