Hei!
Tämmöisiä mietin.. mulla ja miehellä on parisuhdetta takana melkein viisi vuotta, mutta välissä oli puolen vuoden ero, ja ihmeen kaupalla palasimme yhteen. Nyt emme asu yhdessä kuitenkaan.
Meillä on suhteessa kunnioitusta, rakkautta ja luottamusta, perusasiat ovat kunnossa.
Mutta mua vaivaa se, että meidän tilanteet ovat jollain tavalla epäsuhtaiset.
Miehellä on mielenkiintoinen työ, josta johtuen ystäväpiiri, harrastuspiirit yms. ovat laajat ja hän on monessa menossa mukana.
Miehen sukulaiset asuvat samalla paikkakunnalla, ja siitä johtuen käymme heillä usein vieraisilla.
Mies on vielä sen luonteinen, että hän on kiinnostunut monesta harrasteesta ja upottaa näihin paljon aikaansa.
Miehellä on paljon ystäviä ja käymme heidän luonaan.
Mitäs minä tässä valitan? En tiedä onko tämä sitten itsetunto-ongelma, en tahdo tätä ainakaan ongelmaksi päästää!
Mulla on vakituinen duuni toimistohommissa, ei siis mitään hirveän glamuuria..
Harrastan yksilöharrastusta liikunnassa, enkä mitään kilpaile. Harrastuksia ei tämän lisäksi ole, ainakaan isompia.
Suku asuu sadan km päässä, ja mulla on vain yksi hyvä ystävä.
Pidän siis itseäni mielenkiinnottomana!
Mies puhuu aina työasioistaan, harrasteistaan, kavereistaan, ja minusta tuntuu että olen sivuosassa. Minun puheenaiheeni on päivittäisiä pikku juttuja, kommentointia.
En pidä itseäni itsetunto-ongelmaisena, mutta kai olen sittenkin jos tämä mua näin vaivaa. Kyllä keksin meille ohjelmaa ja mennään sinne minne minä tahdon, myös sukulaisille :)
Mutta jotenkin kaiken keskellä tuntuu että miehelle on niin moni muu asia mua tärkeämpi. On vain sen luonteinen mies että on sata rautaa tulessa. Sen lisäksi tykkää puhua itsestään, usein on keskeyttämässä mun juttuani että saisi kertoa omansa.. olen siitä kyllä sanonutkin.
Kysynkin että kuinka jaksatte naiset tämäntyyppisen miehen rinnalla?
Vaara kai on, että oma identiteetti voi kadota.. alkaa vain elämään miehen elämää..
Tämmöisiä mietin.. mulla ja miehellä on parisuhdetta takana melkein viisi vuotta, mutta välissä oli puolen vuoden ero, ja ihmeen kaupalla palasimme yhteen. Nyt emme asu yhdessä kuitenkaan.
Meillä on suhteessa kunnioitusta, rakkautta ja luottamusta, perusasiat ovat kunnossa.
Mutta mua vaivaa se, että meidän tilanteet ovat jollain tavalla epäsuhtaiset.
Miehellä on mielenkiintoinen työ, josta johtuen ystäväpiiri, harrastuspiirit yms. ovat laajat ja hän on monessa menossa mukana.
Miehen sukulaiset asuvat samalla paikkakunnalla, ja siitä johtuen käymme heillä usein vieraisilla.
Mies on vielä sen luonteinen, että hän on kiinnostunut monesta harrasteesta ja upottaa näihin paljon aikaansa.
Miehellä on paljon ystäviä ja käymme heidän luonaan.
Mitäs minä tässä valitan? En tiedä onko tämä sitten itsetunto-ongelma, en tahdo tätä ainakaan ongelmaksi päästää!
Mulla on vakituinen duuni toimistohommissa, ei siis mitään hirveän glamuuria..
Harrastan yksilöharrastusta liikunnassa, enkä mitään kilpaile. Harrastuksia ei tämän lisäksi ole, ainakaan isompia.
Suku asuu sadan km päässä, ja mulla on vain yksi hyvä ystävä.
Pidän siis itseäni mielenkiinnottomana!
Mies puhuu aina työasioistaan, harrasteistaan, kavereistaan, ja minusta tuntuu että olen sivuosassa. Minun puheenaiheeni on päivittäisiä pikku juttuja, kommentointia.
En pidä itseäni itsetunto-ongelmaisena, mutta kai olen sittenkin jos tämä mua näin vaivaa. Kyllä keksin meille ohjelmaa ja mennään sinne minne minä tahdon, myös sukulaisille :)
Mutta jotenkin kaiken keskellä tuntuu että miehelle on niin moni muu asia mua tärkeämpi. On vain sen luonteinen mies että on sata rautaa tulessa. Sen lisäksi tykkää puhua itsestään, usein on keskeyttämässä mun juttuani että saisi kertoa omansa.. olen siitä kyllä sanonutkin.
Kysynkin että kuinka jaksatte naiset tämäntyyppisen miehen rinnalla?
