Toista kertaa yritän eroa omistushaluisesta miesystävästäni. Onneksi en ole muuttanut hänen luo vaikka hän on sitä toivonut. Ero tuntuu vielä ylivoimaisen vaikealta, koska omaa elämää ei juurikaan ole parin yhdessäolo vuoden aikana ollut. Petänkö itseäni, jos haluan ns. jatkaa vielä vaikka tiedän että meillä ei todennäköisesti ole tulevaisuutta juuri tuon omistuhaluisuuden ym.ongelmien takia. Voiko olla suhteessa ja samalla työstää ja valmistaa itseään eroon? Keskustelu menee aina riitelyksi, eikä ole tuottanut tulosta. Onko kellään kokemuksia?
Petänkö vain itseäni?
tunteen vallassa
5852
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ja alan ammattilaisten puheille molemmat ja avoimin mielin.Sen jälkeen voitte olla paljon viisaampia.RAKASTUNEITA,VEIKKAAN MINÄ,TOIVOTTAVASTI!
Itse olin noin 2,5 vuotta omistushaluisen tyypin kanssa ja täytyy sanoa että seinään hakkasin päätäni yrittämällä saada äijä ymmärtää et jos mä lähen kaupungille päivällä niin en mene sinne huoraamaan. Jo alle puolen vuoden seurustelun jälkeen huomasin että oli piru irti jos edes suunnittelin lähteväni johonkin. Väkivaltainen hän ei ollut mutta se henkinen väkivalta tappoi kyllä kaikki positiiviset tunteet toista kohtaan. Itse en ole katunut päivääkään(helppo sanoa 5 erovuoden jälkeen) että lähdin. Ja toista ei voi muuttaa jos toinen ei sitä halua. Onnistuneessa suhteessa tarvitaan kaksi osapuolta. Ei sitä jaksa kauaa jos itekseen yrittää muuttaa asioita parempaan. Joo mut tästä tulee kohta kirja jos en lopeta. Mut älä aja itseäs loppuun vaan ole itse oman elämäs herra. Onnea teille.
Tuossa voi olla sitäkin että puolisosi on katkera jostain. Jos et itse anna lämpöä, niin ei sitten toinenkaan ja sitten onkin aikamoinen kierre valmis. Molemmilla pitää olla oma tilansa ehdottomasti, joten opi sanomaan EI ja katso että toinen kunnioittaa sitä. Aktivoidu itse ja ota tilaa, mutta suosittelen myös parisuhdejuttuja teille suhteen tervehdyttämiseksi. Koeta vielä mutta älä alistu.
Olen samaa mieltä "Riippuu vähän tyypistä." -kirjoittajan kanssa. Ja miksikö? Olen itse ollut juuri tuollainen kuvailemasi tyyppi. Olin aivan sairaan mustasukkainen. Jotenkin vain vuosien myötä olen siitä päässyt eroon.
Tuollainen sairaus ei parane, jos ihminen ei siihen itse havahdu ja sitä kautta jotenkin tajua tilaansa.
Maailmassa on kyllä aivan mukavia miehiä. Miten sellaisen löytää, siinäpä sitä pulma.
Itsehän kirjoitat: "...vaikka tiedän että meillä ei todennäköisesti ole tulevaisuutta juuri tuon omistuhaluisuuden ym.ongelmien takia."
Joten vastaan Sinulle: Kyllä petät itseäsi, jos yrität jatkaa.
Haluaisin vielä kohdistaa kysymykseni, "petänkö itseäni?", siihen yksityiskohtaan, jota en alun perin ehkä hoksannut korostaa. Siis, voiko jatkaa "etäämmin" suhteessa, saman aikaisesti kun kasvattaa itseään eroon suhteesta, jos tuntuu, että totaalinen ero meinaa viedä toimintakyvyn. Mä OIKEESTI rakastan ihan älyttömästi häntä, mutta en usko, että hän enää pystyy muuttamaan omaa käyttäytymistään, koska aiemmat kaksi pitkää suhdetta ovat hänellä samoista syistä kariutuneet. Ja vaikka kuinka olen pyrkinyt keskustelemaan, perustelemaan asioita ym. niin hän ei tunnu ymmärtävän. Aivan kuin puhuttaisiin eri kieltä. Keskustelu on meidän "heikoin lenkki" mutta musiikki, jota yhdessä teemme, sitoo meitä vahvasti yhteen. Lisäksi samanlaiset haaveet tulevaisuudesta. Siis, onko oikein, että pikkuhiljaa hivuttaudun kauemmaksi, tekemällä asia kerrallaan luopumistyötä, kun tuntuu ylivoimaisen vaikealta luopua kaikesta ihanasta kerralla???