Ero laitettu vireille, tuska raastaa rintaani...itken ja itken...Miten tämä voi olla näin vaikeaa, vaikka yhdessä tähän päädyimme???Pakko jaksaa lasten takia...
Sattuu, ahdistaa...
Piitu
102204
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei sille voi mitään, täytyy antaa vaan tulla ulos. Hae kirjastosta Fisherin jälleenrakennus(joku tohon suuntaan) kirja ja lue sitä, kysy kirjastonhoitajalta, auttaa sinua jaksamaan eteenpäin. Itse kuuntelin KaijaKoota, Petri Laaksosta. Ne sanat auttaa kans. Se on vuoristorataa, itkettää ja naurattaa. Vaikka lapset on siinä. Kaipaa JOTAIN. Tietysti on olemassa psykologeja ja sellaista muuta esim kriisipuhelin, katso puhelinluettelosta. Tuska häipyy aikanaan, itselläni meni noin 3vuotta, eikä vieläkään ole lähtenyt kaikki tuska pois ei kaiketi lähdekkään. Mutta ota johonkin yhteyttä. ÄLÄ JÄÄ YKSIN. Voimia.
Ero tuli tänään ja tätä kivun tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Kyyneleet valuu pitkin poskia kokoajan ja mistään ei tule mitään. Toipuuko tästä oikeasti koskaan. ja miten siitä selviää kun tulee se päivä kun näen rakkaani toisen kanssa. Nyt tuntuu sanonta " Ero on kuin pieni kuolema" todelliselta. Miten oppii rakentamaan elämän yksin ja siihen että sieltä töistä ei tule enää kotiin kukaan neljän aikaan. SATTUU NIIN SAATANASTI... SYDÄNTÄ REVITÄÄN RINNASTA ULOS... NYT TOTISESTI KAIPAIS OLKAPÄÄTÄ JOHON ITKEÄ...
Voihan Jee...usko nyt että sun täytyy vaan käydä läpi se tuska. Apua saat tietty myös jos haluat, et ole yksin, soita kriisipuhelimeen, numerotiedotus varmaan antaa numeron. Se sattuu vielä pitään, vuosia. Ei se tuska lähde tosta vaan, MUTTA usko tai älä, elämäsi jatkuu kaikesta huolimatta. Voimia nyt. Mutta pyydä apua kun on tosi rankkaa, sinua autetaan. Voimia. PS:itse myös eronnut, tuskaa on vieläkin ja erosta jo 4 vuotta.
On se mikä parantaa...näin uskon.
Ja läheisten ihmisten tuki ja puhuminen heidän kanssa.
Usko tulevaisuuteen, vaikka välillä tekis mieli luovuttaa!
Uus rakkauskin, sitten joskus tulevaisuudessa...
Mieheni sanoi 2 kk sitten että haluaa avioeron!Tämä aika on ollut todellista tunteiden vuoristorataa,olen itkenyt,huutanut katkerana,nauranut tulevalle sinkkuudelleni jne.Toivon,että sinulla on ystäviä joiden kanssa puhua,se on kaikista parasta terapiaa!
Ensimmäiset viikot menivät kuin sumussa,mutta älä sinäkään jää kotiin,vaan lähde ulos kävelemään ja tee tavallisia juttuja,mitä olet tehnyt ennenkin.Lähteminen on suunnattoman raskasta,mutta yritä pinnistellä,toisten ihmisten seura helpottaa.Minulla on todella epätoivoisia päiviä,mutta myös ihan hyviä,lapset auttavat jaksamaan.
Minäkin pelkään päivää,jolloin näen "rakkaani"toisen naisen kanssa ja toivottavasti osaan käyttäytyä silloin "aikuisten"tavalla ja toivon,että minäkin vielä rakastun...Kaipaan kovasti toisen ihmisen olkapäätä ja kosketusta,mutta halailen lapsiani,nekin pikku poloiset ovat onnettomia tilanteesta.Uskon jo nyt,että"paranen"joskus,vaikka luulin ensin,että kuolen tähän!!
Toivon,että olisimme joskus kaikesta huolimatta kavereita,onhan entinen mieheni kuitenkin huipputyyppi.Ja alan uskoa,ettei eron syy ollut yksin minun"huonouteni"vaan syitä on monia.
Sure vielä vähän,mutta sitten häntä pystyyn!Kyllä sinä selviät,kun minäkin alan selvitä ja olin kuitenkin hyvin riippuvainen miehestäni!Tiedän,että minulle tulee huonoja päiviä ja TOSI huonoja,mutta ystäväni sanovat,että olen selviytyjätyyppi!Ja niin varmaan sinäkin,tsemppiä!
rauhallisti ja mene ulos ensin kävelylle. Hae keskustelukumppani, tai joku ketä nyt ainakin on hyvä kuuntelija. Tästä on tosi moni selvinnyt ja on ollut todella murheellisia tarinoita. Silloin kun itkettää, on hyvä itkeä ja saa sitä huutaakkin, puhdistaa. Mä itkin todella paljon, niin paljon, että ei mun varmaan tarvi enään koskaan itkeä. Kyllä mä selvisin ja se aika on kiinni siitä, miten suhtautuu.
Kyllä hirvittää ajatella että suren vielä neljänkin vuoden jälkeen. Täytyy vaan toivoa että selviän tästä nopeesti ja avaan uuden, puhtaan sivun tai vaikka koko kirjan elämässäni. Välillä tulee tunne että kyllä mä pärjään mutta sitten kaikki hyvät muistot kaatuu päälle. Ja se tekee asiasta vielä vaikeamman että meillä ei ole muutakuin ne hyvät muistot. Me ei tapeltu ikinä. Pientä kinastelua vaan. Olimme niin samanlaisia mutta sílti erilaisia. Olisikohan tämä helpompaa jos olisimme olleet kunnon tappelupukaripariskunta.? En tiedä.
Oletteko kaksi eri henkilöä? Piitu aloitti ja kertoi lasten takia jaksamisen pakosta, Jessien sydäntä revittiin. Molemmat naisia, toisella ero vireille, toisella ero valmis. Kipeää tekee molemmilla.
Aika parantaa. aika kuluu koko ajan. Parin, kolmen vuoden kuluttua helpottaa ja viiden, kymmenen vuoden kuluttua unohdat ja sadan vuoden kuluttua ei tunnu enää missään.
Myötätuntoinen halaus sinulle. Muuta valitettavasti en voi antaa.
Minäkin kärsin helvetin tuskia eron takia juuri nyt.