Ehkä ensin hieman taustaa otsikon tueksi.
Olen 26-vuotias nuori (?) mies, josta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että olisi mukavaa löytää rinnalle se toinen ihminen. Sellainen, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut, ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. En jatka pidemmälle, koska tämä ei ole treffipalsta :)
Mutta sanotaan näin, että kaipaan elämääni parisuhdetta, ja kaikkia sen mukanaan tuomia asioita. Tiedän, että toimiva suhde vaatii molemmilta toisen huomioimista ja epäitsekkyyttä, halua panostaa siihen juttuun. Itselleni se ei ole ongelma.
En juurikaan käy baareissa, enkä muutenkaan pidä niitä minään iskupaikkoina. Luennollakaan ei viitsi oikein alkaa ketään "iskemään", saati sitten kassajonosta tai muusta sellaisesta paikasta.
Entäs netti sitten? No, on siitä hyviäkin kokemuksia. Mutta parhaimmassakin tapauksessa näyttäisi käyvän niin, että jonkin -joskus lyhyemmän, joskus pidemmän- ajan kuluttua tyttö sanoo minulle:
"hei, sä olet kyllä tosi (ja tähän kohtaan tulee muutamia positiivisia adjektiiveja, joita en viitsi nyt toistaa), mutta mä en olekaan valmis tähän / mä olenkin liian arka tavatakseni sinua, voitaisiinko vain kirjoitella / mun täytyy vielä miettiä, mitä mä haluan elämältäni, mutta voitaisiinko olla kavereita / meillä ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi yhteistä" jne.
Osa noista saattaa tietysti olla -ja varmasti onkin- vain kohteliaita tapoja ilmaista, etteivät he pidä minua kiinnostavana. Ja eihän siinä mitään: kaikkien kanssa ei vain synkkaa.
Mutta jos lähdetään siitä, että ainakin osa pitää oikeasti minua sellaisena kuin he sanovat, mutta eivät siitä huolimatta pidä minua -syystä tai toisesta- sopivana kumppanina, niin...
Tulee vain mieleen, että mitä tässä sitten pitäisi tehdä, jotta joskus kävisi toisinkin päin?
Tähän asti olen ajatellut, että olen vain oma itseni, niin kyllä se oikea sieltä jostain vielä joskus vastaan tulee.
Mutta silloinkaan he eivät saa olla uskovaisia, koiran- tai kissanomistajia, tai asua eri kaupungissa kuin minä, koska nämäkin seikat ovat esteeksi muodostuneet :) Ensimmäisestä voin ehkä olla samaa mieltä, muut olisivat nähdäkseni järjestelykysymyksiä, vaikka eläinallerginen olenkin.
En tiedä. Kai tässä täytyy vain luottaa siihen, että aurinko paistaa joskus risukasaankin?
Olen 26-vuotias nuori (?) mies, josta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että olisi mukavaa löytää rinnalle se toinen ihminen. Sellainen, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut, ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. En jatka pidemmälle, koska tämä ei ole treffipalsta :)
Mutta sanotaan näin, että kaipaan elämääni parisuhdetta, ja kaikkia sen mukanaan tuomia asioita. Tiedän, että toimiva suhde vaatii molemmilta toisen huomioimista ja epäitsekkyyttä, halua panostaa siihen juttuun. Itselleni se ei ole ongelma.
En juurikaan käy baareissa, enkä muutenkaan pidä niitä minään iskupaikkoina. Luennollakaan ei viitsi oikein alkaa ketään "iskemään", saati sitten kassajonosta tai muusta sellaisesta paikasta.
Entäs netti sitten? No, on siitä hyviäkin kokemuksia. Mutta parhaimmassakin tapauksessa näyttäisi käyvän niin, että jonkin -joskus lyhyemmän, joskus pidemmän- ajan kuluttua tyttö sanoo minulle:
"hei, sä olet kyllä tosi (ja tähän kohtaan tulee muutamia positiivisia adjektiiveja, joita en viitsi nyt toistaa), mutta mä en olekaan valmis tähän / mä olenkin liian arka tavatakseni sinua, voitaisiinko vain kirjoitella / mun täytyy vielä miettiä, mitä mä haluan elämältäni, mutta voitaisiinko olla kavereita / meillä ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi yhteistä" jne.
Osa noista saattaa tietysti olla -ja varmasti onkin- vain kohteliaita tapoja ilmaista, etteivät he pidä minua kiinnostavana. Ja eihän siinä mitään: kaikkien kanssa ei vain synkkaa.
Mutta jos lähdetään siitä, että ainakin osa pitää oikeasti minua sellaisena kuin he sanovat, mutta eivät siitä huolimatta pidä minua -syystä tai toisesta- sopivana kumppanina, niin...
