Kummallista

Mutta ihan selviö asia, että "teatteria" kaikki.
Tapasin kiinnostavan miehen. Minä joka olin jo kauan toivonut että tähän tyhjään arkeen tulisi joku. Ystävä. Rakastettu? Tässä olisi ollut edellytykset kaikelle, mutta hänessä oli se toinen puoli, joka kielsi häneltä sen.
Yritin pitää ystävyyttä yllä enkä mitenkään tuppautua. Ei ole luonteenomaista olla tyrkky vaan edetä fiksusti. Aloimme tapailla, juttelimme paljon ja kuljimme muutamassa paikassa. Oli kotoista, kivaa. Ihanaa. En vaatinut häneltä mitään. En odottanut liikoja. Elin odotuksella mitä kehittyy.
Hän kosketti minua ensin, otti syliin ja se oli leimahdus halun paloon. En muistanut ujostella, hävetä kroppaani tai itseäni vaan halusin vain hänet. Aidosti yhdessä tunteella tulisesti. Ihanaa.
Hän kehui ja ihasteli minua usein. Sanoi kyllä vaativaksi. Rakastelussa? Minäkö?! Ihmettelin sitä, koska olen ollut ujompi aina. Tunnusteleva paremminkin. Toki ihailu ja huomio tuntuu hyvältä mutta liikaa toistettuna hän varmaan väsyi siihen itsekin. En minä sitä häneltä odottanut niin. Halusin häntä mutta en patistanut. Hän huokaili ettei voi olla lähelläni kun aina haluttaa. Oli hänen otettava vähän pillereistä apuakin. En tiedä, ainako koska se niin häntä vaivasi. Sekö kun sytyin niin helposti eikä tiennyt aina milloin pillerin ottaisi.. Vai mikä siinä oli. Hän halusi itsekin ja nautti meistä. Vai eikö sittenkään? Hän sopi elämääni niin hyvin. Vaatimattomasti ja hyvänä keskustelukumppanina. Puhuimme paljon ja kaikesta. Sitten se toinen puoli hänessä rupesi ajamaan häntä poispäin. Se oli niin yllättävää. Pelottavaa. Hän oli kuin eri ihminen. Se kiehtova rakas meni pois. Julmaa!
Se vain jatkaa etsimistään... Eikä koskaan löydä kuin hetken onnen? Ei edes rikasrakas voi sitä antaa. Ymmärrän.
Päätin unohtaa. Ei se ollut niin tärkeää. Mutta minä kaipaan sitä aikaa.