..siitä on nyt 6 päivää kun heräsin sen kaverin vierestä, mitään ei tapahtunu ja eihän me edes seurusteltu kunnolla, koska se ei halua seurustella, huonoja kokemuksia kuulemma..
olen kirjottanut miljoonittain viestejä, soitellut, katunut, anellut, rukoillut, huutanut... tuloksetta..
anteeksi olen kai saanut, mutta häntä en voi enää "takaisin" saada..
miten tästä pääsee yli?? mihinkään ei voi keskittyä, mikään ei suju, ajattelemaan en pysty mitään muuta kuin tätä miestä..
mitään muuta en haluaisi kuin olla hänen kanssaan, sylissään, lähellään...
järki sanoo että täytyy vaan luovuttaa, sydän sanoo että pitää vielä yrittää selittää ja ei saa luovuttaa, jotainn vaikeuksien kautta voittoon juttuja... mitä tehdä, uskoako sydäntä vai järkeä??
olen kirjottanut miljoonittain viestejä, soitellut, katunut, anellut, rukoillut, huutanut... tuloksetta..
anteeksi olen kai saanut, mutta häntä en voi enää "takaisin" saada..
miten tästä pääsee yli?? mihinkään ei voi keskittyä, mikään ei suju, ajattelemaan en pysty mitään muuta kuin tätä miestä..
mitään muuta en haluaisi kuin olla hänen kanssaan, sylissään, lähellään...
järki sanoo että täytyy vaan luovuttaa, sydän sanoo että pitää vielä yrittää selittää ja ei saa luovuttaa, jotainn vaikeuksien kautta voittoon juttuja... mitä tehdä, uskoako sydäntä vai järkeä??
Vastaukset 23
Vanhimmat
Kun sen tiedät, kumpaa kuunnella, olet todella viisas. Minä ja hän, ehdimme tapailla, tekstailla ja luvata toisillemme että yritämme ja katsomme mitä tuleman pitään. 11 päivää sitten viesti joka loppui sanoihin: otan yhteyttä kun voin. Sitten, ei mitään. Järki sanoo, unohda, sure, se oli liian hyvää ollakseen totta. Sydän käskee odottaa, toivoa ja luottaa. Mitä tehdä? En tiedä....
tuntuu helpottavalta tietää, ettei ole ainut ja yksin, jonka sydän on särkynyt.. ja joka kamppailee samojen ongelmien kanssa.
sulle sentään on luvattu vielä yhteyden otto, mulle on sanottu vaan että näkyillään.. ja voin lyödä vetoa, että ei näkyillä, muuten kuin korkeintaa vahingossa.. ja sillonki varmaan hyvä jos terve sanoo...
sydän itkee verta ja puukkoa käännetään haavassa, aina kun hän käykään mielessä (eli koko ajan)..
jotenkin tuntuu että kaikki haluaa vaan satuttaa enemmän, joka puolella kuuluu "meidän biisejä".. "tätä tanssittiin eka iltana, tätä kuunneltiin ensimmäisen yhteisen yön jälkeisenä aamuna,tästä biisistä se sano muistavansa mut aina, tämä soi sillon ku se sano sitä ja tätä...."
Tätä siideriä mä join sillon, tässä samassa pöydässä istuttiin ensimmäisenä iltana...
kaiken näkee ihan kuin uusin silmin, kaikki vaan muistuttaa hänestä ja meistä, siitä kun olin onnellinen...
tekis mieli vaan vetää peitto korville ja nukkua kaikki unholaan...
ja päässyt kohtailaisen helposti niistä yli.. ja luulin et tää olis samanlainen, miten tää muka tuntuis pahemmalta ja olis jotenki vaikeempi päästä yli, ku enhän mä ensin ollut siitä edes kiinnostunut millään tasolla, kohteliaisuudesta deittailin sitä, kun en osannut sanoa ei. ja sillähän on todella vetäviä kavereita, varsinkin siihen yhteen halusin päästä lähikontaktiin...
no kuinkas kävikään, kaveri menetti merkityksensä ja vain tällä miehellä oli enää mitään väliä..
ja nyt mun sydän on ihan säpäleinä..
olis pitäny uskoa horoskooppeja, täähän meni just niinku niissä sanottiin..
miten tää voi olla näin vaikeeta?!?!?!
