Joudummeko sietämään sinua keskuudessamme vielä tämänkin päivän?
Jo varhaislapsuudessa sinä jouduit kasvamaan ympäristössä, joka oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen, lämmin ja rakastava niin kuin kaikilla muilla tuntui olevan.
Sinulla ei ollut tukena kuin loputtomalta tuntuva musertava vitutus, joka ylitti tajuntasi ja johtui vain ja yksinkertaisesti siitä, että sinua ei huomioitu ikinä, vaikka kuinka pulppusit lapsen omaisesti kuin öljylähde lämmintä virtsaa allesi.
Aina varhaisesta lapsuudesta murrosiänmetreille kyyhötit itseksesi hämärtävän pehmustetun sellisi hiljaisessa yksinäisyydessä tietämättä siihen syytä. Samalla, kun pihalla riehuvien lasten äänet kantautuivat hieman raollaan olevasta ikkunastasi, kunnes vaimea-akustinen koppisi tukahdutti äänet sisäänsä niin kuin sinäkin tukahduttamalla yritit kätkeä omat tunteesi.
Tänään ikkunastasi tullut vaimea itkuvirsi sai yhtäkkiä mielesi huojumaan, jolloin himmeän kajastava valokeila liikahteli epäsäännöllisesti nyt jo näivettyneissä aivoissasi, saaden sinut muistelemaan kuin kohtalonivalla, jälleenkerran sitä syyspäivää, josta vieläkin saat pukamia.
Sinä syyspäivänä, koivujen kaartuessa hennosti ikkunaasi kohden pudotellen ruskan kellertämiä lehtiä, joissa veripisarat kimaltelivat sateen jälkeisen auringonpaisteen lailla, silloin tunsit ensimmäisen kerran olevasi täysin yksin täällä suuressa hullujen huoneessa .
Nenästäsi valui hiljalleen *** pitkin pyöreitä poskiasi, jonka sitten hitaasti ja häpeillen pyyhkäisit paitasi helmaan samalla yrittäen röyhistää karvaista rinnustasi ja keräten rohkeuttasi.
Ja vain, ja ainoastaan, jotta olisit voinut tuoda itseäsi ja tarpeitasi edes hieman esille, mutta ei, jälleenkerran sait läheisiltäsi vain yhtä kylmiä ja nyrpeitä katseita osaksesi kuten aikaisemminkin.
Siitä hetkestä lähtien tiesit varmuudella, että et ole millään tavalla inhimillinen etkä myöskään ansaitse ihmisyyteen kuuluvia oikeuksia. Myöskään vanhempasi eivät halua tunnustaa sinua lapsekseen saatikka olla missään tekemisissä kanssasi sillä et yksinkertaisesti ole terve elinkelpoinen yksilö yhteiskunnassamme, olethan psyykkisesti sairas homoseksuaaleja pelkäävä natsi.
Tänä päivänä kärsimystäsi on takana jo vuosia ja kun katsot tulevaisuuteen tiedät, että syy ja ratkaisu valoon mitä näet tunnelinpäässä on vain toinen juna. Kysyn siis, miksi sahaat omaa oksaasi tuskallisen hitaasti ja kärsien, kun voisit tehdä sen nopeasti ilman tuskaa? Ketään tuskin kiinnostaa irvokkaan ja sairaan mielesi kohtalo. Niin että juokse järveen.
Jo varhaislapsuudessa sinä jouduit kasvamaan ympäristössä, joka oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen, lämmin ja rakastava niin kuin kaikilla muilla tuntui olevan.
Sinulla ei ollut tukena kuin loputtomalta tuntuva musertava vitutus, joka ylitti tajuntasi ja johtui vain ja yksinkertaisesti siitä, että sinua ei huomioitu ikinä, vaikka kuinka pulppusit lapsen omaisesti kuin öljylähde lämmintä virtsaa allesi.
Aina varhaisesta lapsuudesta murrosiänmetreille kyyhötit itseksesi hämärtävän pehmustetun sellisi hiljaisessa yksinäisyydessä tietämättä siihen syytä. Samalla, kun pihalla riehuvien lasten äänet kantautuivat hieman raollaan olevasta ikkunastasi, kunnes vaimea-akustinen koppisi tukahdutti äänet sisäänsä niin kuin sinäkin tukahduttamalla yritit kätkeä omat tunteesi.
Tänään ikkunastasi tullut vaimea itkuvirsi sai yhtäkkiä mielesi huojumaan, jolloin himmeän kajastava valokeila liikahteli epäsäännöllisesti nyt jo näivettyneissä aivoissasi, saaden sinut muistelemaan kuin kohtalonivalla, jälleenkerran sitä syyspäivää, josta vieläkin saat pukamia.
Sinä syyspäivänä, koivujen kaartuessa hennosti ikkunaasi kohden pudotellen ruskan kellertämiä lehtiä, joissa veripisarat kimaltelivat sateen jälkeisen auringonpaisteen lailla, silloin tunsit ensimmäisen kerran olevasi täysin yksin täällä suuressa hullujen huoneessa .
Nenästäsi valui hiljalleen *** pitkin pyöreitä poskiasi, jonka sitten hitaasti ja häpeillen pyyhkäisit paitasi helmaan samalla yrittäen röyhistää karvaista rinnustasi ja keräten rohkeuttasi.
Ja vain, ja ainoastaan, jotta olisit voinut tuoda itseäsi ja tarpeitasi edes hieman esille, mutta ei, jälleenkerran sait läheisiltäsi vain yhtä kylmiä ja nyrpeitä katseita osaksesi kuten aikaisemminkin.
Siitä hetkestä lähtien tiesit varmuudella, että et ole millään tavalla inhimillinen etkä myöskään ansaitse ihmisyyteen kuuluvia oikeuksia. Myöskään vanhempasi eivät halua tunnustaa sinua lapsekseen saatikka olla missään tekemisissä kanssasi sillä et yksinkertaisesti ole terve elinkelpoinen yksilö yhteiskunnassamme, olethan psyykkisesti sairas homoseksuaaleja pelkäävä natsi.
Tänä päivänä kärsimystäsi on takana jo vuosia ja kun katsot tulevaisuuteen tiedät, että syy ja ratkaisu valoon mitä näet tunnelinpäässä on vain toinen juna. Kysyn siis, miksi sahaat omaa oksaasi tuskallisen hitaasti ja kärsien, kun voisit tehdä sen nopeasti ilman tuskaa? Ketään tuskin kiinnostaa irvokkaan ja sairaan mielesi kohtalo. Niin että juokse järveen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.