Olemme seurustelleet nyt reilu puolisen vuotta. Asun 120 kilometrin päässä rakkaastani, mutta tapaamme silti joka viikonloppu.
Harmikseni olen huomannut miten tahtomattanikin kiukuttelen kullalleni.
Olen miettinyt että ehkä se ikävä ja yksinäisyys sitten täällä toisella paikkakunnalla purkautuu niin, mutta harmittaahan se että hän on sen kohde.
Hän on kyllä ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja kiukuttelu on aina loppunut iltaan mennessä, mutta onhan se yksi päivä vknlopussa paljon "pois" yhteisestä ajastamme.
Toivon että saisin itseni "aisoihin", eikä kultani tarvitsisi katsella "kiukuttelevaa" emäntää. :P
Eivät nämä mitään varsinaisia riitoja ole, minä vain tavallaan mökötän...
Onko teillä muilla samanlaisia kokemuksia, mahtaisiko johtua juuri siitä että asun viikot tuntemattomalla paikkakunnalla...
Harmikseni olen huomannut miten tahtomattanikin kiukuttelen kullalleni.
Olen miettinyt että ehkä se ikävä ja yksinäisyys sitten täällä toisella paikkakunnalla purkautuu niin, mutta harmittaahan se että hän on sen kohde.
Hän on kyllä ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja kiukuttelu on aina loppunut iltaan mennessä, mutta onhan se yksi päivä vknlopussa paljon "pois" yhteisestä ajastamme.
Toivon että saisin itseni "aisoihin", eikä kultani tarvitsisi katsella "kiukuttelevaa" emäntää. :P
Eivät nämä mitään varsinaisia riitoja ole, minä vain tavallaan mökötän...
Onko teillä muilla samanlaisia kokemuksia, mahtaisiko johtua juuri siitä että asun viikot tuntemattomalla paikkakunnalla...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mäkin olin ku perseelle ammuttu karhu aina kun tavattiin ja poikakaveri oli välillä helisemässä ku mikään ei kelvannut. Onneksi hän on huumorintajuinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu.
Kerran mä sitten otin asian puheeksi (itkuksi) ja sanoin suoraan, miltä tuntui itsestäkin käyttäytyä sillä tavalla. Kerroin pelkääväni suhteemme puolestakin.
Poikakaveri ymmärsi hyvin ja rauhotteli mua. Sen jälkeen olikin taas helpompaa tavata kun pelot oli käsitelty. Ei enää kiukuttanutkaan niin usein.
Nyt on oltu yhdessä jo 5 vuotta ja hyvin rullaa. : )
Se kiukuttelu liittyy kaiketi siihen, että itseluottamus horjahtelee ja se heilunta sitten teettää kaikenlaista kakaramaista. Paras apu siihen on kärsivällinen ja rauhottava kumppani, joka kannustaa sua tulostamaan tuntojasi, mutta ei koskaan pelottele jättämisellä tms. Pahinta on uhitella ja mököttää takaisin, jolloin asia jää painamaan molempien mieltä.
Jonkun pitäis siis aina olla se aikuinen ja nostaa kiukutteleva vekara syliin rauhottumaan. ; )
Kyllä se siitä ajan mittaan tasaantuu ja viimeistäänkin kun rupeette tapailemaan useammin. Paine tasaantuu ja luottamus kasvaa eikä tartte tuntea syyllisyyttä siitä, että ei jaksa aina olla iloinen ja ihana.
Tsemppiä vaan molemmille!