Funeaun kirjelmät

Avoin kirje Viron kansalle



Olin noin kahdeksantoista, kun ensimmäisen kerran astahdin Viron maaperälle. Ensimmäinen kokemukseni virolaisuudesta oli kaoottinen. Satama oli harmaa, kylmä ja hälisevä paikka, josta ei löytynyt kiintopistettä. Takseja tuli ja meni kuin ilmaan hihkuttuja sanoja. Mistään ei saanut mitään selvää. Tilanne muistutti kuin suuren laulukuoron tilannetta, joka oli jostain syystä joutunut kaaokseen ja paniikkiin; te säntäilitte sinne tänne ja kolhitte toisiinne lommoja kaikessa kiireessä, kävitte kauppaa ikkunoista roikkuen ja neuvottelitte kädellä huitoen. Te tarjositte ja huutelitte kaikenlaista tupakka suupielestä roikkuen.
Ainoa värillinen asia, jonka satamasta muistan, oli taustalle valaistu laiva. Muu oli pimeää, harmaata ja lähes merkityksetöntä. Oli kuin kuoleman liepeet olisivat laahanneet pitkin räystäitänne ja nuolleet savupiippujanne.

Kaukana taivaantannassa nousi mustan kaupungin siluetti, jonka alla elävää pimeyttä on vaikea kuvailla. Se oli kuin tuijotus, joka ei näe mitään. Se oli kuin satua. Se on joko kirjoitettua satua, taikka suullisesti ilmaistua vanhaa, ellei ikivanhaa lastentarinaa. Selailin kellastuneita lehtiä. Tässä mielessä tarina tuntui aidolta ja vakuuttavalta, koska se vaikutti todelta, tai toden kaltaiselta utopialta ihmiskunnan historiassa. Ainoa ongelma oli se, että olin keskellä sitä, ja saatoin koskettaa sen seiniä ja kävellä sen läpi koskematta siihen ja sen olemattomuuteen. Kaupunkinne näyttäytyi minulle vain unena menneisyydestä. Se oli todellisuuden häilyviä sirpaleita ilman ajan takuita tai sellaisen vähäisimpiäkään vakuuksia, tai tällaisen tarvetta. Ja voi olla, ettei teitä ollut olemassakaan, ja minä siellä samassa syvässä unessa – kuin eksyneenä, ollut kenties kerran. Samassa unessa. Kellarinne, ne olivat katakombeja ja katunne yhtä lailla ahtaita. Vielä eilen niillä kolahtelivat hevoskärryt, tänään en tiedä enää mikä tai mitkä. Miksi.


(Hihitystä)