Murrosikä vai vanhempien yritys pitää kiinni jälkikasvusta?

Muillakin eläimillä kuin ihmisellä on murrosikä. Jos poikanen ei murrosiän tullessa, esimerkiksi kolmen vuoden kuluttua syntymästä, lähde omille teilleen, emo tekee tiettäväksi, että on aika lähteä.

Varhaisihmiselläkin lienee näin ollut, mutta kulttuuri-ihmisellä kehitys on ollut täysin päinvastainen. Kun nuoren biologia jo vaatii itsenäistä toimintaa, vanhemmat harovat vastaan. Usein syntyy vakava konflikti.

Ihmisen muisti on luvattoman kehno. Vaikka omasta murrosiästä saattaa olla alle 20 vuotta, on jo täydelleen unohtunut, miltä tuntuu olla murkku. Psykologisten oppien luojat ovat AINA aikuisia. Heille ei tule edes mieleen, että konflikti johtuisikin kiinnipitävistä vanhemmista, eikä murrosikäisestä.

Selitetään, että "kapinointi" on ohittamaton kehitysvaihe, joten konflikti on nuoren aiheuttama, mutta ei oteta huomioon sitä, että onkin liian kauan ja liian voimallisesti pitänyt ohjia niin tiukalla, että seuraa rjähdys.

Eläinkunnassa ei ole merkittävää murrosiän ongelmaa. Olen yhä vakuuttuneempi, että ongelma on vanhempien, koulun ja yhteiskunnan provosoima. Nuoria yritetään pakottaa, kun he eivät enää ole siihen biologisesti halukkaita.

Vanhemmat taas lyövät päätänsä seinään, kun vaativat nuorilta sellaista, joka on jo ohi.