Kuinka kauan kriisi ja ahdistus kesti

Se ahdistus kestää lähes tauotta. Kumppani on vaan niin pässi. Mutta kun eroat, niin vielä hirveämpi olo kestää ainakin 2v. Sitten ajattelee, ettei se yhteiselämä niin kamalaa ollutkaan.

Ihan ensiksi helpoin tapa eli keskittyy kaikkeen siihen, mikä on hyvin. Yllättävästi sillä on vaikutusta omaan ajattelutapaan ja havainnointiin, jolloin ne ongelmat kutistuvat. Poikkeuksena tietenkin väkivalta ja päihteet.

Toiseksi toteaisin, että parhaiten parisuhdetaitoja oppii niiden vastoinkäymisten avulla ja myös ymmärtää, että se oma ajatus on kaiken toiminnan ja asennoitumisen avain: Miksi minä ajattelen niin kuin ajattelen.

Meillä on yhteisiä vuosia 42 eli vuosiin mahtuu jo sun vaikka mitä. Pitkiä kausia eropohdintoja, seksittömyyttä, raastavia riitoja ja toisen inhoamista (puolin ja toisin, näyttäytyy vain eri tavoin) sekä myös ihastumisia ulkopuolisiin. Mutta vuosiin mahtuu myös todellista kiintymystä, halua yrittää, perheen merkityksen sisäistämistä, toisen ymmärtämistä ja sietämista ja ennen kaikkea rakastetuksi tulemista ja lisänä upeaa seksiä.

Tällä hetkellä voin ristiä kädet kyynärpäitä myöten ristiin siitä, ettemme luovuttaneet vaan jaksoimme yhdessä myös ne vaikeat ajat ja vaikeat tunteet. Nyt meillä menee todella hyvin ja rakastamme toisiamme, erilailla kuin ennen mutta luultavasti enemmän ja paremmin. Lapset ovat maailmalla ja meillä on ihana värikäs yhteinen elämän historia. Rakkautemme näkyy myös ulospäin, ei niin että olisimme lääppimässä toisiamme vaan niin, että jokainen näkee sen yhteyden joka vain meillä kahdella on ja jota olemme rakentaneet nuo vuosikymmenet; sitä ei saa vuodessa eikä kymmenessäkään.

Ilolla suunnittelemme taas tulevaa pidempää vapaata, mitä kaikkea ihanaa voimme yhdessä tehdä. Näitä ilonhetkiä on meillä paljon ja osaamme niitä arvostaa.

Miten kohtelet puolisoasi ja miten arvostat on se joka kertoo miten selviytyy. Meilläkin kriisin iskiessä käytös muuttuu ja mokailee. Purkaa pahaa oloaan ja omantunnon tuskat kovat. Masentuu ja kiukuttelee. Olen vuosia katsellut toisen tekemisiä. Aina sanon sano totuus mitä haluat. Sillä se lähtee aina liikkeelle. Ja myöntää täytyy että kun on kärsivällinen ja rauhallinen saa toisen puhumaan omaan tahtiin. Kun asiat käyty läpi ilman suurempia suu kopuja ihmettelee miten kestän sitä. Se kuinka kerron omat tunteeni sille monesti ratkeaa asiat. Näen kyllä kuinka kärsii. Omantunnon tuskat on välillä hirvittävät. Mutta annan aikaa sille. Kertoo se sitten jos haluaa eron. Ei surra sitä mitä meille ei kerrota tai tunnusteta. Varsinkaan muiden mielipiteistä ei kannata välittää. Kavwrit kyllä juoruaa ja kyselevät. En kerro koska oma puoliso on se jolle kerrotaan.

Kun viimeinenkin lapsemme lähti omilleen oli vaimoni pari kuukautta jotenkin poissaoleva.
Pahimmoillaan joku kriisi on saattanut kestää pari tuntia. Spontaani tunteiden ilmaisu ja puhuminen ovat selvittäneet tilanteet.
50:n vuoden ajalle noita ei ole tainnut kertyä kymmentäkään.

Ihailen henkilöä, joka kirjoitti 42 vuoden suhteestaan.

Oma suhteeni kesti 20v, avioliittomme 17 v. Olin todella hurmioitunut puolisostani. Koin kuitenkin jatkuvia pettymyksiä, kun jäin usein "kakkoseksi", kun yhteinen aikamme jäi toistuvasta hopeamitalille miehen ystävien ja vanhempien kanssa vietetyn ajan suhteen. Olin kuitenkin rakastunut.

Oltuamme avioliitossa 7 v. päätin, että lopetan kyselemisen ja suunnittelem myös omia kahvihetkiä perheeni ja ystävieni kanssa ja niin tein. Myöhemmin selvisi, että miehellä oli koko suhteemme ajan ollut useita rinnakkaissuhteita. Lopulta yritimme korjata tilannetta, joka oli ulospäin hyvä. Mutta ei se enää korjaantunut. Eli tavallaa olin veitsen terällä 17 v, mutta viimeiset 12 vuotta ihan rikki. Sitten se loppui.

Kerrotko, miksei terapia ollut "sinun juttusi"?

Minut vaimo raahasi joskus terapiaan "tuomiolle", mutta terapiassa käyminen loppui nopeasti, kun terapeutin mielestä vaimonkin käytöksessä olisi ollut jopa enemmän pohdittavaa, kuin minun.

38 vuotta takana. "Ahdistusvaiheita" on ollut. Yksi oli kahden lapsen ollessa alakouluikäisiä ja samaan aikaan osui omien vanhiemme ikääntyminen. Tilannetta mielestäni toisaalta helpotti se että puoliso oli viikot muualla töissä. Sain yksin pyörittää sitä rumbaa vaikka se olikin raskasta.
Vuosien myötä tilanne helpotti.
Yksi ahdistava ajatus oli, miten sitten kun lapset muuttaa pois - tyhjän pesän ahdistus. Siitäkin selvittiin .
Tässä elämän vaiheessa seuraava koettelemus on aika kun minä jään eläkkeelle. Toinen on jo. Miten sovittelemme kummankin toiveet ja tavat yhteen. Minä olen sosiaalinen ja haluan tavata ihmisiä. Puoliso on enemmän yksin viihtyvä.
Eiköhän siitäkin selvitä.

Mitä jos kokeilisitte erillään asumista, sais molemmat vähän irtiottoa. Sen jälkeen vasta mietintään miten jatketaan.