En koskaan uskonut olevani tässä tilanteessa, mutta elämä halusi näyttää minullekin julman puolensa, enkä tiedä miten tästä jatkaa eteenpäin.
Olen avoliitossa elävä 2 lapsen äiti-ihminen, olen kuvitellut suhteen olevan hyvin. Tulevaisuus näytti vielä viime viikolla valoisalta, useampi unelma oli toteutumassa. Mutta toisin kävi...
yllätin mieheni saunasta toisen naisen kanssa herkissä tunnelmissa, sillä samalla hetkellä minun jalkojeni alta vedettiin matto, tyrmäys tuli kerralla.
Tapahtuneesta on nyt jo muutama päivä aikaa, mutta vieläkään en voi uskoa tapahtumaa todeksi. En ole pystynyt käsittelemään asiaa itseni, enkä edes mieheni kanssa, joka tosin on yrittänyt selittää tapahtumaa typeräksi hairahdukseksi joka ei tule toistumaan. Elän kuin usvassa, mikään ei tunnu oikealta, robottimaisesti olen saanut lapset hoidettua. Tulevaisuus on kohdallani yhtä kysymysmerkkiä, enkä juuri nyt jaksa mitään ajatellakaan. Tiedän, että lasten takia minun pitäisi ryhdistäytyä, mutta minkäs teen kun en saa otetta mistään. Kaikki tuntuu niin turhalta!
Mieheni haluaisi jatkaa perhe-elämäämme, minä en tiedä olenko valmis siihen enää. Luottamus karisi kertarytäyksellä. Kertokaa hyvät ihmiset miten tästä voi selvitä suht selväjärkisenä?? Mikä tähän auttaa?
Olen avoliitossa elävä 2 lapsen äiti-ihminen, olen kuvitellut suhteen olevan hyvin. Tulevaisuus näytti vielä viime viikolla valoisalta, useampi unelma oli toteutumassa. Mutta toisin kävi...
yllätin mieheni saunasta toisen naisen kanssa herkissä tunnelmissa, sillä samalla hetkellä minun jalkojeni alta vedettiin matto, tyrmäys tuli kerralla.
Tapahtuneesta on nyt jo muutama päivä aikaa, mutta vieläkään en voi uskoa tapahtumaa todeksi. En ole pystynyt käsittelemään asiaa itseni, enkä edes mieheni kanssa, joka tosin on yrittänyt selittää tapahtumaa typeräksi hairahdukseksi joka ei tule toistumaan. Elän kuin usvassa, mikään ei tunnu oikealta, robottimaisesti olen saanut lapset hoidettua. Tulevaisuus on kohdallani yhtä kysymysmerkkiä, enkä juuri nyt jaksa mitään ajatellakaan. Tiedän, että lasten takia minun pitäisi ryhdistäytyä, mutta minkäs teen kun en saa otetta mistään. Kaikki tuntuu niin turhalta!
Mieheni haluaisi jatkaa perhe-elämäämme, minä en tiedä olenko valmis siihen enää. Luottamus karisi kertarytäyksellä. Kertokaa hyvät ihmiset miten tästä voi selvitä suht selväjärkisenä?? Mikä tähän auttaa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Otan osaa, tosi kipeä asia. Kaikesta selviää kuitenkin. Yritä purkaa sydäntäsi ja feeliksiä esim. jollekin kaverillesi, ajan mittaa tuska hälvenee.
Ehkä ei kuitenkaan kannata tehdä mitään
nopeita johtopäätöksiä kun on sellaisten tunteiden
varassa. Anna ajan vähän kulua, kyllä sä aikanaan
löydät itse oikeat vastaukset.
Itselläni pettämiskriisi takana, josta tulee jo kohta kaksi vuotta. Vieläkään en ole täysin toipunut, vaikka ajoittain asia painuukin unholaan. Välillä taas on tosi paskat fiilikset. Ensimmäinen puoli vuotta oli todella järkyttävää aikaa, laihduin , en nukkunut, riitelyä, itkemistä, keskustelua, halimista. Kaikkien mahdollisten tunteiden kirjo on tullut käytyä läpi. Jatkamme yhdessä ja rakastamme edelleen toisiamme paljonkin. Mies sanoo, ettei olisi ikinä pettänyt, jos olisi tiennyt, mitä siitä seuraa.
