Mua inhottaa, kun en pysty luottamaan poikaystävään ja kyselen tarkasti hänen tekemisiään puhelimessa kun emme ole yhdessä. Inhoan tällaista, eikä hänkään varmasti tykkää. Se ei sovi luonteeseeni, enkä onneksi ihan hirveä tarkkailija olekaan, mutta tahtoisin luottaa kunnolla.
En vain pysty.. Poikaystävä on valehdellut mulle useampaan otteeseen, useamman kerran hän on kirjoitellut jonkun naisen kanssa kun on luullut että nukun tms. Ja nuo salailujutut eivät voi johtua siitä, että tekee salassa koska nykyinen(eli minä) on niin äärimustis ettei anna pitää mitään sosiaalisia kontakteja, vaan minusta on tullut epäileväinen häntä kohtaan juuri siksi kun olen huomannut hänen valehtelevan ja tekevän juttuja salassa.
Kun hän sanoo mulle, että häntä loukkaa kun en luota, niin koitan alkaa selittää mistä johtuu ja että luottamus on ansaittava. Poikaystävä vaihtaa puheenaihetta, kieltää tekonsa tai kun osoitan selvät todisteet että tiedän hänen valehdelleen, tuhahtaa kiukkuisesti että mitäs siitä ja menee hakemaan vaikka ruokaa. Eli ei siis edes selvittele asioita. Miten sitten pystyisin luottamaan? Ikää hänellä 29, ja mielestäni aikuisen pitäisi pystyä puhumaan tällaisista vähintään jo siitä syystä että huomaa niiden vaivaavan toista osapuolta.
Mutta toisaalta kyttäys ja epäily vain kylvävät lisää epäluottamusta eivätkä estä pettämisiä tms. Ehkä siis pilaan itse tätä juttua lisää? Pitäisikö koittaa unohtaa aiemmat jutut ja yrittää vaan luottaa? Miten se onnistuu..? Tunnen toisaalta itseni aivan naiiviksi jos pakotan itseni luottamaan sellaiseen jonka tiedän mulle valehdelleen ihan kylmän rauhallisesti. Mutta kun otan nämä jutut tiukasti puheeksi, hän katsoo mua hyvin vakuuttavasti silmiin ja sanoo rauhallisesti että asiat ei todellakaan ole noin. Harmi vain etten voi uskoa, kun todisteet sanovat ihan muuta. En silti tiedä, ehkä hän tehnyt juttuja tyhmyyttään ja pyrkii nyt olemaan luotettava ja rehellinen? Ehkä pitäisi antaa mahdollisuus? Miten siihen pystyn?
En vain pysty.. Poikaystävä on valehdellut mulle useampaan otteeseen, useamman kerran hän on kirjoitellut jonkun naisen kanssa kun on luullut että nukun tms. Ja nuo salailujutut eivät voi johtua siitä, että tekee salassa koska nykyinen(eli minä) on niin äärimustis ettei anna pitää mitään sosiaalisia kontakteja, vaan minusta on tullut epäileväinen häntä kohtaan juuri siksi kun olen huomannut hänen valehtelevan ja tekevän juttuja salassa.
Kun hän sanoo mulle, että häntä loukkaa kun en luota, niin koitan alkaa selittää mistä johtuu ja että luottamus on ansaittava. Poikaystävä vaihtaa puheenaihetta, kieltää tekonsa tai kun osoitan selvät todisteet että tiedän hänen valehdelleen, tuhahtaa kiukkuisesti että mitäs siitä ja menee hakemaan vaikka ruokaa. Eli ei siis edes selvittele asioita. Miten sitten pystyisin luottamaan? Ikää hänellä 29, ja mielestäni aikuisen pitäisi pystyä puhumaan tällaisista vähintään jo siitä syystä että huomaa niiden vaivaavan toista osapuolta.
