juuri näin, nyt loppujen loppu tuli ja vei mukanaan...sairaan kipeetä ottaa ja istun maassa miettien mitähän pahaa olen maailmalle tehnyt että tämän ansaitsen...voi luoja...
Launtaina mies haki kamojensa(taas osa jäi), juteltiin, juotiin kahveet, naureskeltiin, oli oikein mukavaa ja kivaa, mies oli kuin koiranpentu surullisineen silmineen...halattiin lopuksi ja mies pyysi että tapailtais, kahviteltais, ettei hän ainakaan halua sanoa lopullisia hyvästejä.
No minähän aattelin siinä vaiheessa vielä että kyllä tämä tästä vielä...heh, pelle :)
Sitten sain viimeisen iskun päin naamaani, mies tapailee jo uutta naista...että sillälailla...
Kukaan ei asiasta ole tiennyt ja vanhemmilleen sanoo vieläkin ettei sitä ainakaan seurusteluksi voi sanoa...puhuimme eilen ja sanoin hänelle että valitettavasti tuo oli niin paha isku että musta tuntuu että on parempi molemmille ettei olla enää tekemisissä, hakee loput kamat ja se on sitten siinä..no sehän meni aivan paniikkiin, et kuin ni parempi, emmä ainakaan niin halua, kyllä mä haluan että nähdää, sanoin että mä en, mä en kestä sitä vielä tässä vaiheessa, voidaan sitten joskus tulevaisuudes kokeilla mutta ei nyt. Mutta eipä se taas antanut hyvästejä sanoa...
Itkin eilen hänen äitinsä kanssa puhelimes melki tunnin, hän on kanssa aivan hajalla ja surullinen kaikesta, ja sanoi että hän on yrittänyt ajatella niin että minä olen liian hyvä hänen pojalleen, ettei se ansaitse minua jne.
Yhtä vaikeaa hänellä vissiin on kuin minulla tajuta totuus, kun vieläkin hän sanoi että ei saa luovuttaa, että kuukauden päästä asiat saattaa olla taas aivan toisin jne..TURHAA!!
Pistää vaan miettimään että mikähän sitten niinku oliskaan oikea syy meidän eoon, oliko puheet kriisitä ja minun suojelemisesta täyttä paskaa, valetta vain...
Tyhjä olo, turta, ei oikeen jaksa enää itkeäkään...tahtoisi vain pois täältä...tuntuu kuin olisi petetty, vaikka ei periaattees ookkaan...
Launtaina mies haki kamojensa(taas osa jäi), juteltiin, juotiin kahveet, naureskeltiin, oli oikein mukavaa ja kivaa, mies oli kuin koiranpentu surullisineen silmineen...halattiin lopuksi ja mies pyysi että tapailtais, kahviteltais, ettei hän ainakaan halua sanoa lopullisia hyvästejä.
No minähän aattelin siinä vaiheessa vielä että kyllä tämä tästä vielä...heh, pelle :)
Sitten sain viimeisen iskun päin naamaani, mies tapailee jo uutta naista...että sillälailla...
Kukaan ei asiasta ole tiennyt ja vanhemmilleen sanoo vieläkin ettei sitä ainakaan seurusteluksi voi sanoa...puhuimme eilen ja sanoin hänelle että valitettavasti tuo oli niin paha isku että musta tuntuu että on parempi molemmille ettei olla enää tekemisissä, hakee loput kamat ja se on sitten siinä..no sehän meni aivan paniikkiin, et kuin ni parempi, emmä ainakaan niin halua, kyllä mä haluan että nähdää, sanoin että mä en, mä en kestä sitä vielä tässä vaiheessa, voidaan sitten joskus tulevaisuudes kokeilla mutta ei nyt. Mutta eipä se taas antanut hyvästejä sanoa...
Itkin eilen hänen äitinsä kanssa puhelimes melki tunnin, hän on kanssa aivan hajalla ja surullinen kaikesta, ja sanoi että hän on yrittänyt ajatella niin että minä olen liian hyvä hänen pojalleen, ettei se ansaitse minua jne.
