Olemme tunteneet miesystäväni kanssa jo 22 vuotta, joista seurusteltu reilu 1,5 v.
Minun lapseni pitävät hänestä paljon ja asiat sujuvat mukavasti, meillä on leppoisaa yhdessä. Asumme eri osoitteissa, miesystävä naapurikunnassa 7km:n päässä. Olemme keskustelleet yhteenmuutosta, mutta asia on aina kaatunut hänen osaltaan käytännön järjestelyihin. Miesystävän 10-vuotias poika on isällään joka toinen viikko ja tietysti myös koulu ja kaveripiiri naapurikunnassa. Olen kyllä tarjoutunut viemään poikaa kouluunkin, mutta sitten tuntuu taas tulevan esteeksi uusi syy. Kuitenkin mies puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, mutta elää kuitenkin aikalailla hetkessä. Tuntuu, että lupauksia on paljon, mutta käytännössä näemme hänen ehdoillaan. Välillä koen olevani vain viikonloppu- ja lomahuvia. Yhteistä arkea meillä ei siis ole.
Tämä turhauttaa minua. Haluaisin oikean ihmissuhteen, jossa voisi kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty, jossa olisi läheisyyttä ja saisi tukea, kun sitä tarvitsee. Takana minulla on yli 15v suhde narsistimiehen kanssa.
Koen isoksi haasteeksi miesystävän pojan käytöksen. Hän ei ota mitään kontaktia minuun ja minunkin lapsista vain vanhempaan poikaani 12v. Poika ei puhu minulle sanaakaan, ei katso edes päin, ei näytä mitään tunteita, on vain. Minua ahdistaa olla omassa kodissani, kun olen hänelle täysin ilmaa, vaikka kuinka yritän jutustella ja olla kiinnostunut hänen asioistaan. Lapseni kokevat samoin. Tässä tilanteessa on paha olla enkä halua, että lapseni joutuvat kokemaan näin omassa kodissaan. Pojan isä ei koskaan rohkaisee poikaa missään, ei vastaamaan minulle, hän passaa poikaa paljon, voitelee leivät, solmii kengännauhat jne. Isä kuittaa vain kaiken toteamalla, että hänkin oli lapsena ujo. Silti mietin, että kyllä yhdessäolomme aikana olisi jo jonkinlainen suhde syntynyt, jos on syntyäkseen. Minulla on neljä omaa lasta ja olemme toivottaneet heidät tervetulleeksi elämäämme. En millään tunnu mahtuvan miesystävän ja hänen lapsensa elämään. Poika on vahvasti kiinni "meidän vs teidän" -maailmassa, enkä voi häntä täysin siitä syyttää. Minusta miesystäväni on minuakin kohtaan hyvin erilainen (etäisempi), kun hänen poika on paikalla. Minun lasten kanssa vuorovaikutus on rentoa ja helppoa.
Onko tässä mitään tehtävissä? Yritän kannustaa miesystävääni viettämään enemmän aikaa myös meidän kanssa, kun poika on hänellä, ja ehkä tuomaan esiin, että olemme vakavasti yhdessä, mutta aina tästä seuraa riitoja. Nyt miesystäväni sanoi minulle taas uuden syyn, jotta mikään ei toimisi "hänen poikansa pelkää minua". En ymmärrä, mistä tuo kommentti tuli, en keksi sille perustetta, se todella satutti minua, enkä jaksa yrittää enää. Huomaan lähes päivittäin miettiväni, onko tässä järkeä. Silti iso osa minusta ei vain haluaisi luovuttaa. Pelkään vain tuhlaavani aikaa tässä suhteessa, kun miesystävän puheet ja teot eivät ole ennenkään juuri kohdanneet.
Minun lapseni pitävät hänestä paljon ja asiat sujuvat mukavasti, meillä on leppoisaa yhdessä. Asumme eri osoitteissa, miesystävä naapurikunnassa 7km:n päässä. Olemme keskustelleet yhteenmuutosta, mutta asia on aina kaatunut hänen osaltaan käytännön järjestelyihin. Miesystävän 10-vuotias poika on isällään joka toinen viikko ja tietysti myös koulu ja kaveripiiri naapurikunnassa. Olen kyllä tarjoutunut viemään poikaa kouluunkin, mutta sitten tuntuu taas tulevan esteeksi uusi syy. Kuitenkin mies puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, mutta elää kuitenkin aikalailla hetkessä. Tuntuu, että lupauksia on paljon, mutta käytännössä näemme hänen ehdoillaan. Välillä koen olevani vain viikonloppu- ja lomahuvia. Yhteistä arkea meillä ei siis ole.
Tämä turhauttaa minua. Haluaisin oikean ihmissuhteen, jossa voisi kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty, jossa olisi läheisyyttä ja saisi tukea, kun sitä tarvitsee. Takana minulla on yli 15v suhde narsistimiehen kanssa.
Koen isoksi haasteeksi miesystävän pojan käytöksen. Hän ei ota mitään kontaktia minuun ja minunkin lapsista vain vanhempaan poikaani 12v. Poika ei puhu minulle sanaakaan, ei katso edes päin, ei näytä mitään tunteita, on vain. Minua ahdistaa olla omassa kodissani, kun olen hänelle täysin ilmaa, vaikka kuinka yritän jutustella ja olla kiinnostunut hänen asioistaan. Lapseni kokevat samoin. Tässä tilanteessa on paha olla enkä halua, että lapseni joutuvat kokemaan näin omassa kodissaan. Pojan isä ei koskaan rohkaisee poikaa missään, ei vastaamaan minulle, hän passaa poikaa paljon, voitelee leivät, solmii kengännauhat jne. Isä kuittaa vain kaiken toteamalla, että hänkin oli lapsena ujo. Silti mietin, että kyllä yhdessäolomme aikana olisi jo jonkinlainen suhde syntynyt, jos on syntyäkseen. Minulla on neljä omaa lasta ja olemme toivottaneet heidät tervetulleeksi elämäämme. En millään tunnu mahtuvan miesystävän ja hänen lapsensa elämään. Poika on vahvasti kiinni "meidän vs teidän" -maailmassa, enkä voi häntä täysin siitä syyttää. Minusta miesystäväni on minuakin kohtaan hyvin erilainen (etäisempi), kun hänen poika on paikalla. Minun lasten kanssa vuorovaikutus on rentoa ja helppoa.
Onko tässä mitään tehtävissä? Yritän kannustaa miesystävääni viettämään enemmän aikaa myös meidän kanssa, kun poika on hänellä, ja ehkä tuomaan esiin, että olemme vakavasti yhdessä, mutta aina tästä seuraa riitoja. Nyt miesystäväni sanoi minulle taas uuden syyn, jotta mikään ei toimisi "hänen poikansa pelkää minua". En ymmärrä, mistä tuo kommentti tuli, en keksi sille perustetta, se todella satutti minua, enkä jaksa yrittää enää. Huomaan lähes päivittäin miettiväni, onko tässä järkeä. Silti iso osa minusta ei vain haluaisi luovuttaa. Pelkään vain tuhlaavani aikaa tässä suhteessa, kun miesystävän puheet ja teot eivät ole ennenkään juuri kohdanneet.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.