Olemme keski-ikäinen seurusteleva pari. Olemme molemmat aikoinaan eronneet, molemmilla lapsia. Minä elin eron jälkeen muutaman vuoden kuin "menetettyä nuoruutta". Olin aivan nuoresta ryhtynyt vakituiseen perhe-elämään.
Nykyiseen suhteeseen olen lähtenyt sillä ajatuksella, että haluaisin jo rauhoittua ja vakiintua tavalliseen turvalliseen elämään. Miehessäni näen myös kaikki edellytykset siihen. Hän on aivan hurmaava. Mutta, mitä tehdä, kun tuntuu, että hän ei ole valmis siihen. Hän sanoo haluavansa säilyttää ns. "oman elämänsä", ei ole valmis muuttamaan yhteiseen asuntoon, haluaa viettää illanistujaisensa omien kavereittensa kanssa jne.
Jotenkin tuntuu, että minä olen hänelle kuin välttämätön paha, tavataan silloin kun mitään muuta ei satu olemaan ohjelmassa. Ja hänellä kun sitä ohjelmaa riittää, töissä ja harrastuksissa. Tuntuu, että tämä suhde on lähtenyt jo alamäkeen, olen menettämässä otetta hänestä ja menettämässä uskoni yleensäkään meidän mahdollisuuksiimme. Toisaalta en missään nimessä haluaisi luopua hänestä. Asioista keskustellessamme hän sanoo samoin, mutta mitä ihmettä pitäis tehdä, että saatais palautettua ilo ja intohimo tähän suhteeseen?
Hän vaikuttaa niin välinpitämättömältä, ei huomioi minua, ei muista naistenpäivänä, ei muista syntymäpäivää, ehdottaa jouluna ettei osteta lahjoja toisillemme. Nuo kaikki loukkaa. Hän antaa ymmärtää, että ei hän niin tarkoituksella tee. Hän ei vaan muista eikä huomaa kaikkia. Kuitenkin hän sanoo rakastavansa minua ja ettei halua luopua minusta. Miksei hän osaa näyttää sitä. Kun ihmettelen asiaa, tulee riitaa ja hän on valmis lähtemään ja käskee minun etsiä mies, joka osaa täyttää kaikki mahdottomat tarpeeni.
Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että laitan välit poikki. En vaan saa sitä tehtyä. Rakastan häntä kuitenkin. En ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti. Ja pelkään, mitä sen jälkeen kun hän on mennyt. Vieläkö minulla on mahdollisuuksia löytää onnea tältä elämältä. Kuitenkin suurin toiveeni ja päämääräni on saada elää onnellista yhteiselämää rakastamani miehen kanssa yhteisessä kodissa, saada tuntea rakkautta ilmassa hyvinä ja huonoina päivinä.
Täytyiskö jotain tehdä?
Nykyiseen suhteeseen olen lähtenyt sillä ajatuksella, että haluaisin jo rauhoittua ja vakiintua tavalliseen turvalliseen elämään. Miehessäni näen myös kaikki edellytykset siihen. Hän on aivan hurmaava. Mutta, mitä tehdä, kun tuntuu, että hän ei ole valmis siihen. Hän sanoo haluavansa säilyttää ns. "oman elämänsä", ei ole valmis muuttamaan yhteiseen asuntoon, haluaa viettää illanistujaisensa omien kavereittensa kanssa jne.
Jotenkin tuntuu, että minä olen hänelle kuin välttämätön paha, tavataan silloin kun mitään muuta ei satu olemaan ohjelmassa. Ja hänellä kun sitä ohjelmaa riittää, töissä ja harrastuksissa. Tuntuu, että tämä suhde on lähtenyt jo alamäkeen, olen menettämässä otetta hänestä ja menettämässä uskoni yleensäkään meidän mahdollisuuksiimme. Toisaalta en missään nimessä haluaisi luopua hänestä. Asioista keskustellessamme hän sanoo samoin, mutta mitä ihmettä pitäis tehdä, että saatais palautettua ilo ja intohimo tähän suhteeseen?
