Kirjoittelin syksymällä tänne ja ihmettelin mieheni muuttunutta käytöstä, pukeutumista, tuoksuja jne. Aika moni epäili toista suhdetta, jotkut halusivat kannustaa, että ehkä jopa minun takiani olisi muutokseen hakeutunut.
No kuten arvata saattaa, epäilijät olivat oikeassa. Tosin asianosainen itse kiistää väitteen toisesta, mutta haave siitä kuulemma on.
Hän lähti kutakuinkin yhtäkkiä omaan asuntoonsa toiselle paikkakunnalle, ero on vireillä,käytännön asiat hoidettu sovussa.
Lapset ovat aikuisia, eikä omaisuutta liikoja ole kummallakaan, niin ettei ollut mistä riidelläkään.
Takana on kumminkin vuoskymmenien liitto, nuoresta asti yhteinen elämä, yhteiset muistot, yhteisen tulevaisuuden suunnitelmat.
Yhtä äkkiä se kaikki onkin enää muistoja.
Kaipaan hillittömästi miestäni, sitä, mitä meillä oli, haluaisin palata takaisin siihen hetkeen, kun mitään meitä erottavaa ei vielä ollut. Itken joka kerta, kun näen hänet tai joudumme puhumaan edes puhelimessa, ja samalla kuitenkin tuntuu päivä kirkastuvan, saavan merkityksen hänen läsnäolostaan.
Realistina ymmärrän yhteisen elämän olevan ohi, myöskin itseni tuntien tiedän, että vaikka hän haluaisi jossain vaiheessa palata takaisin, se on kaiken sen valossa, mitä eron jälkeen on ilmennyt, mahdotonta.
Mitä siis suren, miksi tunteeni käyttäytyvät, kuin murrosikäisellä? En yritä esittää mitään kovista, en vain ymmärrä itseäni. Eihän rakkaus käskemällä kuole, eikä ole kummallista surra menetettyä; mutta jotenkin tunnen outoutta itseni suhteen?
Kun ensi kertaa eroaa, niin ei oikein tiedä, mitä kaikkea siihen liittyy? Kertokaa pidemmälle päässeet?
En vihaa miestäni, enkä inhoa, toivon hänelle hyvää elämää, olisin halunnut selvittää asiat ilman eroa, näin jälkiviisaasti on hyvä sanoa, ettei ehkä olisi onnistunut kuitenkaan.
Kuinka kauan itkettää, kauanko herää ikävään?
No kuten arvata saattaa, epäilijät olivat oikeassa. Tosin asianosainen itse kiistää väitteen toisesta, mutta haave siitä kuulemma on.
Hän lähti kutakuinkin yhtäkkiä omaan asuntoonsa toiselle paikkakunnalle, ero on vireillä,käytännön asiat hoidettu sovussa.
Lapset ovat aikuisia, eikä omaisuutta liikoja ole kummallakaan, niin ettei ollut mistä riidelläkään.
Takana on kumminkin vuoskymmenien liitto, nuoresta asti yhteinen elämä, yhteiset muistot, yhteisen tulevaisuuden suunnitelmat.
Yhtä äkkiä se kaikki onkin enää muistoja.
Kaipaan hillittömästi miestäni, sitä, mitä meillä oli, haluaisin palata takaisin siihen hetkeen, kun mitään meitä erottavaa ei vielä ollut. Itken joka kerta, kun näen hänet tai joudumme puhumaan edes puhelimessa, ja samalla kuitenkin tuntuu päivä kirkastuvan, saavan merkityksen hänen läsnäolostaan.
Realistina ymmärrän yhteisen elämän olevan ohi, myöskin itseni tuntien tiedän, että vaikka hän haluaisi jossain vaiheessa palata takaisin, se on kaiken sen valossa, mitä eron jälkeen on ilmennyt, mahdotonta.
