Ehkä ensin hieman taustaa otsikon tueksi.
Olen 26-vuotias nuori (?) mies, josta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että olisi mukavaa löytää rinnalle se toinen ihminen. Sellainen, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut, ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. En jatka pidemmälle, koska tämä ei ole treffipalsta :)
Mutta sanotaan näin, että kaipaan elämääni parisuhdetta, ja kaikkia sen mukanaan tuomia asioita. Tiedän, että toimiva suhde vaatii molemmilta toisen huomioimista ja epäitsekkyyttä, halua panostaa siihen juttuun. Itselleni se ei ole ongelma.
En juurikaan käy baareissa, enkä muutenkaan pidä niitä minään iskupaikkoina. Luennollakaan ei viitsi oikein alkaa ketään "iskemään", saati sitten kassajonosta tai muusta sellaisesta paikasta.
Entäs netti sitten? No, on siitä hyviäkin kokemuksia. Mutta parhaimmassakin tapauksessa näyttäisi käyvän niin, että jonkin -joskus lyhyemmän, joskus pidemmän- ajan kuluttua tyttö sanoo minulle:
"hei, sä olet kyllä tosi (ja tähän kohtaan tulee muutamia positiivisia adjektiiveja, joita en viitsi nyt toistaa), mutta mä en olekaan valmis tähän / mä olenkin liian arka tavatakseni sinua, voitaisiinko vain kirjoitella / mun täytyy vielä miettiä, mitä mä haluan elämältäni, mutta voitaisiinko olla kavereita / meillä ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi yhteistä" jne.
Osa noista saattaa tietysti olla -ja varmasti onkin- vain kohteliaita tapoja ilmaista, etteivät he pidä minua kiinnostavana. Ja eihän siinä mitään: kaikkien kanssa ei vain synkkaa.
Mutta jos lähdetään siitä, että ainakin osa pitää oikeasti minua sellaisena kuin he sanovat, mutta eivät siitä huolimatta pidä minua -syystä tai toisesta- sopivana kumppanina, niin...
Tulee vain mieleen, että mitä tässä sitten pitäisi tehdä, jotta joskus kävisi toisinkin päin?
Tähän asti olen ajatellut, että olen vain oma itseni, niin kyllä se oikea sieltä jostain vielä joskus vastaan tulee.
Mutta silloinkaan he eivät saa olla uskovaisia, koiran- tai kissanomistajia, tai asua eri kaupungissa kuin minä, koska nämäkin seikat ovat esteeksi muodostuneet :) Ensimmäisestä voin ehkä olla samaa mieltä, muut olisivat nähdäkseni järjestelykysymyksiä, vaikka eläinallerginen olenkin.
En tiedä. Kai tässä täytyy vain luottaa siihen, että aurinko paistaa joskus risukasaankin?
Olen 26-vuotias nuori (?) mies, josta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että olisi mukavaa löytää rinnalle se toinen ihminen. Sellainen, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut, ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. En jatka pidemmälle, koska tämä ei ole treffipalsta :)
Mutta sanotaan näin, että kaipaan elämääni parisuhdetta, ja kaikkia sen mukanaan tuomia asioita. Tiedän, että toimiva suhde vaatii molemmilta toisen huomioimista ja epäitsekkyyttä, halua panostaa siihen juttuun. Itselleni se ei ole ongelma.
En juurikaan käy baareissa, enkä muutenkaan pidä niitä minään iskupaikkoina. Luennollakaan ei viitsi oikein alkaa ketään "iskemään", saati sitten kassajonosta tai muusta sellaisesta paikasta.
Entäs netti sitten? No, on siitä hyviäkin kokemuksia. Mutta parhaimmassakin tapauksessa näyttäisi käyvän niin, että jonkin -joskus lyhyemmän, joskus pidemmän- ajan kuluttua tyttö sanoo minulle:
"hei, sä olet kyllä tosi (ja tähän kohtaan tulee muutamia positiivisia adjektiiveja, joita en viitsi nyt toistaa), mutta mä en olekaan valmis tähän / mä olenkin liian arka tavatakseni sinua, voitaisiinko vain kirjoitella / mun täytyy vielä miettiä, mitä mä haluan elämältäni, mutta voitaisiinko olla kavereita / meillä ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi yhteistä" jne.
Osa noista saattaa tietysti olla -ja varmasti onkin- vain kohteliaita tapoja ilmaista, etteivät he pidä minua kiinnostavana. Ja eihän siinä mitään: kaikkien kanssa ei vain synkkaa.
Mutta jos lähdetään siitä, että ainakin osa pitää oikeasti minua sellaisena kuin he sanovat, mutta eivät siitä huolimatta pidä minua -syystä tai toisesta- sopivana kumppanina, niin...
Tulee vain mieleen, että mitä tässä sitten pitäisi tehdä, jotta joskus kävisi toisinkin päin?
Tähän asti olen ajatellut, että olen vain oma itseni, niin kyllä se oikea sieltä jostain vielä joskus vastaan tulee.
Mutta silloinkaan he eivät saa olla uskovaisia, koiran- tai kissanomistajia, tai asua eri kaupungissa kuin minä, koska nämäkin seikat ovat esteeksi muodostuneet :) Ensimmäisestä voin ehkä olla samaa mieltä, muut olisivat nähdäkseni järjestelykysymyksiä, vaikka eläinallerginen olenkin.
En tiedä. Kai tässä täytyy vain luottaa siihen, että aurinko paistaa joskus risukasaankin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hmm, olisiko syynä joko se, että nämä naiset eivät ole vielä aikuistuneet, tai sinä itse et ole?
Tuollaisia tekstejä lukiessani minut täyttää suuri sympaattisuuden tunne ja haluaisin antaa suuren ja pitkän halauksen ja jutella mukavia.
Minulla on nimittäin yksi järjettömän ihana ystävä, joka kärsii samasta ongelmasta.
Hän on reippaasti ylipainoinen (vaikkei sen pitäisi vaikuttaa yhtään mihinkään!) ja haluaisi niin kovasti toista ihmistä rinnalleen ja jakamaan ilot ja surut. Hänellä on mahtava luonne ja saa aina kaikki ihmiset nauramaan, mutta... niin. Aina kun hän kertoo minulle tästä "hyvä tyyppi" -asiasta niin haluan halata häntä pitkään ja kertoa, että kohta se tapahtuu.
On niin surullista seurata vierestä, miten joku niin ihana ihminen joutuu olemaan ilman suurimman toiveensa täyttymistä.
Kiitos noista sanoistasi, lämmittivät mieltäni :) Eipä tässä mitään, kevätkin etenee kovaa vauhtia ja aurinko paistaa...