Timo Similä puutarhassa syömässä
Eräänä nälkäisenä aamuna Timo Similä eksyi nälkäisenä ihmisen lumoavaan puutarhaan suuren linnan kupeessa. Puutarhan portit olivat olleet auki, ja hän oli kurkistanut sisään.
Luonnon tapa järjestellä kasveja oli poikkeava puutarhurien tavasta sommitella omansa. Siinä missä luonto viskoi kaikkialle, puutarhoissa noudatettiin tiettyjä symmetrian sääntöjä.
Timo Similä nuuski ilmaa ja mölisi, sitten hän uskaltautui portista peremmälle. Timo Similän hiiviskely oli raskastekoista ja suoraviivaista. Olento ei noudatellut kauniita polkuja ja niiden kaaria, vaan rymisteli vaistojensa varassa kohti valitsemaansa lajia.
Siinä kauhoessaan ja repiessään ruusuja kitaansa, eräs ruusuista puhui. Oikeastaan ruusu yskäisi. Timo Similä kavahti taaemmas ja oli kaatua takamuksilleen. Viimein hän erotti puhuvan ruusun muiden ruusujen seasta. Tämä oli aivan tavallinen punainen ruusu, jollaisia oli maailma täynnä Timon appeeksi, mutta tämä tuusu tässä osasi puhua.
Se sanoi.
- Anteeksi, mutta teinä en söisi sisariani, sillä tämä laji on myrkyllinen.
Timo Similä piteli vatsaansa ja tuijotti puhuvaa punaista ruusua hirviön silmät selällään. Oliko hän myrkyttänyt itsensä, Timo Dimilä kyseli itseltään. Neuvottomuus mellasti Timo Similän sisäisessä mielen ryteikössä, ja hän tunsi halua paeta, juosta metsään turvaan oksentamaan ja syömään palaneita puita.
Jatkuu
(hihitystä)
Eräänä nälkäisenä aamuna Timo Similä eksyi nälkäisenä ihmisen lumoavaan puutarhaan suuren linnan kupeessa. Puutarhan portit olivat olleet auki, ja hän oli kurkistanut sisään.
Luonnon tapa järjestellä kasveja oli poikkeava puutarhurien tavasta sommitella omansa. Siinä missä luonto viskoi kaikkialle, puutarhoissa noudatettiin tiettyjä symmetrian sääntöjä.
Timo Similä nuuski ilmaa ja mölisi, sitten hän uskaltautui portista peremmälle. Timo Similän hiiviskely oli raskastekoista ja suoraviivaista. Olento ei noudatellut kauniita polkuja ja niiden kaaria, vaan rymisteli vaistojensa varassa kohti valitsemaansa lajia.
Siinä kauhoessaan ja repiessään ruusuja kitaansa, eräs ruusuista puhui. Oikeastaan ruusu yskäisi. Timo Similä kavahti taaemmas ja oli kaatua takamuksilleen. Viimein hän erotti puhuvan ruusun muiden ruusujen seasta. Tämä oli aivan tavallinen punainen ruusu, jollaisia oli maailma täynnä Timon appeeksi, mutta tämä tuusu tässä osasi puhua.
Se sanoi.
- Anteeksi, mutta teinä en söisi sisariani, sillä tämä laji on myrkyllinen.
Timo Similä piteli vatsaansa ja tuijotti puhuvaa punaista ruusua hirviön silmät selällään. Oliko hän myrkyttänyt itsensä, Timo Dimilä kyseli itseltään. Neuvottomuus mellasti Timo Similän sisäisessä mielen ryteikössä, ja hän tunsi halua paeta, juosta metsään turvaan oksentamaan ja syömään palaneita puita.
Jatkuu
(hihitystä)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Donna Donatello oli taas kävellyt unissaan. Hän heräsi omasta puutarhastaan keskeltä ruusupenkkiä ja huomasi ensitöikseen talloneensa ne lakoon.
Sitten se tuli: kipu.
Sadat piikit hänen säärissään kirkuivat yhteen ääneen, ja hän huomasi raapiutuneensa pahasti.
Hän konttasi lammelle pesemään jalkojaan verestä, mutta lammen pinnalla väreili kummallinen kuva Donna Donatellon kasvoista, ja kipu uhotui.
Kun tuskasta irvistävät kasvot roikkuvat vasten vettä, ne eivät olleet enää nuoren naisen kauniit kasvot, vaan hirviön kasvot. Donna Ei tunnistanut itseään.
Donna Donatello huudahti kauhusta ja pyristeli pois lammen otteesta, mutta se tuntui seuraavan häntä.
Kuvajaisineen.
(hihitystä)
Mjoo
Mä voisin alkaa raaputella kasaan satuja elämästäni. Ehkä lapset voisivat olla kohderyhmä. Roikottaisin niitä perkeleitä nilkasta nuotion yllä ja nauraisin.