Mitä siis suren, miksi tunteeni käyttäytyvät, kuin murrosikäisellä? En yritä esittää mitään kovista, en vain ymmärrä itseäni. Eihän rakkaus käskemällä kuole, eikä ole kummallista surra menetettyä; mutta jotenkin tunnen outoutta itseni suhteen?
Kun ensi kertaa eroaa, niin ei oikein tiedä, mitä kaikkea siihen liittyy? Kertokaa pidemmälle päässeet?
En vihaa miestäni, enkä inhoa, toivon hänelle hyvää elämää, olisin halunnut selvittää asiat ilman eroa, näin jälkiviisaasti on hyvä sanoa, ettei ehkä olisi onnistunut kuitenkaan.
Kuinka kauan itkettää, kauanko herää ikävään?
Vastaukset 10
Vanhimmat
se eheytyminen aikaa vie. Ensimmäinen vuosi pahin, sittenkin ajoittain vielä masennus valtaa, mutta niistä onneksi selviää koko ajan nopeammin. Omasta erostani 1,5 vuotta ja aika kuivilla jo olen. Välillä jokin teko tai sana vielä loukkaa ja olen sen jälkeen tosi surullinen, mutta olen aika lähellä vapauttavaa välinpitämättömyyttä, ei rakkautta, mutta ei vihaakaan. Huolehdi ja välitä itsestä, hemmottele itseä, tutustu uusiin ihmisiin jne. pienet asiat auttavat selviämään... Aurinkoista kevättä!
Erotettu sana kuvaa hyvin munkin elämääni. Ero ei ole vielä edes vireillä, mutta miehellä on uus nainen kaukana täältä ja minun elämäni on helvettiä. Menee nyt sitten koti ja työ, elanto ja kaikki. Mientin vaan miten jaksan pyörittää yritystä vielä senaikaa kun tarvii ja mihin sitten menen kun en täällä voi olla. Minä kyllä kiroan sitä miestä jokapäivä kun tuska puristaa rintaa eikä henki meinaa kulkea. Kirottu olkoon myös se nainen joka takia se ero tulee.
Ehkä lähtijän osa on helpompi kuin jääjän. Minä lähdin itse liitosta, joka oli muuttunut alistussuhteeksi ja johon liittyi niin karmeita yksityiskohtia, että hyvät yhteiset vuodet hautautui tuon moskan alle. En ole katunut hetkeäkään.
Älä turhaan syytä sitä naista, vaikka olosi kuinka helpottuisi kun saat purkaa tunteesi nimenomaan häneen. (ex-?)Miehesi se teki valinnan ja päätöksen. Ethän tiedä miten miehesi on asian hänelle esittänyt, sinulle mies on ehkä kertonut asiat toisin.
Minä myönnän olleeni paskamainen erossani. Avioliitto oli pelkkää lumetta ja sirkusta. Vaimon kanssa ei edes kommunikoitu. Sitten sain tietää hänen syrjähypystään ja tunsin helpotusta. Helpotusta omalle päätökselleni erota. Mutta en eronnut vielä. Lasten takia en saanut aikaiseksi. Emme myöskään puhuneet vaimon syrjähypystä sen enempää kuin mistään muustakaan. Elämä jatkui.