Yhtä vaikeaa hänellä vissiin on kuin minulla tajuta totuus, kun vieläkin hän sanoi että ei saa luovuttaa, että kuukauden päästä asiat saattaa olla taas aivan toisin jne..TURHAA!!
Pistää vaan miettimään että mikähän sitten niinku oliskaan oikea syy meidän eoon, oliko puheet kriisitä ja minun suojelemisesta täyttä paskaa, valetta vain...
Tyhjä olo, turta, ei oikeen jaksa enää itkeäkään...tahtoisi vain pois täältä...tuntuu kuin olisi petetty, vaikka ei periaattees ookkaan...
Vastaukset 23
Vanhimmat
No, meillähän menee hyvin.Tervetuloa klubiin. Niin toivon, että olo alkaisi vähitellen paranemaan, mutta kipu jatkuu ja yksinäisyys pahenee. En saa nukuttua, enkä syötyä.
Itse olen jo luovuttanut toivosta, koska vastauksia en saa. Pakko oli. Viikonloput ovat pahimpia, vaikka tekisi mitä mukavaa. Eilen olin aivan hajalla. Itse olen siinä pisteessä, että mietin, että voiko ihmisellä olla niin hyvä tuuri, että toisen kerran elämässä saa kokea jotain niin ihanaa ja niin monta vuotta?En pysty tällä hetkellä miettimään ketään uutta, mutta en myöskään halua olla sinkku loppuelämääni. Olisi helpompi nauttia tästä tilanteesta, jos tietäisi että se ei kestä loppuelämää, mutta mistä sen tietää.Kohtalo on niin ratkaiseva.Mutta mistäs sen tietää kauanko tällaista paskamaista yksin tallaamista sydänsärkyneenä kestää?Ja valittaminen ei auta yhtään ......
Mulla meni viikonloppu ihan mukavasti, oli paljon tekemistä ja kaveri kävi kylässä. Sunnuntai iltana taas iski masennus ja yksinäisyys. On se vaan kumma, että neljän kuukauden jälkeen voi vielä oireilla näin pahasti. Viime viikolla jouduin parina iltana pitkästä aikaa ottamaan nukahtamislääkettä, kun ajatukset pyöri niin levottamana ja oli huono olo. Mieti tarvitsetko apua, sillä jos ei saa nukuttua, niin tuntuu että kaikki hajoaa. Ei kyllä ollut mun parhaita hetkiä olla siellä lääkärissä pillittämässä, mutta se auttoi kuitenkin eteenpäin.
Tuli sellainen juttu mieleen sun miehestä, että se varmaan haluaa sulkea mielestään kaikki kipua ja pahaa oloa aiheuttavat asiat, sen takia hän ei varmaan halua sun kanssasi jutella. Siis lykkää tavallaan asian käsittelyä. Sä taidatkin olla miestäsi valovuosia edellä asian käsittelyssä. Voihan olla että jonain päivänä mies haluaa käydä eron läpi, sitten kun on päässyt siihen vaiheeseen.
Samaa mieltä, tää yksinäisyys on inhottavaa. Kun tottui tekemään kaikenlaista miehen kanssa yhdessä, niin sitä aukkoa ei kaverit pysty täyttämään. Rasittavaa kun aina pitää kavereiden kanssa etukäteen sopia menoista, onhan heilläkin oma elämänsä, mies ja joillakin lapsia. Miehen kanssa saattoi keksia yhtäkkiä että lähdetäänpä ulos syömään jne. Nyt on vähän ylimääräinen olo.
Ollaan niin samoilla linjoilla....TAAS!
Syövereissäni tosiaan aloin miettimään, että ei tässä mitään hätää ole, mutta olisi helpompi "kestää", jos tietäisi että tätä ei kestä loppuelämää. Toisaalta hyvä, että ei tiedä. Pelkään-mutta onneksi sen sentään tajuaa itse. Tajuaa olla tarraamatta uuteen mieheen, tosin ironisesti luulen,etten enää ikinä tapaa ketään....Välillä naurattaa...säälittävää touhua.Kai sitä vain oli niin riippuvainenkin toisesta, kun ei vaan voi kärsimättä erota. Mutta miksi se tuntuu sisällä niin kovana särkynä. Luotan siihen, että viimeistään ensi viikonloppuna pääsen nukkumaan kunnolla.
