Vaimoni ei koskaan ole ollut kovin helppo tapaus, mutta nyt lasten lähdettyä kotoa omille teilleen ja hänen saavutettuaan jonkinlaisen menopaussi-iän hän on muuttunut suorastaan sietämättömäksi raivoajaksi ja kiukuttelijaksi. "Normaaleja" hetkiä on nykyään hyvin harvassa ja raivoamisella ei ole minkäänlaista loogista syytä - silti se kohdistuu minuun teen mitä tahansa tai olen tekemättä mitä tahansa.
Koska tiedän, ettei minkäänlainen keskustelu ole mahdollista ja järjen puhuminen aiheuttaa vain naljailua ja volyymin kohottamista, niin pääsääntöisesti olen yrittänyt olla reagoimatta häneen millään tavoin. Jos katson TV:tä, niin laitan vain volyymia kovemmalle sitä mukaa kun hänen huutamisensa yltyy ja jos istun netissä ja hän tulee viereen sönköttämään tai karjumaan, niin en liikuta eväänikään enkä puhu mitään.
Raja ylittyi kuitenkin parisen viikkoa sitten kun jälleen en regoinut mitenkään ja loppujen lopuksi hän huitaisi minua kämmenellä päähän. Silloin nousin ylös ja tartuin häneen lujasti kiinni, vedin pikkuhousut alas yöpaidan alta ja annoin kymmenkunta kämmenläiskäystä paljaalle pyllylle niin kovaa kuin pystyin. Sitten istuuduin takaisin pöydän ääreen. Hän poistui huoneesta ovet takanaan paukkuen makuuhuoneeseensa. Nukumme nykyään ei huoneissa ja tavatessani hänet seuraavana aamuna hän oli monta tuntia hyvin seesteinen ja jutteli melko normaalisti kerrankin.
Eilen illalla oli taas yksi monen tunnin mittainen "mielipuolen päiväkirjaa" vastaava monologi täydellä volyymilla käynnissä ja väitän, ettei juuri kukaan muu olisi enää pystynyt sitä täysin tyynenä ja reagoimatta kestämään. Niin minä kuitenkin menettelin. Eräässä vaiheessa tuntui silti, että hän olisi suorastaan kerjännyt, että olisin jälleen kerran ottanut kurittajan roolin. Ei hän sitä suoraan sanonut, mutta rivien välistä ja käyttäymisestäkin olin hänet tuntien sellaista aistivinani.
Onko muilla kokemuksia vastaavasta ja mielipiteitä siitä pitäisikö minun omaksua tällainen "isällinen" rooli silloin, kun hän alentaa itsensä suorastaan infantiiliselle tasolle? Periaatteessa on ihan fiksu ihminen järjenjuoksultaan, mutta nyt on meneillään jonkinlainen persoonallisuushäiriökausi.
Koska tiedän, ettei minkäänlainen keskustelu ole mahdollista ja järjen puhuminen aiheuttaa vain naljailua ja volyymin kohottamista, niin pääsääntöisesti olen yrittänyt olla reagoimatta häneen millään tavoin. Jos katson TV:tä, niin laitan vain volyymia kovemmalle sitä mukaa kun hänen huutamisensa yltyy ja jos istun netissä ja hän tulee viereen sönköttämään tai karjumaan, niin en liikuta eväänikään enkä puhu mitään.
Raja ylittyi kuitenkin parisen viikkoa sitten kun jälleen en regoinut mitenkään ja loppujen lopuksi hän huitaisi minua kämmenellä päähän. Silloin nousin ylös ja tartuin häneen lujasti kiinni, vedin pikkuhousut alas yöpaidan alta ja annoin kymmenkunta kämmenläiskäystä paljaalle pyllylle niin kovaa kuin pystyin. Sitten istuuduin takaisin pöydän ääreen. Hän poistui huoneesta ovet takanaan paukkuen makuuhuoneeseensa. Nukumme nykyään ei huoneissa ja tavatessani hänet seuraavana aamuna hän oli monta tuntia hyvin seesteinen ja jutteli melko normaalisti kerrankin.
Eilen illalla oli taas yksi monen tunnin mittainen "mielipuolen päiväkirjaa" vastaava monologi täydellä volyymilla käynnissä ja väitän, ettei juuri kukaan muu olisi enää pystynyt sitä täysin tyynenä ja reagoimatta kestämään. Niin minä kuitenkin menettelin. Eräässä vaiheessa tuntui silti, että hän olisi suorastaan kerjännyt, että olisin jälleen kerran ottanut kurittajan roolin. Ei hän sitä suoraan sanonut, mutta rivien välistä ja käyttäymisestäkin olin hänet tuntien sellaista aistivinani.
Onko muilla kokemuksia vastaavasta ja mielipiteitä siitä pitäisikö minun omaksua tällainen "isällinen" rooli silloin, kun hän alentaa itsensä suorastaan infantiiliselle tasolle? Periaatteessa on ihan fiksu ihminen järjenjuoksultaan, mutta nyt on meneillään jonkinlainen persoonallisuushäiriökausi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.