Sitten tapasin naisen. Hänelle väitin jo eronneeni, mutta asuvani olosuhteiden takia vaimon kanssa talossamme. Se oli virhe. En uskonut suhteemme jatkuvan alkua pidemmälle. Mutta se jatkui. Minun oli tehtävä päätös muuttaa pois ja hakea eroa. Sotkuista aikaa sekin. Vaimo syytti uutta naistani erostamme ja käyttäyti tätä kohtaan sen mukaisesti. Tosiasiassa en koskaan kai ollut vaimolle edes kertonut mitä uusi naiseni oli liitostamme tiennyt. Eikä se totta puhuen hänelle kuuluisikaan. Vaimo ei ymmärtänyt, että eromme syy oli yksinkertaisesti se, että emme rakastaneet toisiamme, päinvastoin. Yhteiselämä oli kurjaa, jälkeen päin ajateltuna meidän ei olisi pitänyt naimisiin mennä lainkaan, mutta tehty mikä tehty ja olihan meillä omat hyvät aikammekin kai. Mutta kumpikin halusi jotain muuta. Myös hän vaikkei sitä myönnä. Syyttää vain ensin minua ja hetken päästä pääsyyllinen onkin toinen nainen joka vei minut kotoa. Yhtä helvettiä koko ex-vaimo. Minusta eromme on minun ja hänen välinen asia, ei yhdenkään ulkopuolisen. Kukaan ei olisi sitä voinut estää sen enempää kuin kuin edesauttakaan. Eikä se niin helppoa eroa haluavallekaan ole, vaikka ihmiset taitavat luulla että tanssien häivytään. Ei. Mutta ei siitä nyt.
Kerroin siksi, että yrittäisit alusta asti etsiä oikeat kanavat kohdistaa ja purkaa tunteitasi. Toivon myös että pysyt ryhdissä vaikeuksista huolimatta. Itkulla ja murheella on aikansa, mutta vähitellen se hellittää. Kun sitten järki taas asettuu urilleen niin toivon ettet ole tehnyt tunnepohjaisia hätiköityjä tekoja joita myöhemmin kadut. Ex-vaimoni teki, ei malttanut ymmärtää asioita ajoissa. Erot ovat helvettiä, mutta niiden jälkeen on elämää. Muista se.
Ei exä ole mitään myöntäny eikä se tiedä että mä tiedän uudesta. Meillä on yhteinen iso yritys jota en yksin voi pitää joten tässä menee kodin lisäksi myös toimeentulo- käteen jää vissiin kasa velkoja. Syytä katkeruuteen siis on ihan reilusti. En mä ole moraaliton hullu, joka menis piinaan jotain naikkosta- säälin mä sitä ihmistä, koska se tuskin tietää minkälaisen miehen kanssa on tekemisissä. Silti mä vihaankin, koska avioliitto on mulle pyhä, se lupaus rakastaa kuolemaan asti ei ollu mulle vitsi. En ikinä vois olla naimisissaolevan kanssa enkä ikinä ole pettäny miestäni vaikka hänellä luultavasti on ennenkin ollu muita. En ole antanut itselleni edes lupaa katsoa kahtakertaa ketään toista. Se on niin syvällä minussa, että varmasti menee aikaa ennenkun pystyn uuteen suhteeseen tai edes mihinkään siihen viittaavaan. Mies ei ole terve- toivottavasti hän tajuaa kertoa sen uudelle naiselleen ennen ensimmäistä "yhteistä" paniikkikohtausta. Viha on kuulemma terve tunne tässävaiheessa, mutta en olis ikinä uskonu, että sitä löytyy minustakin näin paljon.
minkälaisiin tilanteisiin olette joutuneet, surullista, kauheaa, ahdistavaa.
Minun tilanteenion sittenkin helpompi. Parempi kai sitten erota edes joltisesakin sovussa, kuin kovin raastavissa tunteissa. Sama suru ja ikävä, samat kivut ja loukatut,pettyneet, hylätyksi tulemisen tunteet on tietysti käytävä läpi kaikkien. Olisi kuitenkin kamalaa olla kaiken lisäksi riidoissa, viha on kovin kuluttava, raskas tunne, vaikka sitäkin tietysti kokee, mutta edes jotenkin hallitusti. Ja vihahan on rakkauden kääntöpuoli, jos vihaa, niin rakastaa?
Se, mitä mieskirjoittaja sanoi, on kuin sanasta sanaan mun mieheni sanoja: ei olisi pitänyt mennä yhteen, kai oli jotain hyvääkin; se oli tosi satuttavaa; miksi mitätöidä mennyt yhteinen aika, vaikka nyt haluaakin erilaisen elämän?