Senkun tietäisi, kuulenko hänestä enää koskaan mitään. Olen miettinyt, että tämä on hänen toimintatapansa.Enkä oikeastaan tiedä mitä haluaisin sanoakaan juuri nyt. NIin ikävä tämä juttu on ollut. Hän on vain halunnut unohtaa ja varmasti helpompaa, jos ei kerran tunne mitään.Voi olla, että hänellä ei tule koskaan tarvetta keskustella, on itse miettinyt asiat. Yritän antaa itselleni anteeksi virheet ja oppia niistä. Muuta en voi. Täytyy toivoa, että sitä vielä saa mahdollisuuden tuntea yhtä ihana rakkaus, sillä sen avulla tämä arki on paljon ihanampaa...
Niin, samat on huolenaiheet ja surut meillä. Jotenkin inhottaa ajatuskin että pitäisi uutta alkaa katselemaan. Varmaan ihan liian aikaista, kun ei pääse ajatuksissa ja sydämmessään irti siitä entisestäkään. Ei sitä voi vaan ottaa jotain tyyppiä omaa yksinäisyyttää lieventämään. Ja pakko uskoa, että ainakin tämä kipuilu joskus vähenee ja loppuu kokonaan. Uuteen rakkauteenkin on niin vaikea uskoa, varsinkaan kun ei huvita edes tutustua uusiin. Treffeille lähteminenkin tuntuisi jo ihan liian ylivoimaiselta.
Kun uskaltaisikin täysillä nauttia, ilman että pitää pelätä, että tätä tilannetta jatkuu loppuelämän.....Rakkauden vahvistamana olisi niin helpompi jakaa arki.Missä niihin tavallisiin, kunnollisiin ja sitoutumiskykyisiin kolmekymppisiin miehiin nykyään törmää?Ennen oli opiskelijabileet täynnä samantyyppisiä ihmisiä, nyt ?????Tilanne on täysin eri...
Veit ihan sanat suustani. Samaa olen kauhulla miettinyt, että mistä uuden miehen löytäisi ja sun antamilla kriteereillä nimenomaan. Oikeasti tuntuu, että hyvät ovat varattuja. Tokihan miehiä vapautuu kokoajan kun eroja tulee, mutta en kyllä halua mitään vastaeronnutta, joka haikailee vielä vanhan elämän suuntaan. Eikä hirveästi innosta mitkään uusperhekuviotkaan, joten lapsitonkin melkein pitäisi olla. Onko mahdoton yhtälö? En ole mikään nettideittailija enkä baarissa kävijä. Ei ainakaan enää ikinä mulle miestä samasta harrastuksesta, se juttu on nyt kokeiltu ja huonolla menestyksellä.
ei "se" etsien löydy, mutta jotenkin vaan tuntuu, että on ihan pyörällä päästä, kun tilanne on heittänyt härän pyllyä ja pelkää mitä tästä kaikesta tulee. Nykyään ei oo yhtä paikkaa, josta löytäisi omien kriteerien tyyppiä. En ole mielestäni kronkeli, kunhan olisi vaan kunnollinen mies, mutta jotta intressit menisi yksiin, niin pitäähän taustan olla edes jotenkin samanlainen. Ja että vielä kiinnostus olisi molemminpuolista :):Tulee vastaan sitten kun tulee...kun jaksais vaan odottaa.
Itse taidan olla aika kronkeli. Jossain luki, että sitten on valmis uuteen suhteeseen, kun viihtyy yksinäänkin eikä hinkua uuttaa ihmistä yksinäisyyttä lievittämään tai jotain sinnepäin. No, olen sentään nyt tottunut asumaan yksin,mutta kyllä yksinäisyys vaivaa välillä aika pahastikin. Illat ovat pahimpia. Taitaa siis mennä aika pitkä aika kun olen valmis seurustelemaan ja pystyn luottamaan. Nyt on ainakin sen oppinut, että intressien täytyy olla samat tai muuten toinen nostaa kytkintä jossain vaiheessa. Ja että keskustellaan tulevaisuuteen liittyvät asiat kunnolla, niin ettei kumpikaan elä harhaluuloissa ja pety.