Lupaus yhteydenotosta on kuitenkin vain puhetta. Sanoja... sanat ovat helppoja antaa silloinkin kun totuus on toisenlainen. Ja minä olen kokenut senkin.
Kaikki mitä sanot mimmi kuulostaa tutulta. Kaikki ne pienet sanat, asiat, teot vaikkakin kuinka pienet palaavat mieleen kerta toisensa jälkeen. Eikä niitä voi välttää. Muistaa hyvän yön toivotukset tekstiviestillä töistä, ajatuksen syysmyrskyn ihailemisesta rannalla (sekin meidän piti tehdä), tai se kun hän sanoi murehtiessani ystäväni vakavaa sairautta: sinun pitää pitää itsestäsi parempaa huolta, älä aina huolehdi muista. Ja aina tulee tuska mutta ei enää edes kyyneleitä.
tähän asti sitä on ollu jotenki turta, eikös se ole ihan normaali vaihe? nyt alkaa vasta tulla tämä itkun aika, koko ajan kyyneleet silmissä, vähän hankala selittää opettajalle minkä takia mä leikin vesiputousta kun se puhuu eri maksuvälineistä...
ja kun kenenkään mielestä tää ongelma ei ole mitenkään erikoinen, "te ette seurustelleet, sen takia te eeet siis eronneet ja samasta syystä suhun ei voi mitenkään erikoisesti sattua..."
Kukaan ei vaan ymmärrä miten helvetin pahalta se tuntuu!!!!
.. että mä olen viime päivien aikana huomannut itsessäni maanis-depressiivisia oireita.. välillä olen niin maassa ettei alemmas voi enää vajota, välillä nauran ihan hysteerisesti ja olen varma että kaikki vielä muuttuu hyväks ja asiat korjaantuu ja me mennään vielä naimisiin ja saadaan kaks täydellistä lasta...
siis minä, joka olen aina ollut täydellisen tasapainoinen ja pystyin ottamaan melkein neljän vuoden kihlauksen ja avoliiton loppumisenkin vastaa kohtalaisen aikuismaisesti ja kypsästi..
tällänen täydellinen kontrollin ja itsehillinnän menettäminen on erittäin pelottavaa.
Mä ehdin jo päästä siihen vaiheeseen että itketti, nyt ei enää tule edes kyyneleitä. On vaan painava kivi sisällä ja rautainen haarniska ympärillä joka tekee elämisen ja hengittämisen vaikeaksi. Kun voisi taas itkeä, niin helpottaisi.
siis huippua... sunnuntaina hän laitto viestiä, ihan vaan normaalia miten pääsiäinen meni- läppää, mutta kuitenkin parantavaa balsamia särkyneelle sydämelle... sen jälkeen ei taas mitään ja epätoivo alkaa taas pikku hiljaa vallata alaa... mutta olen päättänyt odottaa ja antaa aikaa, jospa se tästä...
Niin sain myös minäkin viestini ja taas lupauksen uusista. Pahin helpottaa mutta kuinka pitkäksi aikaa......
mutta toivo elää... ehkä täytyy itse laittaa viestiä ja kysellä kuulumisia.. elättelen suuria toiveita viikonlopusta, hän tietää missä aion viikonloppuni viettää..
.. että se välittää, ei vaan uskalla tunnustaa tunteitaan, siihen yritän luottaa.. miten saisin miehen sitoutumiskammon häviämään?
Se onkin kuule vaikea kysymys. Mä en tiedä tepsiikö siihen mikään muu kuin aika eikä aina sekään. Kun ei tiedä mikä sen aiheuttaa: pahat kokemukset omista suhteista tai perheestä tai kavereista..... Minuun tepsi oikea ihminen, lempeä ote ja aika. Toivottavasti nyt tämä oikea ihminen ei osoittaudukaan vääräksi ja katoa....
aiheuttajana ilmeisesti huonot kokemukset omista suhteista, jos en ole kamalan väärin ymmärtänyt.. tiedän että pitää antaa aikaa ja ei saa painostaa, mutta kärsimättömänä luonteena se tuntuu äärettömän vaikealle...
äsken tuli taas viestiä, tosin itse kyselin ensin että mitenkäs työviikko on pääsiäisen jälkeen lähtenyt käyntiin... vastaus tuli melkein heti.. mä en siis suostu uskomaan olevani täysin yhdentekevä...
