Tunnetteko Prokofjevin "sinfonisen musiikkisadun" orkesterille ja kertojalle "Pekka ja susi" opus 67 (1936), "jossa oli neuvostoajattelulle rakkaita opettavaisia sävyjä" ja pidättekö siitä?
"Säveltäjä on elävöittänyt musiikillaan sadun niin niin mestarillisesti, että hän todella kertoo koko tarinan musiikin keinoin elävin ja havainnollisin sävelkuvin. Jokaisella sadun henkilöllä on tarkka musiikillinen vastineensa, aihe eli teema ja nämä esittää kunkin kohdalla määrätty soitin."
Kenen suomalaisen kertojan esittämänä tarina on mielestänne riemukkain, mieleenpainuvin sekä jännittävin?
Mikäli olette ihastuneet musiikkisatuun tai ehkä oikeammin melodraamaan "Pekka ja susi" ettekä ole kuulleet sitä suomenkielisenä versiona, niin siinä tapauksessa minun mielestäni ainoa suositeltava vaihtoehto 2 käsillä olevasta tulkinnasta sekä ehdottomasti paras on edesmenneen lausuntataiteilija Eino Hyyrysen loistavasti eläydytty, rehevä ja elävä esitys, josta ei liioin dramatiikkaa puutu 50-60 luvulla peräisin olevasta heikohkosta monoäänityksestä huolimatta, (Decca, Lontoon Sinfoniaorkesteria johtaa Skitch Henderson).
Hyyrysen legendaarisen esityksen loistavuudessa ainoa vaara piilee vain siinä, että hän uhkaa miltei varastaa koko shown itselleen suorastaan häikäisevillä lausuntataidollaan, paitsi loppua kohden, jolloin musiikillinen kerronta tiivistyy ja jännitys tihentyy äärimmilleen yksinomaan sävelten omalla painolla ja voimalla vieden musiikillisesti vastaanottavaisen kuuntelijan väkisinkin mukanaan aina inhimillisen ajattelukyvyn tuolle puolelle. Pöystin uudempi tulkinta lienee tässä suhteessa maltillisempi antaen enemmän tilaa ja aikaa musiikilliselle kerronnalle ja vastaanottokykymme reagoi säveltäjän runsaasta varastosta tarjoamiin suggestioihin. Kuunneltuani eilen ensin mainittua huomasin nyt muuten ensimmäistä kertaa että musiikki on todella syvällisesti vaikuttavaa. Koskaan muulloin se ei ole saanut tunnetasolla minussa vastaavanlaisia reaktioita aikaan. Eikä äänityskään ei-CD-levynä ja etenkin sen iän huomioon ottaen millään muotoa mikään huono ole. Vanhoissa vinyyleissäkin on sitä paitsi oma nostalgiansa, jota korkealle kehittynyt teknologia ei pysty korvaamaan.
Sanoisin että sentimentaalisia tunnetiloja välittävä viihdemusiikin vastaanottaminen vaatii pikemminkin melko pinnallista tunneperäistä eläytymiskykyä, ei niin paljon älyä kuin esim. klassisen musiikin niin ikään toki pääasiassa syvällisiä emootioita välittävä informaation vastaanottaminen ei-kielellisellä tasolla. Mutta Pekan ja suden kohdalla täytyy tietenkin muistaa, että sadussa sanallisesti ilmoitettu sisältö on jo ohjelma, jota musiikki voi kuvailla enemmän taikka vähemmän suggestiivisesti ohjelmamusiikin keinoin. Joskus on tuttkittu että 16 vuoden iässä ihminen on älykkäimmillään ja jostain sattuneesta syystä juuri tuohon ajankohtaan, ei ennemmin eikä myöhemmin, ajoittuivat tähän asti syvimmät musiikilliset kokemukseni, vaikka tuskin tunne-elämältänikään olin vielä kypsimmilläni. Eivät toki äly ja tunne ole toisensa poissulkevia ominaisuuksia ihmisen aivotoimintojen tuottamina, jotka voitaisiin karkeasti ja mielivaltaisesti myöskään jakaa toisistaan poikkeavina ominaisuuksina kahteen aivopuoliskoon.
Jep. mutta Hyyrysen tarinan kerronta "Pekka ja susi"-melodraamassa saa varmasti itse kunkin hykertelemään hyväntuulisena naurusta kuin Rossini Seviljan parturin Figaron cavatinan musiikillinen huumori konsanaan. En kyllä ihmettele yhtään että hän pystyi itse esittämään kaikkia Kiven 7 veljestä varmastikin ikimuistoisissa lausuntailloissaan aikanaan mm. kauppakorkeakoulussa esiintyessään ja jota hän harjoitteli aina työmatkallaan ääneen lausuen kävellessään Käpylästä Helsingin asemalle ja joku hänen työtoverinsa sattui kysäisemään matkan varrella että "missäs nyt ollaan?", Hyyrynen vastasi että:"Hiidenkivellä!".
