Olen palavasti rakastunut naiseen, joka on tuttuni kaukomailla ajalta jolloin minäkin asuin siellä. Emme koskaan tunteneet toisiamme kuin pintapuolisesti sillä olin silloin varattu. Kun erosin, osoitin olevani kiinnostunut ja aloimme flirttailla. Hän oli silmin nähden ihastunut ellei jopa rakastunutkin minuun, muttei koskaan suostunut kanssani treffeille. Halailimme ja suutelimmekin kerran intohimoisesti. Luulen että syynä oli silloin tuore eroni ja se että muutin pian eri maanosaan. Ehkä kaukorakkaus ei ole hänelle paras mahdollinen rakkaus ja hän haluaa parasta. Näin siis epäilen.
En ole koskaan ollut näin rakastunut. En ole nuori ja kokematon mutta olen kokematon suhteissa ja rakkaudessa. Kerran olen rakastunut aiemmin ja se johti avioliittoon. Kun rakastan, rakastan sitten kaikkeni antaen ja täysillä. Näin hänet viimeksi 8 kk sitten, eikä päivääkään ole mennyt etten olisi häntä ikävöinyt niin että sattuu. Uusien ihmisten tapailusta ei tule mitään. Treffeillä on "ihan kivaa" mutta kotiin tullessa ikävöin rakastani kyyneleet virraten. Loppuuko tämä ikävä ikinä?
En haluaisi luopua toivosta. Hän on kaikkea sitä mitä tarvitsen, eikä hänen laistaan ole missään. Haluan hänet elämääni, mutta miten? En uskalla viestitellä sillä pelkään nolaavani itseni, että hän näkee minut epätoivoisena roikkujana. Näen hänet todennäköisesti keväämmällä käydessäni entisessä kotipaikassani. Ehkä saan hänet yhdeksi yöksi mutta miten saan hänet omakseni kun mitään kunnon pohjaa ei ole ehtinyt muodostua, kuten varmasti monissa muissa kaukosuhteissa. Olemme yhä fb-kavereita ja seuraamme toistemme elämää. Hän tykkääkin lähes kaikista postauksistani. Miten vakuuttaa rakkaudessa monesti pettynyt nainen, että minuun kannattaa tutustua etäisyydestä huolimatta? Olenko ihan epärealistinen ja rakkauden sokaisema?
En ole koskaan ollut näin rakastunut. En ole nuori ja kokematon mutta olen kokematon suhteissa ja rakkaudessa. Kerran olen rakastunut aiemmin ja se johti avioliittoon. Kun rakastan, rakastan sitten kaikkeni antaen ja täysillä. Näin hänet viimeksi 8 kk sitten, eikä päivääkään ole mennyt etten olisi häntä ikävöinyt niin että sattuu. Uusien ihmisten tapailusta ei tule mitään. Treffeillä on "ihan kivaa" mutta kotiin tullessa ikävöin rakastani kyyneleet virraten. Loppuuko tämä ikävä ikinä?
En haluaisi luopua toivosta. Hän on kaikkea sitä mitä tarvitsen, eikä hänen laistaan ole missään. Haluan hänet elämääni, mutta miten? En uskalla viestitellä sillä pelkään nolaavani itseni, että hän näkee minut epätoivoisena roikkujana. Näen hänet todennäköisesti keväämmällä käydessäni entisessä kotipaikassani. Ehkä saan hänet yhdeksi yöksi mutta miten saan hänet omakseni kun mitään kunnon pohjaa ei ole ehtinyt muodostua, kuten varmasti monissa muissa kaukosuhteissa. Olemme yhä fb-kavereita ja seuraamme toistemme elämää. Hän tykkääkin lähes kaikista postauksistani. Miten vakuuttaa rakkaudessa monesti pettynyt nainen, että minuun kannattaa tutustua etäisyydestä huolimatta? Olenko ihan epärealistinen ja rakkauden sokaisema?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Et tiedä ellet koskaan kokeile.