Ehkäpä se onkin juuri usko, toivo ja loputon optimismi joka tätä maailmaa vie eteenpäin. Tunteen voitto järjestä. En tiedä. Mitä tahansa tapahtuukin, kannattaa yrittää selvittää miksi. Kun tietää mitä ja miksi, voi asiat aina käsitellä jotenkin, mutta jos ei tiedä.... ei voi mitään käsitelläkään ja jonnekin jää pieni kaihertava arpi.
Älä luovuta...
Teillä tuntuu olevan samantyyppinen tilanne, minulla taustat erilaiset. 41 v. yh-iskä, korrekti ero vajaa vuosi sitten ym ym.
Pahinta on se, että ihastuin alaiseeni!!! ihan oikeasti tämän jälkeen ja muutaman hienon kokemuksen jälkeen hän taas liihottelee muualla. On kamalaa jäädä "jätetyksi" ja kuulla uusia suunnitelmiaan senssipuheluita uusien miesten kanssa. Vaikka tilanne on aivan normaali, en pysty järjelläni tunnetta sammuttamaan. Voin käytännössä pahoin 24 h / vrk ja raaastavinta on se, että joudun elämään päivittäin tämän saman ihastukseni kanssa. Näen unta hänestä ja aamun 1. ajatus 1 sec herättyä on hän. Tämä tekee hulluksi!!!!!!!!!!! Raivostun itselleni koska en pysty ajattelemaan mitään muuta vaikka tiedän aivan varmasti että suhde on todella järjetön ( kukaan ei peä keään tosin ) ja mahdoton. Olen tavis-mies, niin ainakin luulin, mutta tällainen tunnekuohu menee yli sietorajan. Työteho on nolla ja ahdistus ylittää keskokykyni.
Positiivista kai on ainoastaan se, että järki-ihmisenä tunnettu minä kokee jotakin tällaista...... Tilanne on jatkunut kuukausia.
oletko kysynyt häneltä että mikä mielen muutti? tai yleensä mitä tapahtui että tilanne muuttui? ehkä teillä on joku suuri väärinkäsitys ja hän yrittää tehdä sinut mustasukkaiseksi suunnittelemalla kovaan ääneen muita menojaan.. tai jotain..
koska itse todellakin olen nyt saanut hiukan toivoa ja maailmassa alkaa olla muitakin sävyjä kuin musta ja häilyvät harmaat (kuinkahan kauan taas, pessimismi nostaa kuitenki päätään), en jaksa oikein uskoa etteikö kaikkien asiat korjaantuisi ajan kanssa...
Yritä jutella, anna aikaa.. kyllä se siitä...
Tsemppiä.. =)
mitäs AnelmaUnelmalle tänään?
meillä mennään samaa rataa.. ei viestejä, koko yön näin taas unia hänestä.. ajatukset pyörii vaan hänessä... koe alkamassa, en tiedä mitä tästäkin tulee... onneks on kevät ja aurinko paistaa ja eiliset viestit loivat taas toivoa...
No huomenta vaan huomenta! Minulle ei kuulu niin positiivisia kuin sinulle. Viestejä ei ole tullut nyt muutamiin päiviin. Pidän edelleen kuitenkin kiinni siitä optimistisesta uskosta että tulee se päivä, jolloin häneltä taas viestin saan ja pääsemme palaamaan päiväjärjestykseen vai pitäisikö kohta jo sanoa aloittamaan kaiken uudelleen alusta.
Työtehon kanssa on vähän samaa vikaa kuin meidän erilaisella kohtalotoverillamme, eli lähentelee nollaa. Pakolliset hoituu, mutta muu ei. Pomo luimuilee jo.En enää sentään itkeskele, mutta jotain puuttuu kumminkin, kun tuntuu ettei aurinkokaan oikein paista elämässä vaikka luoja paratkoon silmät väittää että ulkona on kirkkaan kaunis kevätpäivä.