"Säveltäjä on elävöittänyt musiikillaan sadun niin niin mestarillisesti, että hän todella kertoo koko tarinan musiikin keinoin elävin ja havainnollisin sävelkuvin. Jokaisella sadun henkilöllä on tarkka musiikillinen vastineensa, aihe eli teema ja nämä esittää kunkin kohdalla määrätty soitin."
Kenen suomalaisen kertojan esittämänä tarina on mielestänne riemukkain, mieleenpainuvin sekä jännittävin?
Mikäli olette ihastuneet musiikkisatuun tai ehkä oikeammin melodraamaan "Pekka ja susi" ettekä ole kuulleet sitä suomenkielisenä versiona, niin siinä tapauksessa minun mielestäni ainoa suositeltava vaihtoehto 2 käsillä olevasta tulkinnasta sekä ehdottomasti paras on edesmenneen lausuntataiteilija Eino Hyyrysen loistavasti eläydytty, rehevä ja elävä esitys, josta ei liioin dramatiikkaa puutu 50-60 luvulla peräisin olevasta heikohkosta monoäänityksestä huolimatta, (Decca, Lontoon Sinfoniaorkesteria johtaa Skitch Henderson).
Hyyrysen legendaarisen esityksen loistavuudessa ainoa vaara piilee vain siinä, että hän uhkaa miltei varastaa koko shown itselleen suorastaan häikäisevillä lausuntataidollaan, paitsi loppua kohden, jolloin musiikillinen kerronta tiivistyy ja jännitys tihentyy äärimmilleen yksinomaan sävelten omalla painolla ja voimalla vieden musiikillisesti vastaanottavaisen kuuntelijan väkisinkin mukanaan aina inhimillisen ajattelukyvyn tuolle puolelle. Pöystin uudempi tulkinta lienee tässä suhteessa maltillisempi antaen enemmän tilaa ja aikaa musiikilliselle kerronnalle ja vastaanottokykymme reagoi säveltäjän runsaasta varastosta tarjoamiin suggestioihin. Kuunneltuani eilen ensin mainittua huomasin nyt muuten ensimmäistä kertaa että musiikki on todella syvällisesti vaikuttavaa. Koskaan muulloin se ei ole saanut tunnetasolla minussa vastaavanlaisia reaktioita aikaan. Eikä äänityskään ei-CD-levynä ja etenkin sen iän huomioon ottaen millään muotoa mikään huono ole. Vanhoissa vinyyleissäkin on sitä paitsi oma nostalgiansa, jota korkealle kehittynyt teknologia ei pysty korvaamaan.
Sanoisin että sentimentaalisia tunnetiloja välittävä viihdemusiikin vastaanottaminen vaatii pikemminkin melko pinnallista tunneperäistä eläytymiskykyä, ei niin paljon älyä kuin esim. klassisen musiikin niin ikään toki pääasiassa syvällisiä emootioita välittävä informaation vastaanottaminen ei-kielellisellä tasolla. Mutta Pekan ja suden kohdalla täytyy tietenkin muistaa, että sadussa sanallisesti ilmoitettu sisältö on jo ohjelma, jota musiikki voi kuvailla enemmän taikka vähemmän suggestiivisesti ohjelmamusiikin keinoin. Joskus on tuttkittu että 16 vuoden iässä ihminen on älykkäimmillään ja jostain sattuneesta syystä juuri tuohon ajankohtaan, ei ennemmin eikä myöhemmin, ajoittuivat tähän asti syvimmät musiikilliset kokemukseni, vaikka tuskin tunne-elämältänikään olin vielä kypsimmilläni. Eivät toki äly ja tunne ole toisensa poissulkevia ominaisuuksia ihmisen aivotoimintojen tuottamina, jotka voitaisiin karkeasti ja mielivaltaisesti myöskään jakaa toisistaan poikkeavina ominaisuuksina kahteen aivopuoliskoon.
Jep. mutta Hyyrysen tarinan kerronta "Pekka ja susi"-melodraamassa saa varmasti itse kunkin hykertelemään hyväntuulisena naurusta kuin Rossini Seviljan parturin Figaron cavatinan musiikillinen huumori konsanaan. En kyllä ihmettele yhtään että hän pystyi itse esittämään kaikkia Kiven 7 veljestä varmastikin ikimuistoisissa lausuntailloissaan aikanaan mm. kauppakorkeakoulussa esiintyessään ja jota hän harjoitteli aina työmatkallaan ääneen lausuen kävellessään Käpylästä Helsingin asemalle ja joku hänen työtoverinsa sattui kysäisemään matkan varrella että "missäs nyt ollaan?", Hyyrynen vastasi että:"Hiidenkivellä!".
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.