Kun tulet töistä kotiin...

Erittäin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta se oli kotona.
Kun vuosikaudet leipämme oli pieninä paloina maailmalla ja minä kotiuduin perjantaisin alkuillasta niin sanoin vaimolleni, että talvella auravallin on oltava pois lapioituna minun palatessani kotiin. Jos se on estämässä pihaan ajoani niin etsin sellaisen pihan johon pääsen ajamaan suoraan.
Aina se oli poistettu.

Silloin kun vielä olin parisuhteessa, kyllä se niin oli että ahdistus oli kova kun näki kotitalon parkkipaikalta työstä tullessa.
Ajatus että tuonne taas on mentävä.
Mies ei juonut, ei lyönyt, ei käynyt vieraissa. Se olin minä joka en sopinut enkä sovi parisuhteeseen. En siedä minkäänlaista sitoutumista. Haluan elää omaa elämääni omalla tavallani, päättää itse ja olla itsenäinen. Siksi eromme jälkeen en ole enää miestä ottanut enkä ota. Nyt useamman vuoden jälkeen kynnys siihen on vain kasvanut.
On hyvä tulla kotiin joka om täysin omani (ja kissan). Oma rauha oma elämä. En vaihda.

Saitko elämältä enemmän?

Auravallin vaimon käsittämätöntä purnausta. Kun useiden viikonkoppupuolison vuosien jälkeen jäin kotimieheksi niin kerran, palatessaan osa-aikaisesta iltatyöstään kotiin vaimoni purnasi. "Ruokaa saa kantaa selkä vääränä. Paikat sotkeentuu. Astiat likkaantuu jne."
Onko tämä asiallista ja rohkaisevaa? Rakastava mies palaa kokoaikaiseksi puolisiksi ja joutuu kuulemaan em. kommentteja! Onneksi tilanne meni ohi parissa kuukaudessa.