Lapsesta oli kiinni suhteen jatkuminen

Noin muuten vaan, tuskin moni mies kysyy seurusteluaikana haluuko nainen lapsia, voi karkottaa kokonaan toisen ja toisekseen jos naisen mielestä vain mahd. jälkikasvu on suhteen jatkumisen kannalta merkityksellistä on naisessakin liikaa itsekkyyttä. Minä en sanonut aikoinaan missään vaiheessa naiskumppanille etten halua lasta en myöskään sanonut että haluan eikä kumppanikaan ottanut asiaa esille missään vaiheessa että haluaa lapsen ennen kuin täräytti asian suoraan.

Anonyymi kirjoitti:

Noin muuten vaan, tuskin moni mies kysyy seurusteluaikana haluuko nainen lapsia, voi karkottaa kokonaan toisen ja toisekseen jos naisen mielestä vain mahd. jälkikasvu on suhteen jatkumisen kannalta merkityksellistä on naisessakin liikaa itsekkyyttä. Minä en sanonut aikoinaan missään vaiheessa naiskumppanille etten halua lasta en myöskään sanonut että haluan eikä kumppanikaan ottanut asiaa esille missään vaiheessa että haluaa lapsen ennen kuin täräytti asian suoraan.

Lue lisää

Olisko nyt kuitenkin parempi "karkottaa" ei sopiva kumppani ennemmin, kuin myöhemmin? Itse en ainakaan halua tuhlata aikaani ihmiseen, jonka kanssa yhteiselo ei tule kuitenkaan onnistumaan. Lapset ovat kuitenkin todella perustavan laatuinen kysymys, jota on mahdoton sovitella kompromissilla, mikäli toiveet eivät osu yksiin. Toki jos mielipidettä ei ole, niin eipä sitä sillloin voi myöskään kertoa. Paitsi jos sanoo, että "Ihan miten sä vaan haluat".

Anonyymi kirjoitti:

Noin muuten vaan, tuskin moni mies kysyy seurusteluaikana haluuko nainen lapsia, voi karkottaa kokonaan toisen ja toisekseen jos naisen mielestä vain mahd. jälkikasvu on suhteen jatkumisen kannalta merkityksellistä on naisessakin liikaa itsekkyyttä. Minä en sanonut aikoinaan missään vaiheessa naiskumppanille etten halua lasta en myöskään sanonut että haluan eikä kumppanikaan ottanut asiaa esille missään vaiheessa että haluaa lapsen ennen kuin täräytti asian suoraan.

Lue lisää

Kuten tuossa alempana mainitsin niin seurusteluaikana, normaalin keskustelun ohessa, ilmenivät meidän molempien asenteet ja mielipiteet arkisiin asioihin kuten yleinen moraali, asennoituminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin, rahan käyttö ja eläminen todellisessa niukkuudessa, kiinnostus urheiluun ja matkusteluun sekä myös ajatus lasten hankkimisesta vaikka emme olleet päättäneet suhteen virallistamisesta. Osana lapsiasiaa oli myös kasvatuksen periaatteet.
Ja paljon muuta. Näiden 50:n avioliittovuoden aikana ei ole tullut yllätyksiä vaikka takana on hyvin vaihtelevia vuosia.

En koskaan halunnut lapsia, mutta tiesin vaimoni niitä haluavan. Totuuden hetki tuli yli kymmenen vuotta myöhemmin. Olisin voinut siinä vaiheessa kieltäytyä lastenteosta, mutta siinä tapauksessa olisin tärvellyt vaimoltani arvokkaita vuosia ja sanalla sanoen vain hyväksikäyttänyt vaimoani seksuaalisesti, kun olin saanut pitkän, taivaallisen seksielämän mutta olisin torpannut vaimoni haaveet. Olin myös jo tullut huomaamaan, että parisuhteen velvoitteet olivat kuitenkin estäneet minun haaveideni toteutumisen, joten saatoin todeta, että lapset tuskin ovat mistään pois.

Vaikka olin mielestäni varautunut elämän mullistumiseen, lasten myötä elämä muuttui kyllä painajaismaiseksi, ja mielenterveys oli koetuksella. Kuin ihmeen kaupalla kestin haasteen, ja lapset ovat jo menestyneitä aikuisia. Mutta voin jälkikäteen kauhistella sitä holtitonta riskiä, jonka otin, kun lähdin projektiin mukaan. Tein virheen, kun pariuduin, koska parisuhde ei lopulta anna minulle mitään (se taivaallinen seksikin jäi jo 20 vuotta sitten) eikä minulla ole mitään muuta annettavaa parisuhteelle kuin raha (mitä ei toki sovi halveksua).