Hän vaikuttaa niin välinpitämättömältä, ei huomioi minua, ei muista naistenpäivänä, ei muista syntymäpäivää, ehdottaa jouluna ettei osteta lahjoja toisillemme. Nuo kaikki loukkaa. Hän antaa ymmärtää, että ei hän niin tarkoituksella tee. Hän ei vaan muista eikä huomaa kaikkia. Kuitenkin hän sanoo rakastavansa minua ja ettei halua luopua minusta. Miksei hän osaa näyttää sitä. Kun ihmettelen asiaa, tulee riitaa ja hän on valmis lähtemään ja käskee minun etsiä mies, joka osaa täyttää kaikki mahdottomat tarpeeni.
Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että laitan välit poikki. En vaan saa sitä tehtyä. Rakastan häntä kuitenkin. En ole koskaan tuntenut näin voimakkaasti. Ja pelkään, mitä sen jälkeen kun hän on mennyt. Vieläkö minulla on mahdollisuuksia löytää onnea tältä elämältä. Kuitenkin suurin toiveeni ja päämääräni on saada elää onnellista yhteiselämää rakastamani miehen kanssa yhteisessä kodissa, saada tuntea rakkautta ilmassa hyvinä ja huonoina päivinä.
Täytyiskö jotain tehdä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
mutta poikki laittaminen tuntuu pahalta minustakin.Miten se voi mennäkkin ja että mies on lopulta välinpitämätön?Olen jo ajatellut että sillä on uudet suunnitelmat ja kysynytkin,mutta hän haluaa vaan jatkaa kanssani.Tämä ahdistaa aika tavalla,mutta mitä olisi elämä taas yksin?Sekin ahdistaisi.Kauaa en kuitenkaan jatka tällä tavalla.On se kumma kun minäkin aiemmin aviossa ollessa tunsin itseni hyljätyksi ja nyt sama tilanne
Herranjestas, jos minä alkaisin vaatia että mieheni pitäisi muistaa naistenpäivät syntymäpäivät ja vaatisin jouluna lahjoja niin en ihmettelis jos äijää rupeis nyppimään. Nimittäin en itsekään välitä moisista ulkokultaisuuksista. Ahdistun aina jouluna kun on oikeasti ihmisiä joiden mielestä lahjat kuuluvat jouluun siinä missä kinkkukin. Yritänkin aina muistaa heitä jollain pienellä. Olen jo lakannut muistuttamasta heitä siitä, että minä en lahjoista välitä, saan niitä kuitenkin. Sama syntymäpäivänä vaikka olen jo aikuinen. Onnittelut riittäisi, hyvä jos itse omat päivänsä muistaa. En meinaa muistaa miehenkään syntymäpäivää ja hänelle on riittänyt erityisen lämmin syli, suukko ja halaus.
Äijä häipyisi varmasti myös jos en antaisi hänen harrastaa omiaan, vaan vaatisin häntä viettämään aikansa minun kanssani. En kyllä sietäisi itsekään että hän valittaisi minun harrastuksistani. Hän saa tulla mukaan jos kiinnostaa ja on joskus ollutkin, samoin minä käynyt hänen pelejään katsomassa muutaman kerran. Kummallakin on kavereita entisestä elämästä eikä niitä hylätä uuden kumppanin takia. Mutta kaikki se aika mikä jää pakolliselta työltä ja rentouttavilta harrastuksilta me vietämme yhdessä. Meillä on myös yhteisiä harrastuksia. Osamme nauttia siitä ajasta joka meillä toisillemme on. Emme kahlitse toisiamme.
