Dröm
Heräsin suu auki. Koettu uni oli loppunut kuin seinään. Olin kuin pikkulapsi ja kaatunut pyörällä asvaltille. Kipu oli todellisuutta ja pyörällä ajaminen suloista unta.
Rannalle huuhtoutuneen rahtikontin metallikuori oli tulikuuma. Kontti oli ajelehtinut polttavassa auringonpaisteessa viikkokausia ja päätynyt lopulta kauniille hiekkarannalleni. Se oli kolhiintunut ja maalattu tummanruskeaksi, ja sen molemmissa kyljissä luki valtavilla kirjaimilla Maersk. Tämä valtava monoliitti oli ainoa muistutus muista ihmisistä maisemassa. Kaikki muut muistutukset heistä kulkivat rannalla pääni sisällä piilossa. Ennen konttia olin ollut yksin täällä. Nyt en.
Suhteeni konttiin oli monimutkainen ja moniselitteinen. Oikeastaan pidin sitä vain rumana, kumisevana laatikkona, joka haisi pahalle. Tämä artefakti oli ongelmakappale, jos sitä ajatteli visuaalisena tekijänä. Muuten ranta oli lähes täydellinen, loivasti kaartuva ja jollain tavalla stilistisen femiini olematta pysähtynyt. Hiekka jalkojen alla oli miljoonien vuosien aikana hioutunut yhtä hienoksi kuin hienoimmat ajatukset, ja veden turkoosi luonne kirkkaammaksi kuin kirkkain ihmismieli. Metallilaatikko tällaisessa harmoniassa oli suorastaan kammottavan näky.
Toisaalta ajatellen, eli kontista käsin, laatikolla oli myös sisäpuoli, josta minulla ei ollut mitään käsitystä. Konteissa tavataan kuljettaa tavaraa, jonka tarkempi määrittely tässä tapauksessa on erittäin vaikea tehtävä. Rahti pystytään rajaamaan jonkinlaiseen kehykseen, sillä elollisia olentoja niissä harvemmin tavataan kuljettaa; mikä on käsittääkseni rikos. Luultavimmin kontissa oli muovileluja, autonosia tai tietokoneita. Oli miten oli, niin tämän selvittämiseen ei ollut keinoja, sillä kontin ovet olivat jykevää tekoa ja lukitut. Hypistelin hetken sinettejä. Sinetin saisin kyllä murrettua, mutta lukkoja en kuuna päivänä saisi auki. Tilanne siten oli pysähdyksissä ja pysyi samana teki tai oli tekemättä sitten mitä hyvänsä.
Seisoin puoleen sääreen suolavedessä kädet lanteilla ja tuijotin harmistuneena tätä suunnattoman rumaa kappaletta, jonka jossain mellastava maailma oli minulle tietämättään lähettänyt. En ollut pyytänyt sitä, enkä voisi palauttaa sitä. Olimme vain sattuneet samaan pisteeseen karttaprojektiolla monimutkaisten syiden vuoksi. Olimme kohdanneet, sillä hyvällä syyllä näin voidaan sanoa. Toinen meistä oli ruma, kova ja raskas metallilaatikko täynnä vallitseviin olosuhteisiin sopimatonta roinaa, ja toinen kevyt, pehmeä ja kaareva kuin allamme kaartuva ranta sisällään kaikkeuden lumoava kauneus.
Olimme kuin pulassa.
(Hirn)
Heräsin suu auki. Koettu uni oli loppunut kuin seinään. Olin kuin pikkulapsi ja kaatunut pyörällä asvaltille. Kipu oli todellisuutta ja pyörällä ajaminen suloista unta.
Rannalle huuhtoutuneen rahtikontin metallikuori oli tulikuuma. Kontti oli ajelehtinut polttavassa auringonpaisteessa viikkokausia ja päätynyt lopulta kauniille hiekkarannalleni. Se oli kolhiintunut ja maalattu tummanruskeaksi, ja sen molemmissa kyljissä luki valtavilla kirjaimilla Maersk. Tämä valtava monoliitti oli ainoa muistutus muista ihmisistä maisemassa. Kaikki muut muistutukset heistä kulkivat rannalla pääni sisällä piilossa. Ennen konttia olin ollut yksin täällä. Nyt en.