Tiedän tunteen oikein hyvin... Vähän kolmisen viikkoa on mennyt kun vaimoni petti minua. Nyt pystyy vähän jäsentämään asioita mutta alkushokki oli hirveä... oli todella niin uskomaton juttu ettei vieläkään oikein usko todeksi. Eka viikko meni ilman suurempia muistikuvia enkä tarkoita että olisin alkoholin kanssa lätrännyt. Me ollaan puhuttu ja puhuttu ja käyty asioita läpi, myös eroa ollaan punnittu, ja nyt näyttää että mennään perheterapiaan. Lasten takia, meilläkin kaksi, sitä yrittää kaikkensa mutta siihen pitää molempien osallistua jos alkaa yhteistä tulevaisuutta rakentamaan.
Joku arpi varmasti jää sydämeen mutta sen kanssa on opittava elämään tai sitten lähdettävä eri teille.
Kannattaa kuitenkin antaa ajan kulua eikä tehdä hätäisiä päätöksiä... päätös, oli mikä tahansa, vaikuttaa teilläkin monen ihmisen loppuelämään.
Näin pianko pystyt ajattelemaan asioita järkevästi?Minulla lähti kolmas vuosi siitä kun mieheni jäi kiinni petoksesta ja vieläkin olen aivan ulkona.
tuo kiinnijääminen. Siitä seuraa vain turhaa tuskaa kumppanille. Parempi olisi käsitellä ja kärsiä syrjähyppynsä/rinnakkaissuhteensa alusta loppuun aivan yksin.
Jos joku sanoo arvostavansa "rehellisyyttä" niin muistakaa, että sillä on hintansa. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että ensin kuulutetaan rehellisyyttä ja sitten kun sitä saa ei jaksetakaan ottaa sitä edes vastaan, saati sitten käsitellä asiaa yhtään eteenpäin.
Siis en pysty ehkä ihan järkevästi ajattelemaan mutta ainakin vähän jäsentelemään asioita. Joka päivä SE pyörii mielessä kysyen MIKSI?
En ikinä uskonut joutuvani käymään keskusteluja mitä olen käynyt vaimon kanssa... tässä kuitenkin ollaan. Meillä ei mitenkään hyvin mennyt aikaisemminkaan mutta nyt koko liitto lähtee (ehkä) uudelta pohjalta minkä rakentamiseen menee varmasti paljon aikaa. Ja etenkin vaivaa.
Tuossa olikin hyvä konsti purkaa mieltään ystäville, nettiin, mihin vaan... mullakin helpotti paljon kun sai kerrottua mikä mieltä painaa.
Ja mulla auttaa musiikki tän jutun käsittelyä.
Tuli mieleen Sirkesalon levyltä yksi biisi... Remontti. Siinä on loistavia vertauskuvia:
Tapetti haalistuu,
sävyjä harmaan huokaan
Tottumus kai siitä värit vei
Vuosien kaunat jäi,
nokena kertyi kattoon
Huoneisiin nyt valo riitä ei
Mä puran luurangoilta kaapin
Laitan lattian, avaan ikkunan
Sä värein kirkkain seinät maalaat
Mielen vankilan kanssas romutan
Vilu käy varpaisiin
Lattia hohkaa kylmää,
joka täkin alle hiipii asumaan
Tukevat seinät teen
rakeita, räntää vastaan,
joita syksy vihmoo vihassaan
Mä puran luurangoilta kaapin
Laitan lattian, avaan ikkunan
Sä värein kirkkain seinät maalaat
Mielen vankilan kanssas romutan
-soolo/välike-
Ei kukaan muu voi meille antaa
tilaa unelmiin, syytä rakkauteen
Ei onni tuu, se täytyy kantaa
näihin huoneisiin yhä uudelleen
yhä uudelleen
...and I´ll soon be gone now...forever not yours.