Tulee vain mieleen, että mitä tässä sitten pitäisi tehdä, jotta joskus kävisi toisinkin päin?
Tähän asti olen ajatellut, että olen vain oma itseni, niin kyllä se oikea sieltä jostain vielä joskus vastaan tulee.
Mutta silloinkaan he eivät saa olla uskovaisia, koiran- tai kissanomistajia, tai asua eri kaupungissa kuin minä, koska nämäkin seikat ovat esteeksi muodostuneet :) Ensimmäisestä voin ehkä olla samaa mieltä, muut olisivat nähdäkseni järjestelykysymyksiä, vaikka eläinallerginen olenkin.
En tiedä. Kai tässä täytyy vain luottaa siihen, että aurinko paistaa joskus risukasaankin?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Joo mulla on sama syndrooma. Jotenkin vaan alkaa parkkiintumaan näistä epäonnistumisista eikä enää uskalla heittäytyä samalla tavalla kaikkiin eteen tuleviin juttuihin. No, ehkä niitä ei kannata pitää epäonnistumisina kun kaikista on jotain oppinut. Ja itsestäkin on löytynyt uusia piirteitä sydämen särkyessä.. uuden löytämiseen pitää varmaankin aina tuhota jotain vanhaa.
Ei siinä kai muu auta kuin kulkea silmät auki ja kulkea paljon. Nytkin pitää alkaa yhtä johtolankaa selvittämään, tuli tosi yllättävältä taholta mielenkiintoinen tapaus vastaan.. jospa siitä tulisi jotain kaunista :) Itse en ole tuohon nettitreffailuun (vielä?) lähtenyt.. pelottaa vähän että tuleeko musta vielä kylmempi paskiainen kun tulen torjutuksi tai joudun torjumaan .. mieluummin tunnustelen tällälailla ihan perinteisesti. Niitä mielenkiintoisia tapauksia vaan tulee niin harvoin.. ehkä kerran tai pari vuodessa :/ Baaria kun en minäkään pidä sellaisena "oikeana" paikkana tutustua ihmisiin, vaikka sieltä varmasti jotkut kaltaisensa löytääkin..
Nettiä kannattaa hyödyntää. Minä (ja moni muu) löysin nykyisen kumppanini sitä kautta. Todettakoon, että etsintäaika lasketaan vuosissa, mutta se kannatti.
Netissä on erittäin hyviä puolia: Tiedät heti, onko kiinnostava ihminen halukas suhteeseen - ja minkälaiseen suhteeseen. Tiedät heti muutamia perustietoja hänestä. Ujommankin ihmisen on helppo ottaa yhteyttä. On aikaa miettiä, mitä kirjoittaa. Live-tilanteessa suusta voi päästä sammakoita (tai sieltä ei pääse yhtään mitään). On myös aikaa miettiä, mitä toinen on kirjoittanut. Jos ihmiset tuntevat toisensa (edes pintapuolisesti) ennen ensimmäistä tapaamista, se tapaaminen menee luontevammin ja sujuvammin.
en kykene ihastumaan kunnolla, vaikka oikeasti haluaisin sitä ja parisuhdetta enemmän kuin mitään muuta. Viimeisen vuoden aikana olen tavannut kolme kaikin puolin hyvää miestä, ei tule mieleen mitään isompaa miinusta heistä kenestäkään. Silti, ilmassa ei ollut mitään kipinää minun osaltani. Ja jostain kumman syystä jokainen näistä ihastui minuun.. Olisin kai voinut jatkaa tapaamista, katsoa mitä tapahtuu.. mutta minusta tuntuu jotenkin väärältä olla toisen kanssa kun sisimmässään tietää että ei ole aitoja tunteita, siis muussa kuin kaverimielessä. Tottakai tunteet voivat tulla myöhemminkin mutta.. en tiedä mikä minun oikein on. En ole mitään yhdenillanjuttuja harrastanut, ei tämä niistä johdu, että olisin jotenkin kylmettynyt irtoseksin ja pinnallisen elämän johdosta. Siitä on vuosikausia aikaa kun olen viimeksi tuntenut jotain aitoa, todellista. Välillä jopa vihaan itseäni tämän takia.. on omaa syytäni että kärsin yksinäisyydessä, en anna edes mahdollisuutta minkään kehittyä vakavammaksi vaikka haluaisin. En enää usko että kaikki tapaamani miehet olisivat vain täysin vääriä tyyppejä minulle. En minä odota mitään prinssiä valkealla ratsulla..sellaista joka pystyisi näkemään sisimpääni, sellaista jota voin rakastaa ja joka rakastaisi minua..
Ymmärrän sinua todella hyvin.. toivottavasti kohtaat pian elämäsi naisen ja saat kokea onnen ja rakkauden..
"Ja jostain kumman syystä jokainen näistä ihastui minuun.. Olisin kai voinut jatkaa tapaamista, katsoa mitä tapahtuu.."