Suhteeni konttiin oli monimutkainen ja moniselitteinen. Oikeastaan pidin sitä vain rumana, kumisevana laatikkona, joka haisi pahalle. Tämä artefakti oli ongelmakappale, jos sitä ajatteli visuaalisena tekijänä. Muuten ranta oli lähes täydellinen, loivasti kaartuva ja jollain tavalla stilistisen femiini olematta pysähtynyt. Hiekka jalkojen alla oli miljoonien vuosien aikana hioutunut yhtä hienoksi kuin hienoimmat ajatukset, ja veden turkoosi luonne kirkkaammaksi kuin kirkkain ihmismieli. Metallilaatikko tällaisessa harmoniassa oli suorastaan kammottavan näky.
Toisaalta ajatellen, eli kontista käsin, laatikolla oli myös sisäpuoli, josta minulla ei ollut mitään käsitystä. Konteissa tavataan kuljettaa tavaraa, jonka tarkempi määrittely tässä tapauksessa on erittäin vaikea tehtävä. Rahti pystytään rajaamaan jonkinlaiseen kehykseen, sillä elollisia olentoja niissä harvemmin tavataan kuljettaa; mikä on käsittääkseni rikos. Luultavimmin kontissa oli muovileluja, autonosia tai tietokoneita. Oli miten oli, niin tämän selvittämiseen ei ollut keinoja, sillä kontin ovet olivat jykevää tekoa ja lukitut. Hypistelin hetken sinettejä. Sinetin saisin kyllä murrettua, mutta lukkoja en kuuna päivänä saisi auki. Tilanne siten oli pysähdyksissä ja pysyi samana teki tai oli tekemättä sitten mitä hyvänsä.
Seisoin puoleen sääreen suolavedessä kädet lanteilla ja tuijotin harmistuneena tätä suunnattoman rumaa kappaletta, jonka jossain mellastava maailma oli minulle tietämättään lähettänyt. En ollut pyytänyt sitä, enkä voisi palauttaa sitä. Olimme vain sattuneet samaan pisteeseen karttaprojektiolla monimutkaisten syiden vuoksi. Olimme kohdanneet, sillä hyvällä syyllä näin voidaan sanoa. Toinen meistä oli ruma, kova ja raskas metallilaatikko täynnä vallitseviin olosuhteisiin sopimatonta roinaa, ja toinen kevyt, pehmeä ja kaareva kuin allamme kaartuva ranta sisällään kaikkeuden lumoava kauneus.
Olimme kuin pulassa.
(Hirn)
Vastaukset 21
Vanhimmat
Öm...
Unohdin että en saa hirnua kuin vasta sitten kun herään tähän todellisuuteen hevosena.
(Hihitystä)
Kriittisenä ajattelijana olen yleensä varsin sokea tosiasioille.
Suurin osa poikittaisesta laivarahdista on naisten vaatteita.
Eli jos Funeau keksisi jonkin keinon avata kontti, niin hän voisi tarjota rantavedessä seisoskelevalle harmistuneelle Donna Donatellolle vaatteet.
Hyvällä säkällä olisi talvikausi.
(Hirn)
Ajatelkaa jos kontissa olisi lumitykki ja läjä laskettelusuksia.
Pipoja.
(Reps)
Voiko jumala luoda niin ison kiven, ettei jaksa sitä itse nostaa?
Näköjään voi.
Mjaa-a
Mene ja tiedä. Sitä tässä itse mietiskelin, että kuinka tähän kuvioon voisi liittää Timo Similän. Joissain tapauksissa voitaisiin olettaa, että tämän kontin on tarkoituskin pysyä sinetöitynä, ja että tällä kokonaiskuvalla on jonkinlainen laajempi tarkoitus.
En osaa sanoa.
(Naurua)
No hei haloo! Kukahan siellä kontissa on kiljupönttönsä kanssa? Yritä nyt vaan keksiä, miten saat sen auki.
Kuvitellaan kuvitellaan.
Kuvittelisin näin että kontissa on aika kuumat oltavat. Lisäksi on hieman tunkkainen tunnelma. Ei tämä vielä mitään, mutta lisäksi on säkkipimeää (pitch black).
Taas kontin ulkopuolella on jotain tällaista:
Vedenrajassa, hiekkarannalla istuu sorja nainen lotusasennossa rubiininkukka hiuksissaan.
Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta hän sekä näkee että kokee kaiken ympärillään.
Ilma virtaa, laineet tavoittelevat.
(Reps)
Dialogi
(Donna jyskyttää kontin kylkeen nyrkillä)
- Timo!
(Ei vastausta)
- TIMOO!
- Mitä!
- Tule ulos sieltä laatikosta!
- Miten?