Helppohan se on antaa viisaista mietteitä asioista joita ei ole itse kokenut.Kyllä petyksi tuleminen on yhtä helvettiä,siitä ei pääse vain olkaa kohauttamalla ja fiksusti keskustelemalla.Se että suhde on sekaisin on myös petetyn elämä ja itsetunto mullin mallin.Jos pettäjät todella itse kantaisivat sen tuskan minkä teoillaan aiheuttavat,eivät varmaan pettäisi toista kertaa!
En minäkään kuvitellut ikinä olevani samassa tilanteessa. Asian ilmi tulosta on nyt kolme viikkoa, ja on tehnyt hyvää jutella, jutella, miettiä, miettiä, puhua noin neljän ystäväni kanssa, kirjoittaa päiväkirjaan, nettipalstalle, puhua miehen kanssa (joka on onneksi halunnut myös puhua ja miettiä). Nyt alkaa mieli jo selkenemään, vaikka tosi vaikeata oli alkuvaiheessa, unettomuutta, syömättömyyttä ja muutenkin kaikki asiat unohtuivat hoitaa. Mutta nyt elämä näyttää taas paremmalta ja oloni vahvemmalta.
Mikä ratkaisu kenellekin sopii, on kunkin itse mietittävä, mutta ajatteluapua voi saada ystäviltä ja jopa valikoiden tällaisilta palstoilta tai kirjoista, parisuhdeoppaista ym.
Mieheni on miettinyt myös koko alkuvuoden, mitä hän elämältään haluaa, eikä tiedä vieläkään. Minä luulen jo tietäväni, mutta mies tuntuu olevan täysin hukassa omine tunteinensa. Täytyisi meilläkin ihme tapahtua (tai pitkäaikainen asian pohtiminen, terapia tms.) että tästä enää selvittäisiin. Mutta suhde ei miehellä ollut eikä ole siis mikään kertajuttu vaan harkittu ja vakava rakkaussuhde. Mutta meillä näyttää siis siltä, ettei jatkomahdollisuuksia edes lasten takia ehkä enää ole. Uusi suhde oli miehelle liian tärkeä ja vei voiton.
Mutta ajan kanssa siis ajatukset selkenevät, kun minullakin jo kolmessa viikossa olo on paljon parempi. Kauan tietenkin kestää vielä toipua erosta ja oppia elämään yksin (tai kestäisi kauan oppia taas mieheen luottamaan), mutta muutakaan tässä tilanteessa ei voi tehdä, kun tällaiseen on ajauduttu.
Itselläni elämäni suurimmasta romahduksesta on kulunut jo toista vuotta. Koskee edelleen kovasti. Itse käyn keskustelemassa psykologilla, mieheni käy myös keskusteluja tahollaan ja yhdessä käymme perheterapiassa, eli tukitoimet ovat vankat. Tunteeni ja mielipiteeni ovat menneet välillä ylös ja välillä alas. Eron partaalla olemme olleet monta kertaa kun jaksaminen on ollut lopussa. Nyt taas näyttää valoisammalta ja katse on suunnattu tulevaisuuteen. Anteeksianto on tapahtunut jollakin tasolla, mutta vieläkään en voi sanoa miten tapahtuma on välissämme tulevaisuudessa. Olen ajatellut että aika näyttää miten avioliittomme käy. Minulla ei ole mihinkään kiire ja näin sanoo myös mieheni. Töitä avioliittomme eteen on tehtävä kovasti aika sen näyttää riittääkö se. Minut uskottomuuden julki tulo romahdutti täysin. Kaksi kuukautta meni etten tajunnut asioista mitään. Mieheni hoiti lapset ja talouden. Nyt olen ollut melkein 10kk sairauslomalla lyhyitä työssäolojaksoja lukuunottamatta. Edelleen unettomuutta, keskittymiskyvyn puutetta,saamattomuutta yms.Olen kuitenkin iloinen että nyt pysytyn olemaan lapsilleni äiti ja tekemään heidän kanssaan asioita niinkuin ennenkin. Toivottavasti tulevaisuudessa myös mieheni kanssa...