Oletko lueskellut Mars ja Venus kirjasta sitä naisosiota ja mitä esteitä naiset asettaa uuden suhteen löytymiselle? Tuntuu todella tutuilta, kriteerilistat, luottamus jne. Ehkä se vähän auttaa kun on niistä lukenut, niin ne ainakin tiedostaa ja voi yrittää päästä niistä pois.
missä on vika, mutta ei oikein natsaa tää sinkkuelämä, vaikka puitteet on täysin kunnossa. Kai se on se, että tietää kuinka ihanaa toimivassa parisuhteessa oleminen on.Olen lukenut ja todennut potevani juuri tyypillisiä oireita. Mutta miten saada rauha, kun aikaa on kulunut ja tuntuu, että olo vain pahenee ja v.... kaikki asiat. Meillä tulevaisuus oli yhteisesti selvillä, mutta mamoilun takia ollaan tässä tilanteessa. Ongelmia oli, mutta puitteet olivat loistavat ja intressit ym hyvät. Eilen vuodatin kyyneleitä kun ystävä kertoi, että me oltiin sellainen nyhvä-pariskunta. Mutta siinä se ongelman ydin onkin, oltiin liian nyhviä ja tiedän jo nyt että samanlaista yhtä ihmeellistä tarinaa ei tule, mutta voi tulla toisenlainen.
Taidettiin mekin olla vähän nyhväpari, ainakin toisten mielestä. Me viihdyttiin hyvin harrastuksessa, kotona telkkari katsellen, kävelyllä, leffassa, ulkona syömässä, joskus matkoilla. Ei baareiltu eikä vietetty vauhdikasta elämää. Itse olin tähän tyytyväinen, ehkä toinen osapuoli ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan. No, toisten mielipiteiestä ei niin tarvitse välittää, ei nyhväilyssä ole mitään pahaa, jos itse tykkää.
Niinkuin jonkun rauhan saisi ja tää paha olo loppuisi. Itse olen ajatellut, että jos tauko mun harrastuksessa auttaisi. Kun pahin olo ja ikävä usein iskee aina kun on miehen nähnyt. Hirveetä, kun vieläkin sydämessä hypähtää, kun näen miehen. Ja sekin tuntuu pahalta kun hän kertoo jotain suunnitelmistaan, mieluimmin olen kuulematta miten kivasti menee ilman mua. Varsinkin kun tuntuu että mies pyörii ympärillä lievittämässä omaa syyllisyyden tunnettaan. Samaa mieltä oli kaverini (joka tuntee miehen), kun kerroin miten mies nykyisin suhtautuu minuun.
Mulla on tänään ulosannissa parantamisen varaa, olen niin väsynyt ja kiire....Piti sanoa, että ei ehkä nyhvä vaan ehkä sitten kihnu. Oltiin toistemme lähellä koko ajan, sellaista kyyhkyläis touhua monen monen vuodenkin jälkeen...Nyhvättiin myös , mutta molemmat toisaalta meneviä ja sosiaalisia. Olisi pitänyt enemmän tehdä yksin asioita.En tiedä....baareilu kiinnostanut eikä kiinnosta, mutta tällä hetkellä ei huvita jättää käymättäkään..Mies on ainakin käynyt paljon!Alkoi jo kesällä....En aio antaa periksi.Toisten on helpompi unohtaa, mutta ei se minulta onnistu. Antaa ajan kulua ja katsotaan mitä elämä tuo eteen. Pakko yrittää rauhoittua!Ei tästä pahasta mielestä mitään tule.
Me taidettiin olla kanssa kihnuja. Halailtiin ja pussailtiin ja pidettiin kädestä kiinni jne., siis tämä ennen lopun alkua. Sitä kun kuvittelee että toinenkin on onnellinen, ei sellaista tule edes kysyttyä. En ole kertaakaan käynyt eron jälkeen baarissa (paha nyhvä) eikä ole tietääksenikään käynyt mieskään viihteellä.