Anonyymi kirjoitti:

En koskaan halunnut lapsia, mutta tiesin vaimoni niitä haluavan. Totuuden hetki tuli yli kymmenen vuotta myöhemmin. Olisin voinut siinä vaiheessa kieltäytyä lastenteosta, mutta siinä tapauksessa olisin tärvellyt vaimoltani arvokkaita vuosia ja sanalla sanoen vain hyväksikäyttänyt vaimoani seksuaalisesti, kun olin saanut pitkän, taivaallisen seksielämän mutta olisin torpannut vaimoni haaveet. Olin myös jo tullut huomaamaan, että parisuhteen velvoitteet olivat kuitenkin estäneet minun haaveideni toteutumisen, joten saatoin todeta, että lapset tuskin ovat mistään pois.

Vaikka olin mielestäni varautunut elämän mullistumiseen, lasten myötä elämä muuttui kyllä painajaismaiseksi, ja mielenterveys oli koetuksella. Kuin ihmeen kaupalla kestin haasteen, ja lapset ovat jo menestyneitä aikuisia. Mutta voin jälkikäteen kauhistella sitä holtitonta riskiä, jonka otin, kun lähdin projektiin mukaan. Tein virheen, kun pariuduin, koska parisuhde ei lopulta anna minulle mitään (se taivaallinen seksikin jäi jo 20 vuotta sitten) eikä minulla ole mitään muuta annettavaa parisuhteelle kuin raha (mitä ei toki sovi halveksua).

Lue lisää

Kaiken sortin kokemuksia. Seurustelimme nykyisen vaimoni kanssa 3 vuotta ennen suhteen virallistamista. Lapsiasia, kuten muutkin arkiset jutut, oli keskusteluissa käyty läpi iman mitään neuvotteluja. Kaikki synkkasi.
Silti vastuun ottaminen tuntui vaivalloiselta mutta tunne kaikkosi jo ennen avioitumista.
Me molemmat halusimme lapsia ja pikaisesti. Minun toiveissani oli 3 -4 tenavaa. Vaimo ei siinä vaiheessa ottanut kantaa lukumäärään mutta kahden jälkeen sanoi pääluvun riittävän.
En kokenut lapsia haasteina enkä elämän mullistajina. Tietenkin ne oli otettava huomioon mutta sehän ei ollut yllätys.
Seksiä ajatellen häiriöt olivat elämänkulkua ajatellen kuitenkin lyhyehköjä.
Muutimme usein paikkakuntaa pienten lasten kanssa kunnes lopulta vaimoni esitti toivomuksen pitempiaikaisesta pysymisestä paikallaan. No, sitten pysyttiin.
Vaimoni oli penskojen kanssa kotona 7 vuotta joten varsinaisesta hoitamisesta en tiedä mitään. Esikouluiässä lähdimme hakemaan lapsia kiinnostavia harrastuksia.

Pariutumistani ja lasten hankintaa en ole katunut hetkeäkään vaan ajatellut pikemminkin miten tyhjää elämä olisi ollut ilman penskoja ja miten tyhjää se olisi nyt ilman lastenlapsia.
Näen seuraavissa sukupolvissa elämän tarkoituksen.

Ps. Olemme 76v / 71v ja taivaallinen seksi jatkuu edelleenkin. Frekvenssi on harventunut mutta toimii melkein riitävän usein ja säännöllisesti.

Vielä yksi lisäys. Olemme vaimoni kanssa mieltyneet matkusteluun. Kahtena vuotena, nuoremman ollessa eka kesänä häkkisänkyiässä, kiertelimme kotimata mutta niiden jälkeen suuntasimme perheenä Eurooppaan. Ensin Kolmården ja Legoland pari viikkoa. Sitten keskiseen ja eteläiseen eurooppaan jokainen kesä. Myöhemmin jakaen lomat kevääseen ja syksyyn.
Käytimme yksityisnajoituksia. Päivät nähtävyyksissä, sirkuksissa, elukka- tai huvipuistoissa yms. Illalla panskat nukkumaan ja vanhukset rällinkeihin.
Siinä ohessa syntyi tuttavuuksia joista joihinkin lapsemme ovat olleet aikuisnakin yhteydessä.
Lapseton elämä olisi ollut tylsää. Ennen esikoisen hankkimista ehdimme kahdestaan rälläämään aviossa ollenkin pari vuotta. Mm. 4,5:n viikon matka Välimerelle.