Ihanaa.
(hirn)
Dialogi
- Mä luen tän sulle ääneen, Timo. Kuunteletko sä?
- Mä jaksa mitään vitun satuja.
- Sähän oot mun lapsi. Kuuntele nyt pliide ja sitten kerrot mielipiteesi.
(päläpälä pälä)
- Aika paska.
- Sä et koskaan kannusta mua.
- Mä en tajunnut siitä mitään. Miten joku lapsi sitten voisi tajuta?
- Musta tää oli hyvä. Sä olet masentava.
- Olkoot sitten niin.
(hirn)
Tämän jälkeen Donna Donatello viskasi muistiinpanonsa lattialle ja mökötti. Hän vannoi ettei kirjoittaisi enää ikinä mitään. Ei sanaakaan. Timo Similän jatkuva jarruttaminen suorastaan raivostutti Donna Donatelloa, eikä näköpiirissä ollut minkäänlaista avunantoa tai edes hitusellista sympatiaa. Seksikin oli muuttunut omituisen konemaiseksi suoritukseksi, jossa oli osa A, sitten osa B ja lopuksi osa C. Sunnuntaiaamuisin oli lisänä osa D, mutta sitä ei Donna Donatello halunnut edes ajatella.
Timo Similä luki lehdestä urheilu-uutisia. Kun lehti olisi luettu, Timo ottaisi läppärin lattialta ja kävisi keskustelemassa keskustelupalstojen muka-naiskeskustelijoiden kanssa, mutta koskaan Timo Similä ei keskustellut Donna Donatellon kanssa. Donna tunsi itsensä niin keskiluokkaiseksi ja vanhaksi, että hänelle oli tulla huono olo. Onneksi kiukku pelasti tältä kohtalolta.
(hihitystä)
Dialogi
- Onko nyt sunnuntai, Timo Similä kysyi.
- Onko sinulla lauantain lehti?
- Katsos perkelettä.
- No sitten on lauantai, Donna toteaa topakasti. Kiukkua on lähes mahdotonta huomata.
- Älä nyt raivoa.
- En mä ole raivostunut.
- Oletko sä nyt aivan varma ettei ole sunnuntai. Nämä lehden jutut on jotenkin... eilisiä.
- Täysin varma.
(reps)
Donna Donatello nousi vuoteesta alastomana. Hän oli kohta neljänkymmenen, mutta monen somerunkkarin mielestä runkovalio. Lisäksi hänellä oli kasvot, mutta niitä kasvoja eivät tunteneet ketkään muut kuin Donna Donatello itse. Ne hän omisti, muun tuntuivat omistavan muut. Hän oli ikään kuin kaksijakoinen, oli julkinen omaisuus ja yksityinen omaisuus, yleinen ja salattu. Runkoa pantiin ja komenneltiin, mutta sisikunnasta ja Donna Donatellon todellisista kasvoista kukaan ei tiennyt mitään. Donna Donatello oli kuin nuoralla kävelijä, joka ei halua pudota kummallekaan puolelle, sillä molemmat puolet olisivat tuhoisia.
- Mitä mieltä sä oot mun tisseistä?
- Mitä?
- Onko mulla liian pienet tissit?
- Älä vittu marise niistä tisseistä koko ajan, vanha ämmä.
- Olenko mä jotenkin rasittava?
- Tänään on muuten sunnuntai. Täällä läppärissä se totuus seisoo.
- Voi vittu sentään, Donna manaa.
(hihitystä)
Timo Similän kaivellessa Viagraa esiin yöpöydän laatikosta, Donna Donatello asettui takaisin vuoteelle vatsalleen. Vuodevaatteet olivat ehtineet viilentyä, ja toivat mieleen varhaisen lapsuuden ja unen kauneuden. Maailmassa ei ollut mitään kammottavaa koskaan. Kaikki oli kuin kaukaista unta jossain toisaalla, paratiisissa.
- Musta sua on hauskempi tuupata kakkoseen kuin ykköseen.
- Jassoo.
- Mä olen muodikas.
- Tarkoitat varmaan trendikäs?
- Jotain sellaista.
- Tämä on mielestäni luovaa, ei satujen kirjoittelu.
- Sinun kannattaisi varmaan alkaa kirjailijaksi. Minä ainakin tukisin.
- Suuret nerot ovat aina miehiä, eikä sellaisia tarvitse tukea.
- Aha.
- Naiset on tähän tarkoitettu...
(reps)
(hihitystä)
Siinä huolellisen puuhastelunsa alkupuoliskolla Timo Similä kyseli Donna Donatellolta, oliko tämä nimennyt nämä kuuluisat kaksi aukkoansa. Max & Moriz, Donna Donatello vastasi. Timo halusi vielä tietää, että kumman kimpussa hän nyt oli, mutta Donna Donatellon vastaus meni häneltä mielihyvän vuoksi ohi. Eikä kukaan vakavissaan edes usko, että Timo Similä olisi ollut todella kiinnostunut hoitelemiensa räärien nimistä.