Kai se sitten on oikeassa se vanha klisee, että aika parantaa. Samaa mieltä, rauhoittua pitäisi, muuten tässä menee työasiatkin mönkään, sitä lisästressiä en kaipaa. Onko se sitten parempi että ei ajattele asiaa ollenkaan vai se että jauhaa väsymiseen asti? Olis kiva tietää kumpi on nopeampi keino ja jos ei ajattele ollenkaan, niin pomppaako vanhat asiat jossain vaiheessa taas mieleen? Hassua ajatella nopeutta tälläisessa, mutta kun niin paljon haluaisi tästä kurjuudesta eroon.
Luulen, että naisilla auttaa puhuminen , vaikka ikävältä tuntuu jankata...kaverit on ihan kyllästyneitä...mutta vähitellen huomaa, ettei enää jaksa jauhaa...Mutta tosiaan kyllä "pelon" tunnustaminen on minusta sitä, että uskaltaa myöntää asioita ja olla avoin. Kaverit sitten tietää missä mennään ja kyllä minusta jossain määrin se tsemmppaaminen ja auttaminen, kuunteleminen on kaverin hommaakin.Miehet taitaa selvitä paremmin itsekseen.
Vuosi sitten en vielä tänään tiennyt mitään ongelmista, mutta helpottavaa on juuri siksi ajatella, että ei tiedä mitä vuoden päästä on edessä. Luulen, että ei se nopeuttamalla parane, mutta itse en pysty olemaan kotona, kun ahdistaa niin paljon. Parempi käydä viihteellä, kun kavereiden kanssa on kivaa.Kai se siitä lähtee...ja vaikka ei lohduta, ettei ole yksin niin sydämessä sitä on maailman yksinäisin. Menetin niin paljon.
Voi sua Susanne, olen niin pahoillani sun puolesta. Ihan kauheaa saada ensin toivoa ja sitten tollainen pommi niskaan. Kuvitteliko se mies, että sinä kenties ilahdut, kun hänellä menee "hyvin"? Aika ikävää ja lapsellista käytöstä...
Mekin puhuttiin miehen kanssa silloin kun erottiin että pysytään ystävinä, voidaan tehdä silloin tällöin jotain yhdessä jne. Ei siitä ole mitään tullut, kaveritkin varoitteli että ystävyys ei onnistu. Eikä sitä kummankaan puolelta kauheasti yritetty, niitä näitä tasolla on pysytty. Nythän mä olen jo siinä pisteessä että mietin harrastukseni lopettamista tän koko jutun takia. En ainakaan halua olla mikään varavaihtoehto jos elämä ei olekaan niin kivaa kuin hän etukäteen luuli tai olla hänen ongelmiensa kuuntelija, mulla riittää tekemistä omissa asioissakin.
Kyllä se vaan niin on, että jos erotaan ja on jo uusi, niin sitten pitää päästää irti. Ei ketään saa jättää roikkumaan, se on todella julmaa. Ei voi jättää tuolla tavalla takaporttia auki. Mun exä sanoi viime syksynä kerran, että voi olla että hän vuoden päästä pyytää mua takaisin tai jotain. Piti jättää takaportti auki, jos hänellä sitten mieli muuttuisi. Mun mielestä p...a temppu! Antoi siis sellaisen kuva, että kaikki on loppu, mutta kuitenkin toivoa saattaisi olla jos hänellä ei ole kivaa yksinään.
Olen tosi pahoillani sun puolesta Susanne. Olen seurannut tätä sun "tarinaa" ihan alusta asti. Tai siis siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kirjoitit tuonne Tukiasemalle tästä jutusta.
Kuulostaa jotenkin uskomattomalta, että miehesi tapailisi jo uutta naista. Oletko varma, että se ei ole vain joku hätävara, jos ei yksin pysty olemaan? Onko tämä "uusi nainen" sitten valmis hyväksymään tämän toisen naisen lapsen? En voi ymmärtää, koska ymmärsin, että työ erositte juuri tämän lapsen vuoksi.
Jotenkin tuntuu kuitenkin, että miehesi ei halua päästää sinustakaan irti, kun ei voi viedä kaikkia tavaroita kerralla pois ja kuitenkin haluaa nähdä sinua myöhemmin. Miksi pitää vanhaa tapailla, jos on jo uusi kainalossa?