Anonyymi kirjoitti:

Kaiken sortin kokemuksia. Seurustelimme nykyisen vaimoni kanssa 3 vuotta ennen suhteen virallistamista. Lapsiasia, kuten muutkin arkiset jutut, oli keskusteluissa käyty läpi iman mitään neuvotteluja. Kaikki synkkasi.
Silti vastuun ottaminen tuntui vaivalloiselta mutta tunne kaikkosi jo ennen avioitumista.
Me molemmat halusimme lapsia ja pikaisesti. Minun toiveissani oli 3 -4 tenavaa. Vaimo ei siinä vaiheessa ottanut kantaa lukumäärään mutta kahden jälkeen sanoi pääluvun riittävän.
En kokenut lapsia haasteina enkä elämän mullistajina. Tietenkin ne oli otettava huomioon mutta sehän ei ollut yllätys.
Seksiä ajatellen häiriöt olivat elämänkulkua ajatellen kuitenkin lyhyehköjä.
Muutimme usein paikkakuntaa pienten lasten kanssa kunnes lopulta vaimoni esitti toivomuksen pitempiaikaisesta pysymisestä paikallaan. No, sitten pysyttiin.
Vaimoni oli penskojen kanssa kotona 7 vuotta joten varsinaisesta hoitamisesta en tiedä mitään. Esikouluiässä lähdimme hakemaan lapsia kiinnostavia harrastuksia.

Pariutumistani ja lasten hankintaa en ole katunut hetkeäkään vaan ajatellut pikemminkin miten tyhjää elämä olisi ollut ilman penskoja ja miten tyhjää se olisi nyt ilman lastenlapsia.
Näen seuraavissa sukupolvissa elämän tarkoituksen.

Ps. Olemme 76v / 71v ja taivaallinen seksi jatkuu edelleenkin. Frekvenssi on harventunut mutta toimii melkein riitävän usein ja säännöllisesti.

Vielä yksi lisäys. Olemme vaimoni kanssa mieltyneet matkusteluun. Kahtena vuotena, nuoremman ollessa eka kesänä häkkisänkyiässä, kiertelimme kotimata mutta niiden jälkeen suuntasimme perheenä Eurooppaan. Ensin Kolmården ja Legoland pari viikkoa. Sitten keskiseen ja eteläiseen eurooppaan jokainen kesä. Myöhemmin jakaen lomat kevääseen ja syksyyn.
Käytimme yksityisnajoituksia. Päivät nähtävyyksissä, sirkuksissa, elukka- tai huvipuistoissa yms. Illalla panskat nukkumaan ja vanhukset rällinkeihin.
Siinä ohessa syntyi tuttavuuksia joista joihinkin lapsemme ovat olleet aikuisnakin yhteydessä.
Lapseton elämä olisi ollut tylsää. Ennen esikoisen hankkimista ehdimme kahdestaan rälläämään aviossa ollenkin pari vuotta. Mm. 4,5:n viikon matka Välimerelle.

Lue lisää

Olen sinua reilusti nuorempi, yhden nelivuotiaan äiti. Ajattelen kanssasi hyvin samalla tavalla. En kykene tajuamaan ajatusta siitä, että lapsen/lasten jälkeen elämä olisi jotenkin loppu. Omani oikeastaan vasta alkoi lapsen saamisesta. Toki elämää oli tullut elettyä ennen lastakin. Enkä kokenut silloin elämäni olevan mitenkään tyhjää tai vajaavaista. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta tai biologisen kellon tikitystä. Itseasiassa minun ei pitänyt saada lapsia. Olen saanut tuon tiedon kahden eri diagnoosin vuoksi, kahdelta eri lääkäriltä, ollessani 18 ja 19 vuotis. Lapset eivät siis kuuluneet minun suunnitelmiini lainkaan. Eivät ennen kun tämä ilmoitti tulostaan.