Jos jossain oli reikä, nimi sille oli sen ympärillä.
Jossain.
(hihitystä)
Dialogi
- Kauheasti tekisi mieli vetäisti elokuvasavuke, Donna Donatello mutisee ajatuksissaan. Hän nojaa sängynpäätyyn raukeana. Ehkä oli liian hätäistä mennä tuomitsemaan avioliittoseksi, sillä hän tunsi olonsa yhtä levolliseksi kuin väreilevä lammenpinta oli. Veden kalvo värisi kuin pienessä pitkässä maanjäristyksessä. Sellaista näkyä näkee tai kokee harvoin.
Samaan aikaan Timo Similä mittaili vehkeensä jälkimaininkeja. Hän piti tarkaa kirjaa peniksensä urakehityksestä, ja exel oli täynnä mitä mielenkiintoisempia merkkejä asioiden tilasta. Timolla oli myös vaatturin mitta, jolla hän näppärästi tarkasti statistiikan olennaiset speksit.
- Kyllä on komea, Timo Similä lausui haltioissaan ja piteli elintä kahdella kädellä edessään kuin tarjottimella. TImo Similä oli uskonnollisen hurmouksen pauloissa, eikä Donna Donatelloa enää tässä mielessä tarvittu. Donna oli eräänlainen varjo seinällä ilman lähdettä.
- Herranjestas sentään millainen mulkku, Timo Similä huokaili.
(reps)
Leimahdus
Dialogi
- Nyt mikä keksin sen! Timo Similä huudahtaa ja donna Donatello hypähtää vuoteelta sentin ilmaan silmät selällään.
- Sen vuoksi sinulla on niin tiukka tavara koska minulla on niin iso vehje! Timo iloitsee.
- Kiitos kiitos.
- Ei kestä kiittää. Eräskin nainen sanoi että jos synnyttäminen tuntuu tältä niin hän haluaa lapsen.
- Todellako?
- Minä paskaa puhu. Katso nyt tätä massiivista melaa ja ymmärrä, nainen.
- Kuka?
- Mitä se sinulle kuuluu. Eikö sinun pitänyt mennä tissileikkaukseen?
- Pitikö?
- Tuossa asennossa ne eivät näytä hyvältä. Käy selällesi.
- En minä halua olla koko ajan selälläni tai mahallani.
- Naiset on luotuja siihen. Kysy vaikka Jumalalta. Äkkiä nyt, tai tulee avokämmentä.
(hirn)
Väkivaltaosuus
Ensimmäinen isku on aina ikimuistettava, sillä siitä jää niin näkyvä muistikuva mielen sokkeloihin, että sellaista ei voi enää koskaan ohittaa. On asioita, jotka voi unohtaa, mutta ei sellaista, johon yhdistyy tämä ääni ja tunne yhdessä. Lisäksi kuva muuttuu jostain syystä rusehtavaksi, koska tajunnan taso heilahtaa pois radaltaan. Kaiken lisäksi se tylee niin yllättäin, että siihen ei osaa millään tavalla varautua, niin kuin sanoihin. Sanojen järjestyksen osaa ennustaa, mutta kun niiden tulo ehtyy... ja lopulta loppuu kokonaan, niin piste saapuu jostain näkymättömistä, kuin puun tai nurkan takaa. Sen edessä on täysin avuton. Sen jälkeen on vain sekava tunne, jota värittää kaikkien lankojen putoaminen käsistä. Ne ovat lattialla, jolla itsekin makaat pää humisten.
Sellainen on ensimmäinen isku. Tämän jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Tuo isku tyhjentää sisimmästä jotain ja jättää sinne tyhjän ja pimeän tilan. Elämästä tulee ontto.
(hirn)
Dialogi
- Timo?
- Ooh... Ihmeellinen vekotin.
- Me tultiin kerran teineinä fillareilla takaisin Vantaalle kotibileistä. No totta kai me oltiin aivan kännissä. No Keskuspuistossa mulle sattui omituinen juttu. Kesken lauseen tömähti, sitten rojahdin pusikkoon.
- Oooh...
- Mä olin ajanut päin puuta.
- Herranjestas sentään...
- Kuunteletko sä mua ollenkaan?
(naurua)
Dialogi
- Donna.
- No mitä.
- Hae sun huulipunasi.
- Huulipuna?
- Niin. Äkkiä.
- Mikä niistä?
- Joku. Ihan sama.
- Miksi.
- Älä kysele vaan hae se huulipuna. Me leikitään ennätysleikkiä.
(hirn)