Onko tämä nainen varmasti oikeasti olemassa? Kertoiko miehesi sinulle, että hän tapailee jo toista?
Heippa.
Oli mukava kun kirjoitit, kiitos sinulle.
En todellakaan tiedä enää mikä on totta ja mikä ei, mutta nainen hänellä on, sen hän myönsi mutta ei voi puhua kuulemma seurustelusta..kysyin että oletko nyt onnellinen niin vastasu oli : en tiä, no joo..
Että sillälailla...
Suuresti itse epäileilen ettei hän ole vielä valmis uuteen suhteeseen kun kaikka muut asiat ovat niin selällään, eli saattaa hyvinkin olla hätävar, mutta mistäpä tuota tietää.
Niinhän minun on ainakin annettu ymmärtää että tämä lapsi oli eron syy, mutta tietenki tässä vaiheessa alkaa jo epäilemään ihan mitä vaan..
Sehän tässä niin kurjaa onki, kun hän ei kuitenkaan suostu päästämään minua elämästään eroon, vaikka kuinka yritin selittää ja sanoa että niin on parempi, niin ei hän pysty siihen, en tajua miksei, luulisi itsellekin olla helpompaa elää uutta elämää uuden kanssa kun ei tarvi enää exästä huolehtia...
Ymmärtäisin vanhan kliseen että joo, ollaan kavereita, mutta en ymmärrä hänen käytöstään enkä sitä miksei anna minun "mennä" jos itse sitä haluan.
Kysyin piruuttani kaikkea että onko he kauan jo tunteneet, eivät kuulemma...mutta en tiä enää mikä on totta ja mikä ei...Hänen perheensä ei kukaan tiennyt mistään uudesta mitään, ja kaikki ovat odottaneet vain että palaamme yhteen myöhemmin..heh...sitä saavatkin nyt sitten odottaa...
En tajua miksi lauantai aamulla vielä kaikki meni niin hyvin ja miksei hän silloin voinut sanoa mitää ja miksei tosiaan ottanut kaikkia kamojaan veke...hän on nyt jo kolme vai neljä kertaa niitä käynyt hakemassa, vielä pakettiautolla....
Ei jaksa enää ymmärtää, en tajua mikä hänellä on, ja miksi näin asiat menee...vielä lauantaina hän sanoi että hänkin luuli että elämme yhdessä hamaan loppuun asti..plääh..miksi tuollasta sanoa kun on jo uusi juttu vireillä...
Kyllä elämä on julmaa!
Jotenkin en oikeen jaksa uskoa, että tuo uusi nainen olisi ainakaan kovin pysyvää laatua, jos sitä on edes olemassakaan. Kysypä seuraavalla kerralla hänen nimeään ja vaikka sitä missä he ovat tavanneet.
Kuitenkin miehesi ajatukset näyttää vielä olevan aika paljon sinussa. Joten ei varmasti ole vielä päässyt yli kunnolla. Tai, jos tämä nainen on vain sen takia, koska miehesi ei halua olla yksin, eikä kokea tuskaa sinun menettämisestä. Tavallaan siirtää tuota eron tuottamaa tuskaa.
Mutta nyt sinun täytyy ajatella itseäsi ja parempi on varmasti niin, että miehesi hakee kaikki tavarat kerralla pois. Ettekä olisi yhteyksissä vähään aikaan. Uskoisin, että ainakin sinun kannaltasi olisi parempi, jos et miestä näkisi vähään aikaan. Äläkä suostu miehen pompoteltavaksi. Näät sitten hänenkin reaktiotaan siihen, kun et halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Kun kerroit tuosta miehesi hätääntymisestä, kun sanoit, että parempi, kun ei nähdä, nin selvästi miehesi ei ole sinusta päässyt vielä yli kunnolla. Että voisi ihan kunnolla olla jonkun uuden kanssa.
siis todellakin meinaan itseni takia sanoa kunnolla hyvästit, en jaksa tätäkään...
Meinaan sanoa kun hän hakee seuraavan kerran niitä kamoja, että nyt todellakin näin pitää toimia,et ei olla missään tekemisissä.