Ne miehet on tainneet tehdä saman virheen kuin minäkin viimeisessä tapauksessani, eli kertoa tunteensa liian aikaisin..ennen kuin niitä on edes voinut kehittyä sinulle. Suhtaudut selkeästi tunteiden paljastamiseen tietyllä vakavuudella ja se on varmaankin hyvä asiakin, mutta jos aina peräännyt tuollaisesta tilanteesta takavasemmalle se on menetetty.
Luulen että jotkin ihmiset vain ovat hitaampia lämpenemään niille ajatuksille ja ne nopeat eivät aina ymmärrä sitä ja menevät pilaamaan tilanteen kertomalla tunteistaan. Jos vaadit että ihastumisen pitää tapahtua saman tien, saatat joutua vielä etsimään pitkään. Jospa ne sinuun ihastuneet vain olisivat voineet ottaa rennommin ja antaa sinulle aikaa..
Kommentoinpa tähän vähäsen.
Mä olen joskus myös miettinyt tuota
"kipinäjuttua". Olen toki samaa mieltä siinä, että tietysti sen toisen osapuolen täytyy jollakin tavalla sytyttää: eri asia on sitten se, mitä se kenellekin tarkoittaa.
Minulle se tarkoittaa sitä, että koen sen toisen ihmisen kiinnostavana / miellyttävänä / samanlaisen arvomaailman omaavana eli yksinkertaisesti sopivana tyyppinä siinä mielessä, että haluan tutustua häneen tarkemmin.
Jos tällaiseen ihmiseen törmään, kerron hänelle yleensä ihan suoraan, mitä ajattelen. Sehän ei vielä tarkoita, että olisin kirkkoa varaamassa :)
Eli olen sitä mieltä, että sitä kipinää tarvitaan jo siinä vaiheessa, kun edes harkitsee tutustuvansa. Ja sitä pitää silloin olla jo molemmin puolin. Mutta minulla ne aidot tunteet tulevat "vasta" sitten, jos envaikutelma osoittautui oikeaksi ts. kun olen tutustunut toiseen paremmin. Enkä nyt tarkoita mitään kuukausien tutustumista, kyllä sen aika pian tietää.
Mutta kyse oikeastaan olekaan ollut siitä, että olisin kertonut ajatuksistani liian aikaisin.
Vaan lähinnä siitä, että vaikka tässä
"tutustumisvaiheessa" molemmista olisi tuntunut samalta, niin se mystinen jokin -mikä
milloinkin :) on ilmeisesti jäänyt toisen osapuolen mielestä puuttumaan.
Olen tietysti hyvilläni siitä, että he ovat minulle sen kertoneet. Tunteilleenhan ei kukaan mitään voi, eikä tarvitsekaan, tietenkään :)
Mutta itselle vain alkaa jo kohta hiipiä epävarmuus siitä, mahtaako sellaista sitten ollakaan, jonka kanssa kaikki palaset loksahtaisivat yhteen. Kun tuntuu, että taivaankappaleidenkin pitäisi olla oikeassa asennossa, jotta niin voisi käydä :)
Hyvää pääsiäisen jatkoa sinulle!
Minä taas käyn Baareissa tosi paljon, mutta en ole löytänyt sieltä ketään rakasta, itseasiassa käyn melkein joka päivä niissä....mutta se taas johtuu siitä että olen kaljakuski.
Minulle on käynyt tismalleen samanlailla. Noiden sinun mainitsemiesi juttujen lisäksi usein kuulee "en oikein vielä tiedä mitä elämältäni haluan". Kai toi on nuorten naisten ongelma, luulisi että yli 30 kymppisten naiset sitten jo tietää mitä haluavat ja mitä ei. Pitää varmaan alkaa katella vanhempia naisia.
Ihmettelen myös sitä että pitääkö naisten mielestä heti "kipinöitä lennellä" kun tapaa. En minä itsekään helposti ihastu, en ainakaan ensitapaamisella, koska pitää sitä toista hieman paremmin tuntea.
Älähän vielä heitä kirvestä kaivoon; ikääkin vasta noin "vähän". Luulen, että ihmiset ovat nykyään aika arkoja. Itse asiassa aloitinkin keskustelun siitä, että, mitä jos herkimmät meistä yksinkertaisesti pelkää rakastumista. Jos tuleekin takkiin... ja itkettää. Vai onko sitten olemassa "sinkkutyyppejä", jotka haluavat elää ja lentää suhteesta toiseen; ottaa "keyvesti" ja elää vain hetkessä...Jos et täytä toisen "fantasioita" niin otetaan seuraava. Kukas näistä tietää.. oon pudonnu kelkasta jo aikoja sitten ;/
kun oireet on samansuuntaiset täälläkin päin.