.. ja nyt annetaan asioiden vaan mennä omalla painollaan.. puhelinta kytätään, jospa vaikka tulis viestiä, jospa vaikka soittaisi ja sanoisi välittävänsä...
hirveästi helpottaa todella nämä ihanat kelit ja ihanaakin ihanammat kaverit, jotka vetää väkisin mukaan elämään ja pois kotoota nyhjöttämästä ja miettimästä.. keksii tekemistä ja saa ajatukset muualle...
ja sekin helpottaa että välimatkaa meillä on melkein 100 km, ei ole pelkoa että törmäisi jossakin häneen ja hiukan jo arpeutuneet haavat aukeaisivat.. viikonloppuna olen menossa tosin hänen kotipaikkakuntansa lähelle ja hän tietää sen, voi halutessaan etsiä käsiinsä erittäin helpostikin...
oletko itse yrittänyt laittaa viestiä? tai soittaa? kyllä se viesti vielä sullekin tulee ja kaikki kääntyy parhain päin.. sitten saadaan siirtyä tonne ihastuneet palstan puolelle... Hope so =)
opiskeluinto täälläkin kohtalaisen matalalla, mutta pakko yrittää tsemppailla ja onpahan ainakin muuta ajateltavaa kun yrittää keskittyä opiskeluun...
.. kun pelailen netissä jotain ajanviettopelejä, tetristä tms.. huomaan tekeväni kohtalon kanssa sopimuksia "jos pääsen nyt tän läpi, ni se laittaa viestiä, jos en pääse, unohdan koko tyypin..." hauskaa... =) enhän mä nyt ihan oikeesti tohon usko, mut mistä sitä ikinä tietää...?
Mekin asutaan reilun sadan kilometrin päässä toisistamme eli mullakaan ei ole pelkoa siitä että törmäisimme joka päivä.
Meidän tilannehan on oikeasti se, että Mies joutui yllättäen selvittelemään perhekriisiä (vakava onnettomuus) ja tilanne jatkuu jollakin tapaa edelleen. Mä olen viestinyt hänelle ja saanut häneltä muutamat vastaukset ja lupauksen että hän viestii lisää kun tilanne on selvinnyt ja hän on taas tolpillaan. Ongelma vaan on se, että meidän juttu on niin uusi ja tuore, että minua ei ole virallisesti hänen perheelleen (lue: lapsuuden perhe) olemassa. Tarkoitus meillä on ollut ja ainakin minulla on vieläkin katsoa mihin tämä etenee. Tämmöisissä tilanteissa vaan joskus käy niin että uusi tuore parisuhde jää kaiken jalkoihin. Ja jos niin käy, mä olen aseeton. Totaalisen aseeton. Ja jo se tunne, joka tulee, kun on huomannut ettei kuulu niihin ihmisiin joihin tämmöisessä kriisitilanteissa pitää yhteyttä ja turvautuu kertoo toisaalta siitä, että tilanne on paha, voimia vievä ja toisaalta siitä että minä en ehkä olekaan niin tärkeä hänelle kuin ajattelin, eihän minua paljon infota. Kamalan itsekästä minulta, eikö? Täytyy vaan antaa ajan kulua.
toisaalta joo, mutta kyllä mä ainakin haluaisin olla mukana kriisissä ja haluaisin tietää mitä tapahtuu, toisaalta on nimittäin hirveän epäreilua, että kuitenki se voi vaikuttaa sunkin loppuelämään tai ainakin tämän hetkiseen tilanteeseen, jos mies ei nimittäin pysty nyt ajattelemaan muuta kuin tätä asiaa, on epäreilua antaa sinun vaan odottaa ja kärsiä, vaikka miehelläkään ei varmasti ole nyt helppoa... tai jotain, en osaa nyt ilmaista kauhean selvästi mitä tarkoitan.. olis se ainakin todiste siitä että merkitsee toiselle edes jotain..
mutta ehkä hänellä nyt on oikeasti sellainen tilanne, että ei pysty ajattelemaan muuta ja toisaalta ei halua sotkea sinua epäselvään tilanteeseensa, haluaa pitää sinut tavallaan henkireikänä päästäkseen takaisin normaalielämään ja muun maailman menoon, kun aika on kypsä...
kärsivällisyyttä!!!
Niinpä. Mä olisin halunnut olla hänen tukenaan, mutta ilmeisesti hän ei sitä kaipaa. Mä olen itse jokunen vuosi sitten ollut samanlaisessa tilanteessa, joten tiedän kyllä miltä hänestä tuntuu. Mä haluaisin auttaa siinä missä voin, mutta mahdollisuutta siihen ei anneta. En tiedä sitten miksi. Mutta kuten sanottu, olen tässä tilanteessa aseeton, voimaton tekemään muuta kuin odottamaan.....