Mieheni on paatunut mököttäjä. Välillä "hyvää kautta" kestää pitkään ja elämä on mallillaan. Usein kuitenkin mökötys iskee salakavalasti, ennen kuin ehdin "varautua". Mies suuttuu jos mainitsen asiasta. En kuitenkaan jaksa enää jokaisesta pikku asiasta suutahtamista ja möksöttämistä, välillä tuntuu kuin eläisi pikkulapsen kanssa, joka mököttää kun asiat ei aina mene niinkuin hän haluaisin.
Mökötykseen ei aina ole edes "syytä", vaan mies saattaa mököttää siitäkin, että huomasi itse käyttäytyneensä hölmösti ja mököttää siksi. Asia ei siis mene ohi ilman pakollista kenkkuilua. Mielestäni pikkuasioista pitäisi jo kolmikymppisenä päästä yli ilman mököttämistä ja jupinaa. Olen yrittänyt sietää näitä oikutteluja ja kohtalaisesti onnistunutkin jo monen vuoden ajan, mutta nyt alkaa mitta tulla täyteen. Mikään ei auta kun "kohtaus" tulee päälle; jos halin ja sanon että äläs nyt viitsi, mies möksähtää entisestään (kuulemma itselleen, kun on niin "hölmö"). Jos suutun ja sanon että nyt loppuu, kokoa itsesi, olen kauhea ihminen ja mökötys senkun jatkuu. Mikä neuvoksi? En jaksaisi tällaista enää. Mies lupaa "parantaa tapansa" kerta toisensa jälkeen, mutta eipä siltä näytä..Minusta pienet asiat, kuten se että voileipä tippuu maahan (sadattelua ja mökötystä) eivät ole niin maata mullistavia, että sen takia pitää elämöidä ja sen jälkeen hiljaisena jurottaa. Onko kenelläkään vastaavaa tilannetta? Miten tästä selvittäisiin?
Mökötykseen ei aina ole edes "syytä", vaan mies saattaa mököttää siitäkin, että huomasi itse käyttäytyneensä hölmösti ja mököttää siksi. Asia ei siis mene ohi ilman pakollista kenkkuilua. Mielestäni pikkuasioista pitäisi jo kolmikymppisenä päästä yli ilman mököttämistä ja jupinaa. Olen yrittänyt sietää näitä oikutteluja ja kohtalaisesti onnistunutkin jo monen vuoden ajan, mutta nyt alkaa mitta tulla täyteen. Mikään ei auta kun "kohtaus" tulee päälle; jos halin ja sanon että äläs nyt viitsi, mies möksähtää entisestään (kuulemma itselleen, kun on niin "hölmö"). Jos suutun ja sanon että nyt loppuu, kokoa itsesi, olen kauhea ihminen ja mökötys senkun jatkuu. Mikä neuvoksi? En jaksaisi tällaista enää. Mies lupaa "parantaa tapansa" kerta toisensa jälkeen, mutta eipä siltä näytä..Minusta pienet asiat, kuten se että voileipä tippuu maahan (sadattelua ja mökötystä) eivät ole niin maata mullistavia, että sen takia pitää elämöidä ja sen jälkeen hiljaisena jurottaa. Onko kenelläkään vastaavaa tilannetta? Miten tästä selvittäisiin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!Minulla on samantyyppinen ongelma mieheni kanssa.Ei kuitenkaan ihan samassa mittakaavassa kuin sinulla.On todella kiusallista elää ihmisen kanssa,joka pienestäkin asiasta älähtää ja alkaa mykkäkoulun.Me olemme olleet naimisissa jo 10v.ja jos suhteen alkuaikoihin vertaa,mieheni käytös on muuttunut.Olemme puhuneet asiasta ja olen ilmaissut kantani,että en jaksa oikuttelevaa miestä kolmen lapsen ohella.Nyt miehelläni on aavistuksen pitempi pinna ja asioista pystytään keskustelemaan.Luulempa,että useampien miesten ongelma on juuri puhumattomuus.Asioita haudotaan ja pohditaan vain omassa päässä.Onko miehelläsi työ tai rahahuolia?Tai jokin muu asia,joka painaa?Minun mieheni asui lapsena äitinsä kanssa kahdestaan ilman isää.Äiti kävi töissä ja mieheni joutui olemaan paljon yksin.luulen,että juuri ne lapsuuden ongelmat ovat tehneet miehestäni huomionkipeän "pikkukiukuttelijan".Minusta on tärkeintä,että kuuntelee ja huomioi toista puolintoisin.Puhu asiasta vielä miehesi kanssa ja yritä saada hänet ymmärtämään,että teidän elämänne olisi onnellismpaa ilman hänen ainaista mökötystään.Voimia sinulle!
Minua alkaa aina naurattamaan, kun toinen on möksynä :) Puhisee ja puhkuu!! Ei pokka pidä...EI!! :) :) :)
Joo olisihan se mökötys hassua ja suloista, jos sitä sattuisi harvoin ja pienessä mittakaavassa. Mutta kun se on jokapäiväistä ja tekee asioista moninkertaisesti hankalampia kuin ne olisivat muuten, niin ei oikein naurata enää.
Kiitos ensimmäiselle kommentoijalle, puhumalla olen yrittänyt tätä purkaa, mutta tuloksia ei toistaiseksi näy. Olemme kuitenkin päässet yhteisymmärrykseen sen suhteen, että mökötys on ongelma. Kai sekin on jo alku..
Meille ei ole taloudellisia ongelmia ja työssäänkin mies viihtyy hyvin. Parisuhdekin on hyvällä pohjalla ja kaikki ok lukuunottamatta tätä ongelmaa. Lapsuuskin on miehellä ollut niin tasainen kuin olla voi, joskin anopin kanssa puhuessa selvisi, että appiukossa on tätä samaa "vikaa" eli liekö jokin mökötysgeeni sitten miehellä.. ;)
Jaksettavahan se vaan on, kun tuota ihmistä kuitenkin niin kovasti rakastan. Kun vain saisi sen yhden piirteen vähän huomaamattomammaksi. Kiitoksia vastanneille ja mukavaa kevättä.
Meidän suhteessa sama juttu, erona vain se, että minä olen se mököttävä ja mies lepyttelevä osapuoli. Mökötysgeeni kulkee tosiaan suvussa, minä taidan olla perinyt sen erityisen vahvana, koska omat vanhempani pitävät molemmat mykkäkoulua ja jurmuttavat säännöllisin väliajoin toisilleen. En tosin ihan pikkuasioista vedä hernettä nenään, mutta sitten jos on aihetta, kestää todella kauan ennenkuin "tasaannun". Onneksi miehellä on ollut pitkä pinna, ja on jaksanut koulia minua: Jos on jotain, joka pännii, se täytyy sanoa eikä kulkea kuin myrskyn merkki pitkin kämppää puhisten ja ovia kolistellen. Itseni kunniaksi sanoisin, että onneksi en enää sellaisista asioista mökötä, joille mies ei mitään mahda. Oppia ikä kaikki.