Aina kun onnistun jotenkin sitä löysäämään ja saamaan tasapainon, niin sitten saan aina huomata kuinka vedän sen takaisin kireälle. Inhoan tätä paskaa oloa ja sitä kun en vain uskalla... Miksi en voi suhtautua asioihin positiivisesti vaan aina kun mielestäni ylitän itseni, niin rankaisen itseäni sitä kovemmin. Liian vaativa ja liian raaka olen itselleni. Nämä tunteet ovat raskaita ja niitä en pysty jakamaan, vaikka haluaisinkin...
En yksin koe kykeneväni selviämään. Olisihan se ihanteellista olla kylmä ja tunteeton, jolloin mikään ei tuntuisi miltään. Mutta tämä herkkyys on taakka missä lahjakin. Kova tahto olisi elää tätä elämää ja tehdä asioita johon uskon. Mutta tämän yksinäisyyden koen olevan kovin taakkani. Ei ole mitään mihin tukeutua ja turvautua.
Monta kertaa olen uskonut asioiden olevan paremmin ja järjestyvän. Joka kerta minulle tärkeä ihminen kuitenkin on lähtenyt ja hylännyt. Liian monta kertaa olen menettänyt ja siksi en haluaisi uskoa ja luottaa. Se kipu on jotain niin voimakasta ja sitä olen oppinut pelkäämään. Haluaisin olla itselleni armollinen ja ymmärtää niin paljon paremmin. Mutta se silmukka...
Uskaltaisinkohan toivoa, että joskus voisin luottaa taas johonkin ihmiseen. Ihmiseen joka ymmärtäisi ja antaisi minulle anteeksi virheistäni. Ei lähtisi pois vain jäisi vierelleni ja pitäisi kiini...
Tiedostan ongelmani ja olen yrittänyt niitä käsitellä. Eniten kaipaisin kontrastia ajatuksiini. Erottaisin tunteeni ja miten ne ilmenevät elämässä. Oppisin tuntemaan itseni ja löytäisin ne positiiviset puoleni, joita en ole uskaltanut kohdata.
Yhtälö tuntuu mahdottomalta. Minua ei kannusteta ja en salli itselleni rohkeutta kannustaa muita. Voinko edes saavuttaa sellaista suhdetta kehenkään ihmiseen, jolle voisin sydämeni murheet ja ilot sellaisinaan jakaa?
Jos uskallankaan uskoa parempaan niin heti se kiristyy. Haluaisin vain päästää irti ja antaa painon viedä...
Olen niin sumussa ja eksyksissä. Liian vaativa ja liian heikko luottamaan. Kädet selän takana ja maailma väärinpäin. Tästä en irti pääse ja tämä on taakkani. Ääneni ei kuulu ja liikkeellekkän en pääse. Olen toivottommassa tapauksessa itseni kanssa. Voin vain toivoa, että joku ohikulkija ei säikähtäisi ja jäisi juttelemaan...
Sellaisia tuntemuksia sydämestäni. Pakko oli päästä oksentamaan paha olo pois. Symboliikka on yksi tapani suhteutua tunteisiini, muuten ne kävisi itselleni liian pelottaviksi.
En yksin koe kykeneväni selviämään. Olisihan se ihanteellista olla kylmä ja tunteeton, jolloin mikään ei tuntuisi miltään. Mutta tämä herkkyys on taakka missä lahjakin. Kova tahto olisi elää tätä elämää ja tehdä asioita johon uskon. Mutta tämän yksinäisyyden koen olevan kovin taakkani. Ei ole mitään mihin tukeutua ja turvautua.
Monta kertaa olen uskonut asioiden olevan paremmin ja järjestyvän. Joka kerta minulle tärkeä ihminen kuitenkin on lähtenyt ja hylännyt. Liian monta kertaa olen menettänyt ja siksi en haluaisi uskoa ja luottaa. Se kipu on jotain niin voimakasta ja sitä olen oppinut pelkäämään. Haluaisin olla itselleni armollinen ja ymmärtää niin paljon paremmin. Mutta se silmukka...
Uskaltaisinkohan toivoa, että joskus voisin luottaa taas johonkin ihmiseen. Ihmiseen joka ymmärtäisi ja antaisi minulle anteeksi virheistäni. Ei lähtisi pois vain jäisi vierelleni ja pitäisi kiini...
Tiedostan ongelmani ja olen yrittänyt niitä käsitellä. Eniten kaipaisin kontrastia ajatuksiini. Erottaisin tunteeni ja miten ne ilmenevät elämässä. Oppisin tuntemaan itseni ja löytäisin ne positiiviset puoleni, joita en ole uskaltanut kohdata.
Yhtälö tuntuu mahdottomalta. Minua ei kannusteta ja en salli itselleni rohkeutta kannustaa muita. Voinko edes saavuttaa sellaista suhdetta kehenkään ihmiseen, jolle voisin sydämeni murheet ja ilot sellaisinaan jakaa?
Jos uskallankaan uskoa parempaan niin heti se kiristyy. Haluaisin vain päästää irti ja antaa painon viedä...
Olen niin sumussa ja eksyksissä. Liian vaativa ja liian heikko luottamaan. Kädet selän takana ja maailma väärinpäin. Tästä en irti pääse ja tämä on taakkani. Ääneni ei kuulu ja liikkeellekkän en pääse. Olen toivottommassa tapauksessa itseni kanssa. Voin vain toivoa, että joku ohikulkija ei säikähtäisi ja jäisi juttelemaan...
Sellaisia tuntemuksia sydämestäni. Pakko oli päästä oksentamaan paha olo pois. Symboliikka on yksi tapani suhteutua tunteisiini, muuten ne kävisi itselleni liian pelottaviksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.