Ehkä hän sitten herää jollain tavalla, että hän ei voi pitää minua elämässään jollei tulevaisuutta ole, saattaa heretä itse että se on nyt loppu, kun välillä tuntuu ettei hän tajua sitä todella itse, puheet välillä on niin sekoja että tuntuu ettei hän tajua että hän on päätöksensä tehnyt, häne ei ole osa minun elämää enää.
Se oli jännä ettei hän millään tosiaan suostu siihen ettei olla missään tekemisissä, lauantaina hän sanoi kun sanoin että nämä on nyt sitten hyvästit, niin oli aivan että eihän ole, kyllä me nähdään, soitellaan ja hän ainakin haluaa käydä kahvilla ja haluaa että mäkin menen hänen luo kahville...
No sitten eilen kun oli selvinnyt tämä uusi nainen, niin yritin selittää etten kestä tätä tilannetta, että minulle on parempi ettei olla missään tekemisissä, hän oli aivan että ei ei niin saa käydä, hän ei halue menettää minua elämästään...selitin että on pakko että minä en kestä muuten, sitten hän sanoi että tietysti jos minusta tuntuu etten missään nimessä halua olla tekemisissä niin ei hän voi pakottaakaan, mutta hän koko sydämmellä toivoo että voisimme olla ja että en katkaise välejä...
HALOO, kuka jätti ja kenet!
oikeasti että laitat välit kokonaan poikki. Sattuu, mutta on itsellesi parempi. Hän on loukannut sinua mielestäni pahasti, vaikka olisi kuinka sekaisin. Ainoastaan kunnon irtiotto ja aika näyttää miten hänen asiansa selviää.
Hyvä Susanne, ole nyt tiukkana. Älä suostu olemaan varalla. Itse taisin olla liian kiltti ja ajattelin liikaa asioita miehen kannalta, nyt jälkikäteen se ottanut suunnattomasti päähän. Nyt et voi enää ajatella miltä miehestä tuntuu, vaan sitä että miltä sinusta tuntuu. Olet ihan oikeassa, hän oli jättäjä ja on tiensä valinnut. Alkaa ihan raivostuttamaan sun puolesta. Taitaa munkin exä vähän pelata samoja pelejä, minä kiltti tyttö olen olemassa, jos elämä ei luonnistukaan kuten hän kuvitteli.
erottiin ja sovittiin et ollaan ystäviä. Oltiinkin tosi hyviä ystäviä pari viikkoa kunnes tää löysi uuden. Se kysyi multa et onko ok ja sanoin et on. Parin päivän päästä sanoinkin et en haluakaan, että en pysty olemaan sen kans kaveri jos sillä on uus. Se sanoi et "olisit sanonut sen sillon kun kysyin" selittelin sit sille et en viittinyt estellä kun eihän me enää oltu. Nyt oon sanonut et sen pitää valita joko niin et se on mun kans kaveri tai valitsee tään toisen. Se sanoo koko ajan et ei halua missään nimessä menettää mua ja haluaa olla mun ystävä. Eikö se tajua et se on vaikeaa.Mulla on just samanlainen petetty olo kun sulla, ja pahimmalle tuntuu kun se sanoo kans että jos et sä millään haluu olla tekemisissä niin ei voi pakottaakaan. Ei sen sais noin sanoa, vaan sen täytyis tehdä KAIKKENSA jos se oikeasti haluaa olla tekemisissä.
lohduttavaa lukea että muut ovat jo päässeet tavallaan erosta yli. Kumpa tämä tuska jo hellittäis ... Asian tekee erittäin vaikeaksi se että meillä on yhteiset ystävät ja yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Mitenkäs sitten kun kuulen saatikka näen hänet uuden kanssa.... Ajatuskin repii sydäntä rinnuksista...
Susanne on samat fiilikset, että taustalta löytyy joku pieni ylläri, josta pienellä vaimolla ei ollut mitään tietoa, eikä olisi ikinä voinut uskoa. En halua uskoa, mutta mistäs sitä tietää....Kaikki varmasti selviää minullekin aikanaan.