Mutta toisaalta kyttäys ja epäily vain kylvävät lisää epäluottamusta eivätkä estä pettämisiä tms. Ehkä siis pilaan itse tätä juttua lisää? Pitäisikö koittaa unohtaa aiemmat jutut ja yrittää vaan luottaa? Miten se onnistuu..? Tunnen toisaalta itseni aivan naiiviksi jos pakotan itseni luottamaan sellaiseen jonka tiedän mulle valehdelleen ihan kylmän rauhallisesti. Mutta kun otan nämä jutut tiukasti puheeksi, hän katsoo mua hyvin vakuuttavasti silmiin ja sanoo rauhallisesti että asiat ei todellakaan ole noin. Harmi vain etten voi uskoa, kun todisteet sanovat ihan muuta. En silti tiedä, ehkä hän tehnyt juttuja tyhmyyttään ja pyrkii nyt olemaan luotettava ja rehellinen? Ehkä pitäisi antaa mahdollisuus? Miten siihen pystyn?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllä se oppii vielä valehtelemaan niin, ettet huomaa sitten se ei häiritse teidän suhdetta
Mielestäni luottamus lähtee siitä, että on itse rehellinen itselleen ja luottaa itseensä. Toisen tekemiset ja sanomiset voivat olla mitä tahansa ja niiden kanssa on tultava toimeen tai sitten ei.
Jos on VAIKEAA HYVÄKSYÄ toisen pienintäkin epärehellisyyttä tai välttelyä, unohtamista, asioiden kaunistelua yms. niin on vaikeaa elää yhdessä, jos joitain asioita ei pysty katsomaan läpi sormien. Jatkuva törmäily näissä asioissa väsyttää ja jossain vaiheessa suhdekin loppuu. Ehkä sitten kun mittari täyttyy.
Jatkuva epäily ja aavistelu toisen epärehellisyydestä on rankkaa, ja siinäpä vasta taitoja tarvitaan, että osaa vetää rajat sille, mikä on jo itselle liikaa. Kuitenkin molemmilla on oikeus yksityiseen itselliseen ajatteluun ja kommunikointiin erilaisten ihmisten kanssa.
Kuinka toinen voi vahtia toista, ja onko siihen oikeutta? Emme tiedä koskaan ihan varmasti, mitä toinen ajattelee ja tuntee. Tunteetkin kun vaihtuvat hetkittäin rakkaudesta välinpitämättömyyteen, väsymyksestä vihaan ja ilosta suruun.
Kannattaa miettiä, pystyykö koskaan löytämään täydellisen puhdasta ja ihan rehellistä ihmistä rinnalleen. Onko sellaista olemassakaan?
Vai sosiaalisia kontakteja jonku toisen kaa? eikö hänen pitäisi pitää sosiaalisia kontakteja juuri sinuun ja jutella kanssasi kaikesta miksi sitä pitää jonku toisen kaa kirjoitella se kertoo vaan kaverisi epäluotettavuudesta ja haikailuista toisten perään. Kun on tosissaan toiseen rakastunut haluu puhua ja jakaa kaiken tämän kanssa kaikesta eikä kenenkään oudon ihmisen kanssa.
Ihmisellä on oikeuksia. On oikeus jakaa tunteitaan ja vaihtaa mielipiteitään toisten ihmisten kanssa. Sitä varten on toiset ihmiset olemassa. On tuttuja, ystäviä, siskoja ja veljiä, miehiä, naisia, nuoria, vanhoja.
Se, että ollaan parisuhteessa ja rakastuneita, eletään avioliitossa tai missä tahansa muodossa yhdessä, ei sulje pois tätä oikeutta.
Ensisijaisesti oikeus keskusteluun pitäisi olla itsestäänselvää ja lähtökohta olla se, että suhteessa myös kommunikoidaan keskenään ja pyritään luottamuksen hankkimiseen ja saamiseen.
Nämä asiat eivät sulje pois toisiaan, vaan oikeus itseensä on kuitenkin aina oltava. Toiselta kun ei voi viedä pois oikeutta olla itsensä. Pätee molemmin puolin.
Kirjoittele mulle jos kiinnostaa jutella...samantapainen tilanne täällä....
honey84_suomi24.fi
itselläni on sama tilanne, pelkään että hajoitan suhteen kyttäämiselläni, pikku hiljaa huomaan miten suhteemme mieheni kanssa hajoaa käsiin..
en uskalla luottaa häneen, en ole koskaan uskaltanut, kysyn tarkkaan hänen tekemisensä ja usein myös sen että onko hän pettänyt minua.. sanoo ettei ole mutta, epäilen silti.
etenkin nyt kun emme vietä yhdessä aikaa juuri ollenkaan, viikonloput mies menee missä menee eikä vastaa puhelimeen, joskus saattaa tulla yöksi ja lähtee aamulla...
lupasi tulle yöksi meille perjantaina mutta aamulla heräsin taaas yksin, tänään lauantaina ei ole vastannut puhelimeen ollenkaan ja pelkään ettei vastaa huomennakaan...
osaisitko sinä neuvoa mitä tehdä kun puhuminen asiasta ei auta?