Onko täällä pareja jotka ovat päättäneet pysyä lapsettomina? Miten olette asian itsellenne perustelleet? Vai onko tullut katumuksen hetkiä?
Itse mietin tulevaisuutta ja sitä kuuluuko siihen lapset. Ensimmäisenä lapsesta tulee kuitenkin mieleen 20-vuoden vastuu ja kitisevä vaativuus. Täytyy myöntää, että en ole koskaan elämäni (29 v.) aikana haaveillut lapsesta.
Itse mietin tulevaisuutta ja sitä kuuluuko siihen lapset. Ensimmäisenä lapsesta tulee kuitenkin mieleen 20-vuoden vastuu ja kitisevä vaativuus. Täytyy myöntää, että en ole koskaan elämäni (29 v.) aikana haaveillut lapsesta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Me päätimme joskus kolmekymppisinä, että emme tee muksuja. Oltiin oltu silloin yhdessä jo lähemmäs 10 vuotta ja kyllästytty selittelemään lapsettomuuttamme mm. uteliaille sukulaisillemme.
Ennen päätöstä me tutkittiin asiaa joka kantilta vuosikausia. Kuviteltiin millainen vanhuuskin meillä tulee olemaan kun kaikilla muilla on lapsenlapsia jne jne. Tavallaan se oli kai surutyötäkin, sillä kaikenlaiselle haihattelulle pantiin silloin tietoisesti piste.
Kaikkein vaikeinta oli meidän vanhemmilla, jotka ottivat nokkiinsa päätöksestämme. Mä olen ainut lapsi, joten mun äidillä oli kunnon kriisi hänen käydessään läpi ajatusta, ettei hänestä tulekaan mummia eikä hänen tyttärestään äitiä.
Mieheni vanhemmat taas ovat niin sukurakkaita, että välit meinas katketa kun ei alkanut kuulua pikkuväkeä, jonka takia he olisivat saaneet mm. hyvän syyn rampata meillä kylässä entistäkin tiuhempaan. ; )
Nyttemmin tunteet on jo tasoittuneet joka osoitteessa ja asia hyväksytty. Vanhemmilla on oma elämänsä ja meillä omamme ja näin on hyvä.
Itse olen 22v enkä ole koskaan voinut kuvitella hankkivani omia lapsia. Mieheni taas on todennut että niitä tulee jos tulee, tai ei tule jos ei tule. Työskentelen sosiaalialalla joten pidän kyllä lapsista ja nuorista, mutta itselleni en niitä vaivaksi tahdo.
Olen myöskin ainoa lapsi joten en tiedä miten vanhempani tulevaisuudessa suhtautuvat asiaan.
Koen että minulla ei jäisi tarpeeksi aikaa itselleni ja miehelleni jos tässä olisi vielä lapsia.En tahdo herätä aamulla aikaisin raahaamaan lapsia tarhaan ja sitten itse töihin, taas töiden jälkeen hakemaan lapset pois ja viemään harrastuksiin jne. Sinne jäävät omat liikuntaharrastukset sun muu. Olen erittäin kipukammoinen enkä tahdo pilata vartaloani. Sattaa kuulostaa naivilta ja lapselliselta, mutta sellainen en ole :)
Minulle riittää nuorien auttaminen nuorisokodissa ja kummipojan hoivaaminen.
En missään nimessä, ennen kuin tapasin ihanan mieheni. Edellisissä suhteissa en koskaan olisi voinut kuvitella haluavani lapsia.
Olenkin nyt miettinyt... Ehkäpä kumppanin tarvitsee olla tarpeeksi täydellinen, että luonto hoitaa loput ja biologinen kello alkaa tikittää. Tai siis aiemmissa suhteissa olen ehkä(alitajuisesti) pitänyt entisiäni isiksi sopimattomina enkä siksi ole tahtonut lapsia.
Sairastin parikymmentä vuotta fyysistä sekä osittain psyykkistäkin sairautta, joten lastenhankintaa ei voinut ajatellakaan. Parannuttuani sairauksistani oli ikää jo tullut sen verran, että päätimme että lapsen hankkiminen saa jäädä. Olemme puhuneet asiasta ja miettineet myös adoptiolasta, mutta elämä ilman lapsia ei sekään tunnu huonolta ratkaisulta. Mies tyytyy siihen, että kaikkea ei voi saada. Itselläni on paljon harrastuksia ja mielestäni sisältöä elämässä aivan riittävästi. Toki lapsi käy mielessä välillä aika useinkin ja on myös jonkinlainen kaipuu, mutta olen tyytyväinen elämääni näin. Tärkeintä on, että on suht terve ja hyviä ihmisuhteita, työtä ja harrastuksia.