Vaara kai on, että oma identiteetti voi kadota.. alkaa vain elämään miehen elämää..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lakkaa vertaamasta itseäsi mieheesi, niin jo loppui alemmuuskompleksit!
Te olette erilaisia yksilöitä ja toteutatte elämäänne eri tavoin.
Tai jos sinäkin haluat enemmän sähinää arkeesi, niin hanki sitä. Niinhän miehesikin on tehnyt. Kokeile uusia harrastuksia, tutustut niissä uusiin ihmisiin. Vaihda duunia, tutustut taas uusiin ihmisiin. Tutustu miehesi kavereiden vaimoihin jne jne.
Kyllä se tarve aina keinot keksii.
Ja jos haluat viettää enemmän aikaa miehesi kanssa kahden, niin keskustelkaa siitäkin niin kuin aikuiset kumppanukset konsanaan.
Kyllä se siitä lutviutuu kun panee töpinäksi eikä riudu omien kuvitelmiensa verkossa.
Minä, sähisevä sinkku, menevä vanhapiika otin ja rakastuin mieheen, jonka itsetunto ihastutti ja elämänkokemus loi turvallisuutta.
Mekin rakastamme, kunnioitamme toisiamme. Mutta olen katoamassa pala palalta. Jätin hyväpalkkaisen duunin, muutin kivasta asunnosta keskelle "lähiöidylliä". Sain uudesta kotikaupungista uuden mukavan duunin, jossa ehdin olla vuoden kun taas pakattiin muuttoauto.
Joo olisin voinut sanoa ei. Mutta oli liikaa funtsittavaa, liikaa raha-asioihin liittyvää puntaroitavaa. Ja ei kun kaikki taas alusta.
Ihmettelin kiukutteluani, joka on jatkunut viime kesästä. Syyttelin pillereitä, syyttelin muuttoa, mutta nyt pääsiäisenä kun oli aikaa ajatella ja luin kaksi osuvaa hömppäkirjaa:Plain; Ei kaikki kultaa (tai tuonnepäin oleva nimi) ja Kaukaiset rannat(tekijää en muista), joissa päähenkilö kamppailee samanlaisen identiteettiongelman kanssa. Koin ahaa elämyksen, päätin muuttaa elämääni pikkuhiljaa:lenkkeilyä vaikka sitten yksin, atk-opiskelua, vaikka sitten joku pieni kertauskurssi, yhteishakuesitteet taas esille. Eli on otettava elämä omiin käsiin.
Mieheni on huomaavainen, ihana, huumorintajuinen jne. Mutta jollaintavoin hän yrittää kiillottaa elämäämme hienommaksi kuin se onkaan. Puhuu suunnitelmistamme Karibian risteilylle lähdöstä-kun hyvä jos on Ruotsin risteilylle varaa. Jos vitsinä heitän hänen sukulaisten kuullen, että siksi olemme olleet niin terveitä, kun ollaan juotu punkkua, niin hänen pitää korjata sitä: ei me nyt niin paljon olla juotu. Nämä vaan esimerkkeinä. Kun olemme kahdestaan olemme tasavertaisia, kuuntelemme, juttelemme. Mutta vars.sukulaisten läsnäollessa mieheni ei anna minun puhua, keskeyttää puheeni-jos vaikka puhun hänen äitinsä kanssa, mieheni tulee puhumaan siihen puutaheinää.
Mutta jalkoihin en suostu enää jämään, en mieheni seurassa enkä hänen sukulaisten/ystävien seurassa. Mutta kovaa ääntä siinä tarvitaan.
Niin, tuo on oikein kuvattu, että oma identiteetti katoaa pala palalta.
Ikäeroa meillä ei ole miehen kanssa kuin viisi vuotta.. onpa sen verran enemmän elämänkokemusta hänellä kuitenkin.
Muutin ensialkujaan parikymppisenä miehen perässä uuteen kaupunkiin.. omat kaverit jäivät syntypaikkakunnalle, ja nämä suhteet katkesivat melkein kaikki..
Siitä en voi miestä syyttää, mutta itseäni kylläkin. Annoin miehen "seurapiirin" imeä itseni kokonaan.
Mies ei tietenkään mitenkään ole pakottanut mua luopumaan omista kuvioistani, niin vaan tapahtui. Minä itse tein alussa miehestä elämän keskipisteen.. jotenkin vain tuntui että ei ollut järkeä esim. lähteä yksin johonkin..
Eron jälkeen ns. löysin itseni, kun oli pakko olla yksin. Teki hyvää. Itseluottamus kasvoi roimasti..
Mutta nyt kun päädyimme yhteen jälleen -mikä on ihan sitä mitä halusinkin - nyt pelkään ajautuvani uudestaan samaan jamaan, että alan elää täysin miehen ehdoilla.
Täytyy yrittää tietoisesti pitää kiinni itsestään :) Tehdä juttuja yksinkin vaikka hampaat irvessä, Fake it till' you make it, vai?