- Juo itsesi ulos!
- Mitää!
Donna potkaisee kontin kylkeen ja kiroilee. Nainen ei oikein tunnu olevan kokonainen ilman toista ihmistä. Tämä on äärimmäisen valitettava ominaisuus meissä, Donna noituu ja kävelee rannalla potkien hiekkaa ja syyttömiä rapuja.
(Hihitystä)
Harrastaako Funeau nyt kiellettyä koulukiusaamista Similää kohtaan vai mistä moinen kiinnostus?
AsianVierestä
Äkkiä horisontissa, kaukana merellää näkyy musta epämääräinen piste. Donna tähystää, pinnistelee ja seisoo varpaillaan nähdäkseen kauemmas. Musta piste suurenee hitaasti. Lopulta Donnan harhailevat ajatukset kirkastuvat, ja hän huomaa pisteen olevan musta purjelaiva, ja se suuntasi suoraan kohti Donnan saarta.
Kun aikaa oli kulunut keskipäivään asti, laiva oli ankkuroitunut saaren edustalle ja raskaan oloinen vene rantautunut miehistöineen.
- Mitä vit..., Donna supisi, kun hän ymmärsi tulijoiden olevan merirosvoja. Joukon keulilla asteli Donnan eteen kapteeni Jack Sparrowiksi itsensä nimittänyt heppu. Kapteeni suoritti näyttävän hattutervehdyksen, jonka laajaat ja ylenpalttiset kaaret olivat kuin toisesta maailmasta.
- Neiti lienee haaksirikkoutunut?
- Näin voitaisiin ajatella.
- Varsin mielenkiintoinen tuo asunne.
- Sitä kutsutaan monokiniksi.
- Monokini, kapteeni Sparrow maisteli sanaa suussaan.
- Se on tulevaisuudesta.
- Jaahans... jaahans.
- Minä olen tulevaisuudesta, te olette historiaa.
- Jostain syystä minua on aina pidetty varsin historiallisena tapauksena.
- Ymmärrän.
- Satutteko olemaan vapaa nainen?
- Mieheni on tuolla metallilaatikossa juomassa appelsiinikiljua.
- Kas kummaa. Onko hän täysin terve?
- En ole aivan varma.
(Naurua)
En suinkaan.
Olen vain tällainen "viihdyttäjä".
En kestä tuskaisia ihmisiä.
Illansuussa Black Pearl oli Donnalle esitelty pohjasta mastonhuippuun asti. Donna piti purjealuksista, ja erityisesti hän piti juuri tästä aluksesta, jonka peräkannella hän seisoi. Ruori oli valtava ja tuoksui voimalle ja taidolle. Donna saattoi hyvin kuvitella ne myrskyt, joihin alus oli joutunut, ja kaiken sen huudon, joka myrskyihin olennaisesti liittyi. Jokaisella kohdalla aluksessa oli jokin merkitys, eikä siellä ollut turhaa kuin ohikiitävät ja merkityksettömät ajatukset, jollaisia syntyy mielen harharetkillä kaikenlaisissa olemattomissa kompuroinneissa. Alus oli fakta. Alus oli nainen, ja kaikki kannellä hääräävät miehet jynssäsivät ja pitivät sitä yllä yötäpäivää. Ilman alusta olisi vain merenpohjaan vajoavia ruumiita, joita ravut pimeydessä kuorisivat puhtaaksi.
- Neiti Donna, haluaisitteko kokeilla kapteenin hattua?
- En taida uskaltaa. Minulla on aika pieni pää.
- No ei omanikaan mikään arbuusi tai kookospähkinä ole. Olkaa hyvä.
Donna kokeili suurta merirosvohattua päähänsä ja se sopi hänelle mainiosti.
Tunnetta ei voi kuvailla.
(Hirn)
Donna saatettiin takaisin rannalle seuraavana aamuna. Tämän jälkeen Musta Helmi nosti ankkurinsa ja sen purjeet nostettiin. Hiljalleen alus lipui näkymättömiin. Sitten se oli poissa.
Donna tunsi olevansa tyytyväinen. Hän tunsi olevansa kokonainen. Jos hän oli ollut tyhjä vaasi, niin nyt hän oli täysi sellainen.
Donna käveli rahtikontin luo ja koputti sen kylkeen.
(Naurua)
En ole koskaan pelännyt pimeyttä. Pimeys on yhtäläinen kaikille. Pimeys on demokraattinen ilmiö. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt kontin järjettömän korkeasta lämpötilasta, joka aiheutui keskipäivän armottomasta je esteettömästä auringonpaisteesta. Kontti tuntui olevan kuin uuni, josta oli sammunut valo, mutta se yhä olisi päällä kaikella voimallaan.
