mulla ja mun rakkaalla on kaukosuhde. välimatkaa 200 km. ja tämä ikävä on aivan hirveä.
nyt saatiin viettää viikko yhdessä, mutta nyt on tosi vaikea olla kun toinen lähti. just kun oli jo kerenyt tottua toisen läheisyyteen niin toinen lähtee... ikävä!
onko tässä mitään järkeä aina vaan ikävöidä ja odottaa milloin pääsee toisen viereen. ja viikonloput ovat aivan liian lyhyitä.
nyt saatiin viettää viikko yhdessä, mutta nyt on tosi vaikea olla kun toinen lähti. just kun oli jo kerenyt tottua toisen läheisyyteen niin toinen lähtee... ikävä!
onko tässä mitään järkeä aina vaan ikävöidä ja odottaa milloin pääsee toisen viereen. ja viikonloput ovat aivan liian lyhyitä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin.. minäkin olen joskus miettinyt tuota samaa kysymystä(..ei välttämättä kovinkaan erikoista kaukosuhteessa eläville..).. Joskus ikävä on tosiaankin sietämätön, mutta kyllä kaikesta kuitenkin selviää -ja voi miten ihanalta sitten onkaan nähdä oma kulta pitkästä aikaa.
Aina ikävän yllättäessä voi kuitenkin soittaa ja kertoa tunteistaan, ja ikävä ehkä helpottaa pikkuisen, tai sitten keksiä jotain muuta tekemistä, vaikkei senkään tekeminen aina oikein onnistu.
Totta, viikonloput ovat hyvin lyhyitä, ja on aina hyvin surullista ajatella sitä hetkeä, jolloin joutuu eroamaan toisesta.
Olisihan elämä paljon helpompaa, jos kulta olisi lähempänä, mutta kun se ei ole mahdollista, tyydyn tähän. Se, että tiedän, että hänkin rakastaa minua hyvin paljon, riittää tällä hetkellä... rakastan häntä niin paljon, että kestän olla hänestä erossa. Mutta toivon, että joskus me saamme viettää yhdessä paljon, paljon enemmän aikaa: saamme jakaa arjen.
Mulla on ollu kaukosuhde ja välimatkaa reipas 300 km, vaikkei sillä etäisyydellä taida mitään merkitystä olla.
Sitä ikävää ei voi sanoilla kuvata, mutta hei teillä on jotain mistä lähteä rakentamaan, vai mitä?
Yksi neuvo: Vaikka näkisitte viikonloppuisin vain, älkää rakennelko siitä viikonlopusta tai viikosta jotain epätodellista. Elämään kuuluu huonot päivät, hyvät päivät ja kaikkea siltä väliltä. Jos jotain kestävää rakennatte niin myös silloin viikonloppuna/viikkona voi olla niitä huonoja päiviä. Muuten tulee hamassa tulevaisuudessa saman katon alla arki vastaan. Vaikka ne odotukset on taatusti puolin ja toisin sen viikonlopun tai viikon osalta vähintäänkin pilvilinnoissa. Peukkua pystyyn ja puhukaa asioista niiden oikeilla nimillä!
Olen ehdottomasti iahn samaa mieltä kanssasi! Minäkin elän kaukosuhteessa, ja näemme noin kolmen viikon välein parin päivän ajan. Usein tuo yhteinen aika tuntuu kuin unelta. Olo on hyvin onnellinen ja mikään ei ärsytä. Joskus on kuitenkin ollut hieman surullisempiakin tapaamisia, mutta mielestäni ne tuovat vain toista paljon lähemmäksi ja todellisemmaksi -siis ainakin silloin, kun ne riidat ja vaivaavat asiat selvittää. Pidämme toisiimme yhteyttä hyvin usein ja riitojakin syntyy, mutta siis selvitämme aina riitamme. Mielestäni on erittäin tärkeää, että kaukosuhteessa jakaa myös omaa arkeaan toisen kanssa. Näin oppii tuntemaan ihmisen paljon paremmin, eikä tuollaista epätodellista oloa synny.
MEILLÄ ON OLLUT KAUKOSUHDE JO YLI VUODEN AJAN. POIKAYSTÄVÄNI ASUU TÄLLÄHETKELLÄ TAI SIIS ON KOMENNUKSELLA NIGERIASSA 2 VUOTTA!!
OLIN ONNENI KUKKULOILLA KU JOULUAATONAATTONA HÄN SOITTI JA SANOI OLEVANSA SUOMESSA LENTOKENTÄLLÄ!!SE TEKI SEN IHAN YLLÄRINÄ...MINÄ AINAKIN JAKSAN
ODOTTAA ELLEN SITTEN MUUTA PERÄSSÄ...
välimatkaa on 2000km olisi ihana asua saman katon alla oman kullan kanssa, mutta valitettavasti kyseisellä alalla millä työskentelen olisin suomessa kuin surffilauta kirkossa...eli pitää edelleen odotella, että tieto/taito lisääntyisi ja kansainväliselle osaamiselle löytyisi tilaus myös suomen media-alalta...päivä kerrallaan mennään eteenpäin..kotona käydään kerran kuussa, jos työtahti antaa myöden 2. Jos joku valittaa että tulot on megaluokkaa...niin on myös menot - viisaampaa olisi kai etsiä joku täältä Lontoosta, mutta minkäs teet...she's the one