Raskausaikana ja heti lapsen syntymän jälkeen kuvittelin (ja pelkäsi) miten totaalisesti elämä muuttuisi. Olin henkisesti varautunut valvomaan yöni seuraavan parin vuoden ajan ja heittämään menemään kaikki haaveet omasta ja parisuhdeajasta. Ei se mennyt niin. Elämäni ei ole lopulta muuttunut kovinkaan paljoa. Se suurin ja pelottavin asia on vastuu toisesta ihmisestä, joka on 100% riippuvainen vanhemmastaan. Tuo pelko ei varmasti katoa koskaan. Ei edes sitten, kun hän ei ole enää yhtään riippuvainen. Itse elämä on kuitenkin muuttunut hyvin vähän. Toki lapsi pitää ottaa aina huomioon. Asioita täytyy suunnitella etukäteen, ei voi enää mennä kuin tuuliviiri, silloin kun sattuu itseä kiinnostamaan. Kaikkea voi kuitenkin edelleen tehdä, lähes samalla tavalla kuin aiemminkin. Itse koen suunnitteluntarpeen ja vastuullisuuden lisääntymisen oikeastaan vain parantaneen elämäni laatua. Puhumattakaan kaikesta niistä tunnepuolen asioista, joita lapsi toi mukanaan. Nyt tuntuu, että elämäni ilman lasta oli oikeastaan aika tylsää, eikä millään mitä tein ollut oikeastaan mitään suurempaa merkitystä.

Ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että joku ei lasta halua ja siihen on kaikilla täysi oikeus. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miten kukaan, jolla on lapsia, voi sanoa elämänsä päättyneen lasten saamiseen. Parisuhteessa täytyy olla asioita pahasti vialla, jos noin käy.

Anonyymi kirjoitti:

Olen sinua reilusti nuorempi, yhden nelivuotiaan äiti. Ajattelen kanssasi hyvin samalla tavalla. En kykene tajuamaan ajatusta siitä, että lapsen/lasten jälkeen elämä olisi jotenkin loppu. Omani oikeastaan vasta alkoi lapsen saamisesta. Toki elämää oli tullut elettyä ennen lastakin. Enkä kokenut silloin elämäni olevan mitenkään tyhjää tai vajaavaista. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta tai biologisen kellon tikitystä. Itseasiassa minun ei pitänyt saada lapsia. Olen saanut tuon tiedon kahden eri diagnoosin vuoksi, kahdelta eri lääkäriltä, ollessani 18 ja 19 vuotis. Lapset eivät siis kuuluneet minun suunnitelmiini lainkaan. Eivät ennen kun tämä ilmoitti tulostaan.

Raskausaikana ja heti lapsen syntymän jälkeen kuvittelin (ja pelkäsi) miten totaalisesti elämä muuttuisi. Olin henkisesti varautunut valvomaan yöni seuraavan parin vuoden ajan ja heittämään menemään kaikki haaveet omasta ja parisuhdeajasta. Ei se mennyt niin. Elämäni ei ole lopulta muuttunut kovinkaan paljoa. Se suurin ja pelottavin asia on vastuu toisesta ihmisestä, joka on 100% riippuvainen vanhemmastaan. Tuo pelko ei varmasti katoa koskaan. Ei edes sitten, kun hän ei ole enää yhtään riippuvainen. Itse elämä on kuitenkin muuttunut hyvin vähän. Toki lapsi pitää ottaa aina huomioon. Asioita täytyy suunnitella etukäteen, ei voi enää mennä kuin tuuliviiri, silloin kun sattuu itseä kiinnostamaan. Kaikkea voi kuitenkin edelleen tehdä, lähes samalla tavalla kuin aiemminkin. Itse koen suunnitteluntarpeen ja vastuullisuuden lisääntymisen oikeastaan vain parantaneen elämäni laatua. Puhumattakaan kaikesta niistä tunnepuolen asioista, joita lapsi toi mukanaan. Nyt tuntuu, että elämäni ilman lasta oli oikeastaan aika tylsää, eikä millään mitä tein ollut oikeastaan mitään suurempaa merkitystä.

Ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että joku ei lasta halua ja siihen on kaikilla täysi oikeus. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miten kukaan, jolla on lapsia, voi sanoa elämänsä päättyneen lasten saamiseen. Parisuhteessa täytyy olla asioita pahasti vialla, jos noin käy.

Lue lisää

Yksi yksityiskohta muuttui jo ensimmäisen lapsen tulemisen myötä.
Olimme eläneet vilkasta sosiaalista elämää varsinkin ne lapsettomat pari vuotta.
Mikä muuttui? Se, että pidimme huolen, että tenava, ja sittemmin tenavat pääsevät ajoissa nukkumaan. Kotipaikkakunnalla omiin sänkyihinsä tuttujen, turvallisten iltatoimien jälkeen.Ollessamme muualla, varmistimme aina ajoissa lasten olot joka suhteessa.
Vaikutus ulottui myös siihen, etten entiseen malliin nauttinut "sosiaalisuutta". Vaimoni ei ollut ennenkään kovin viehättynyt alkoholiin mutta lapsen tulo merkitsi täydellistä 0-linjaa.