Kontti oli niin kuuma, että sen seinämät aisti lähes pehmeinä ja joustavina, vaikka niihin ei missään nimessä saattanut edes ajatuksen tasolla koskea.
Lisäksi uunissa haisi.
Haju oli ihmisen hajua. Ihmisen lemun jos saisi pulloon ja haistattaisi sitä koemielessä satunnaisesti sokkona valituille naisille, nämä voisivat muodostaa kuvan kustakin koe-erästä. Haju on kuva, ei vain haju.
Omaa tuoksuaan Donna ei tuntenut. Hän oli immuuni itselleen. Oli kuin nenä kieltäytyisi tarkastelemasta tarkasteltavaa kohdetta, ja valitsisi vain tietyt tuoksut tunnistettaviksi.
Kummallista.
Pimeä, sietämättömän kuuma ja lemuava kontti. Siinä kaikki. Kaiken lisäksi tyhjä.
(Naurua)
Donna teleporttaa itsensä takaisin biitsille.
Timo Similä on jolaain ihmeellisellä tavalla vapautunut kontista, ja seisoi nyt vyötäröään myöten vedessä ja viskeli virveliä edestakaisin niin että siima vain viuhui.
- Tuleeko kalaa? Donna huusi.
- Mä vaan lämmittelen. Kohta alkaa kuule tosimiesten toimet. Kalaa tulee niin että heikompaa nappaa! Timo kiljui tuuleen.
Donna katseli roisia miestään. Oli suunnaton onni se että saarella ei ollut muita naisia hänen kimpussaan, ja hän voisi itse rauhassa perehtyä tähän kaikkeuden sankariin, jonka siipien suojissa on hyvä pidellä sadetta, jos sattuisi satamaan. Nyt ei kuitenkaan siltä vaikuttanut. Ilma oli kuin morsian.
(Hihitystä)
Minun unessani oli kissoja. Jostain syystä unissani on melko usein kissoja. Kuljeskelin erilaisissa huoneissa ja pihoilla ja kissoja putkahteli sieltä täältä. Eri värisiä, eri kokoisia. Jotkut näyttivät siltä, että olivat eläneet jo jonkun aikaa luonnon armoilla, osa oli puhtoisia ja pulleita kotikissoja.
Mutta tällä kertaa yksi puuttui. Usein olen unessa nähnyt entisen kissani. Haluaisin sanoa hänen nimensä, mutta en voi. Terapeuttini on arvellut, että unissa näkemäni entinen lemmikkini edustaa sisäistä lastani ja hänen tarpeitaan. Siis minun tarpeitani, joita olen joskus laiminlyönyt, laittanut sivuun kun luulin, että niin kuului tehdä. En kysynyt miksi terapeuttiani tähän ajatukseen päätyi, mutta syyksi olen arvellut sitä, että unissa olen usein huolissani entisestä lemmikistäni. Olen unohtanut ruokkia lemmikkini. Tai se on ollut monta päivää ulkona kylmässä ja vihdoin raahustaa kotiin likaisena, nälkäisenä. Ja minulla on huono omatunto. Olen kauhuissani, miten olen voinut hänet unohtaa.
Nyt hain katseellani tätä kissaa, huhuilin hänen nimeään. Hän ei tullut. Kuljin kummallisissa paikoissa, sovitin takkiani naulakkoon, jossa ei ollut tilaa takilleni, häntä etsien. Heräsin hieman apeana. Kaipasin lemmikkiäni. Samaan aikaan tajusin, että hän ei tarvitse minua enää, hän pärjää omillaan. Tuleekohan enää kylään, rakas ystäväni.
-flowersreally-
Kummallista
Mä fanitan kissoja, mutta en kuunaan koskaan ole nähnyt sisäisiä kissavideoita.
(Hirn)
Kissat on nulkkuja
Sulkkuja mulkkuja?
-flowersreally-
Mjaa
No kyllä mä jossain mielessä olen samaa mieltä kuin tämä kaiffa tässä. Kissat on aika mulkkuja.
Muuten mä en niin mulkuista välitä.
(Hirn)
Alkaa hyvät kelit pyöräillä oli jo tänäänkin, nenä vaan vuotaa hirvittävästi vettä, pitää kaksinkertaistaa C-vitamiinien määrä.