Me ihmiset olemme erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän huomiota kuin toiset, ja toiset taas osoittavat sitä enemmän. Minä esim. en sietäisi miestä joka silloin tällöin tuo kukkia, ostelee lahjoja tai muutoin hössöttää. Argh. Huomaavaisuutta on mielestäni myös se, ettei tee jotain mistä toinen ei välitä. Sellaiselle miehelle sopii joku toinen nainen minua paremmin. Joskus vakat ja kannet eivät ole löytäneet toisiaan. Sen sijaan, kun hyväksyy että toinen erilainen ja kumpikin joustaa omalta kohdaltaan hieman niin varmasti rakkaus mahtuu myös tarpeiltaan erilaisten ihmisten väliin. Tarkoitan, että sinun pitäisi hyväksyä, että mies on erilainen kuin sinä, etkä saa loukkaantua siitä. Hänenkin pitäisi ymmärtää ja hyväksyä että sinä olet erilainen. Puhu hänelle. Älä vaadi äläkä odota hänen muuttuvan kaltaiseksesi tai että alkaisi miellyttää sinua. Yritä käsittää, että hänen tapansa osoittaa kiintymystä on hieman erilainen kuin sinulla ja opettele arvostamaan niitä tapoja. Mutta puhukaa, ehkä hän ymmärtää asian ja saatte asiat kuntoon.
En minä häneltä ole koskaan mitään materialistista pyytänyt. Minulle huomioiminen tarkoittaa sitä, että edes muistaa toivottaa syntymäpäivää, halata ja suukko poskelle. Saada tuntea, että toinen muistaa tavalla tai toisella. En kaipaa kultaa enkä timantteja, niitä saan kaupasta itsekin.
Meidän tilanteessa ei puhuminen auta. Olemme puhuneet usein (liiankin usein, koska aina se johtaa riitaan.) Siitä minun epäilykseni hänen tunteitten laadusta tuleekin, kun puhe ei mene perille, hän ei yritä yhtään sen enempää kuin ennenkään, vaan tuntuu että hän olis aina valmiimpi luopumaan koko suhteesta. Ja tyhmä hän ei ole missään nimessä, joten sekään ei ole mikään selitys että hän ei ymmärrä mitä tarkoitan.
Noista harrastuksista vielä. Siinä ehkä olis keino minun selviytymiseen, että hankkisin sitä omaa ohjelmaa, ns "oman elämän". Mulla on vaan ystävät vähissä. Menetin kaikki entiset "ystävät" erossa, koska ex osasi hoitaa hommansa niin hyvin, että minusta tuli se suuri konna. En ole osannut lähteä yksin etsimään sitä tekemistä, joten minä vaan odottelen, että jospa mieheni jonain päivänä huomais minutkin.
Eipä toista voi pakottaa muuttumaan samaa vauhtia kuin mitä itse muuttuu, sillä toinenkin on yksilö ja tekee omassa elämässään niin kuin itsestä juuri nyt tuntuu hyvältä.
Eron jälkeen me olemme erilaisia ihmisinä ja hiukan vieraita itsellemmekin, joten sinkku-vaihe saattaa kestää hyvinkin eripituisia aikoja eriluonteisilla ihmisillä. Sitäkin eroavuutta pitää rakastuneenkin vaan sietää.
Hanki sinäkin harrastuksia ja touhua elämääsi, jotta et ryydy toisen odottamiseen etkä mittaa onnellisuuttasi vain häneltä tulevan huomion kautta.
Ehkä kumppanisikin tarvitsee kokea konreettisesti se sama mitä sinä nyt koet ennen kuin hänessä herää viimein tarve muuttaa omia tapojaan.
Joka tapauksessa osoitat suurta rakkautta, jos jaksat ymmärtää toisen erilaisuutta ja annat hänelle aikaa elää omat jaksonsa läpi rauhassa, niin kuin sinäkin olet saanut tehdä. Saman siis kokeneena kärsivällisyyden luulisi sulta kyllä luonnistuvan kun vaan keskität tahtosi siihen.
Maltti on joskus valttia rakkaudessakin vaikkei aina uskois.