Sillä ainakaan meillä ei ollut isoja riitoja, ei alistettu, rakkauselämä aktiivista ja mukavaa, viihdyimme yhdessä sekä työssä että vapaalla, osasimme viettää aikaa yhdessä ja erikseen, emme pelanneet valtapelejä... kaiken tämän mieskin myönsi, sanoi kuitenkin haluavansa toisenlaistakin elämää kokeilla, kun olemme nuoresta lähtien olleet yhdessä(30v), hän nyt haluaa maistaa vapautta, kun se vielä maistuu.
On varmasti toisenlaisiakin tarinoita, mutta varmasti on ollut jotain hyvää, kun kerran on yhteen menty.
Loukattu nainen voi olla tosi hirveä, olen nähnyt.
Toivon sinulle siirisaara voimia, varmasti tarvitset vihantunteesi jaksaaksesi edessäolevat ajat. Kunpa voisikin auttaa kanssakulkijoita, muutenkin kuin köykäisillä sanoilla!
Niin. Voi olla hirveä kun on loukattu, mutta minä olen sitä mieltä, että minulla on oikeus olla vihanen. Mua on raskaasti kusetettu ja huijattu, menetän kaiken ja paljon enemmänkin. Toinen senkun porskuttaa. Mutta liian kiltti olen tehdäkseni mitään tyhmää.
jos toinen tekee mielettömästi vääryyksiä eikä saa oikeutta oikeuden kautta eikä sosiaaliviranomaisten eikä joudu milloinkaan vastuuseen tekemisistään? on oltava oikeutta ei riitä että alistuu jo 9 vuotta vääryyden alle eikä lapseni saa tavata äitiään ollenkaan, eikä muutkaan asiat saa oikeutta. Eikö se jo kuulu että vääryyden tekijä saa tuomionsa jos aviorikos on vääryys varsinkin avion aikana 3 vuotta, mutta sosiaaliviranomaiset tapauttelivat tätä miestä selkään miten hyvä panomies hän on ja sitten antoivat vielä puoltavan lausunnon hänelle, jonka mukaan oikeus teki ratkaisunsa kun hehän eivät kiistä sosiaaliviranomaisten tekemää päätöstä, oli se sitten miten väärin tehty tahansa. Tiedän miten ovela ja kiero vain voittaa ja se on suomessa espoossa hyvinvointi kunnassa ja rakastaja on lähetyssihteeri ja sosiaaliviranomaiset espoon kivenlahdessa.
Minä olen lähdössä avioliitosta 15 vuoden jälkeen. Mieheni on ulkoisesti sosiaalinen, mukava ja viisas, mutta meidän kesken narsisti, vain itseään ajatteleva ja minua alistava. Meiltäkin löytyy niitä karmeita yksityiskohtia, joita kukaan ei uskoisi, mutta nyt ajattelen että minulla on oikeus parempaankin. Toisaalta hyppy aivan tuntemattomaan tulevaisuuteen hirvittääkin, lasten reaktiot ja kaikki, mutta kerran se ratkaisu on tehtävä. Helpompi lähteä kun tulla jätetyksi?
se tuntuu erottamiselta, vieläkään en usko pitkän yhteisen elämän loppuvan noin vain, jalat ja kaiken se vie alta, kun toinen ei ole valmis kohtaamaan tulevaa ikääntymistä niistä lähtökohdista, johon elämä yhdessä meidät on ajanut, itsekin toivon , että tämä on kehityskriisi, jonka toivon mieheni ylittävän ja pääsevän selville vesille, ei se auta muu kuin itse naisena pysyä ja kerätä ne itsetunnon rippeet mitä mahdollista on, itkut eivät tahdo hellittää itse uskon joskus niin tapahtuvan en osaa sanoa on pieniä valoisiakin asioita elämä jatkuu kuitenkin omaa vakaata käyntiään