Minulla on takana kaksi epäonnistunutta suhdetta. Toinen nuoruudessa 5 v ja toinen oli 20 vuoden liitto. Molemmilla kerroilla olen aluski ollut aivan rakastunut, mutta aikojen kuluessa menettänyt arvostukseni ja kunnioitukseni, sitä myöten olen tullut kylmäksi ja lopulta suorastaan inhonnut toisen käyttäyytmistä, puheita, lähestymisyrityksiä. Vaikka varsinkaan jälkimmäisessä eli aviomiehessäni ei ollut mitään vikaa- tajusin sen vasta eron jälkeen ja etäältä. Totta kai kylmä liitto alkoi näkyä loppuvuosina toisessakin osapuolessa ärtyisyytenä, mitätöimisenä ja vetäytymisenä.
No, eron jälkeen kävin treffeillä ahkerasti, mutta kukaan ei tuntunut miltään tai herättänyt mitään. Haluan niin kauheasti löytää loppuelämän suhteen ja aloin olemaan jo epätoivoinen.
Lopulta aloitin suhteen miehen kanssa, johon tunsin edes jonkinlaista kiinnostusta. Missään vaiheessa minulta ei ole mennyt jalat alta enkä ole ollut syvästi rakastunut.. Koko suhteen ajan olen vanhojen traumojen johdosta hysteerisesti tutkiskellut omia tunteitani, olenko riittävän ihastunut, onko hänessä riittävästi hyviä piirteitä. Ei kai löydy mitään sellaista mitä alan ajan saatossa inhota. .
Meillä on mukavaa ja turvallista. Hyvää huumoria ja läheisyyttä. Läheisyyden vastaanottaminen minulle ei ole vaikeaa, mutta se että toinen tekee rakkaudentunnustuksia tai puhuu ylitsevuotavasti helliä sanoja, se saa minut aina "jäätymään".
En kerta kaikkiaan ymmärrä... Enkö ole vieläkään löytänyt sitä oikeaa? Mikä minussa on vikana? Pitäisikö lopettaa tämäkin suhde vai opetella sietämään tunnetta, että jotkin piirteet toisessa ärsyttävät suunnattomasti. Tasan tarkkaan tiedän etten itsekään ole täydellinen eikä täydellistä ihmistä tästä maailmasta löydy.
Ystäviäni tai muita läheisiäni kohtaan en ole ollenkaan ankara, vaan heiltä hyväksyn paljon enemmän.
No, eron jälkeen kävin treffeillä ahkerasti, mutta kukaan ei tuntunut miltään tai herättänyt mitään. Haluan niin kauheasti löytää loppuelämän suhteen ja aloin olemaan jo epätoivoinen.
Lopulta aloitin suhteen miehen kanssa, johon tunsin edes jonkinlaista kiinnostusta. Missään vaiheessa minulta ei ole mennyt jalat alta enkä ole ollut syvästi rakastunut.. Koko suhteen ajan olen vanhojen traumojen johdosta hysteerisesti tutkiskellut omia tunteitani, olenko riittävän ihastunut, onko hänessä riittävästi hyviä piirteitä. Ei kai löydy mitään sellaista mitä alan ajan saatossa inhota. .
Meillä on mukavaa ja turvallista. Hyvää huumoria ja läheisyyttä. Läheisyyden vastaanottaminen minulle ei ole vaikeaa, mutta se että toinen tekee rakkaudentunnustuksia tai puhuu ylitsevuotavasti helliä sanoja, se saa minut aina "jäätymään".
En kerta kaikkiaan ymmärrä... Enkö ole vieläkään löytänyt sitä oikeaa? Mikä minussa on vikana? Pitäisikö lopettaa tämäkin suhde vai opetella sietämään tunnetta, että jotkin piirteet toisessa ärsyttävät suunnattomasti. Tasan tarkkaan tiedän etten itsekään ole täydellinen eikä täydellistä ihmistä tästä maailmasta löydy.
Ystäviäni tai muita läheisiäni kohtaan en ole ollenkaan ankara, vaan heiltä hyväksyn paljon enemmän.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jätä miehet rauhaan. Niin on parempi koska olet kylmä.
Tuo mainitsemasi juttu on se ikuinen dilemma. Ystäviltä voi hyväksyä paljon enemmän, mutta elinkumppanin pitä olla täydellinen. Sama vika mullakin jossain määrin, vain sillä erotuksella että mielestäni lähes täydellisten elinkummppanien mielestä minun olisi pitänyt mös olla täydellinen.
Itse en jaksa enää edes hakea mitään, koska täydellisyyden/epätäydellisyyden paradoksi iskee kuitenkin puolelta tai toiselta, riippumatta alkusuhteen euforiasta. Minua ei vaan ole tehty parisuhteita varten, vaikka niintä on matkan varrelle sattunut useita, pitkiäkin ja myös lyhyitä.
Ehkä suurin ongelmani on se, että en ole oppinut luottamaan toiseen ihimiseen tarpeeksi tukeakseni häntä ja pitämään lähellä kun hänellä on vaikea aika elämässä. On ole myöskään kyennyt ottamaan apua vastaan saati pyytämään, kun olisin sitä tarvinnut.
Aloittajalle voisin sanoa, että sitä oikeaa ei ehkä ole olemassa. Hyvä sellainen saattaisi olla, jos vaan pystyisimme ottamaan rakauden vastaan ja antamaan sitä.
Suhtautuisin epäillen tuohon sen oikean löytämiseen. Miten sen voisi muka määritellä? Amerikkalaiset hömppä romanttiskomediat sekä muu elokuvateollisuus ruokkineet ainakin käsityksiämme siitä jostakin oikeasta ja että sen tulis olla jotain tietynlaista.
Enemmän nuo pohdintasi kuulostavat siltä että olet itse itseltäsi hukassa. Ehkä olis inventaarion ja itsetutkiskelun paikka kaikilla elämän alueilla eikä parisuhteellisesti. Nythän siihen olisi oiva mahdollisuus kun on turvallinen parisuhde. En siis miettisi lainkaan eroa ja kyseenalastaisi suhdetta vaan katse itseen ja muille elämän alueille.