Mulla oli nuorena kun kotiuduin armeijasta halu löytää mukava tyttö jonka kanssa pitää hauskaa. koskaan en ollut miettinyt et haluisin naimisiin tai saada vielä lapsi. Olin 22-23 kun sitten napsahti kohdalle naikkonen johon tykästyin ja ihastuin nopeesti ja samoin tunsi nuori nainen, kolme vuotta olin vanhempi, naisella oli vielä biletys ikä päällä kun opiskeli mutta kivaa oli yhdessä. Seksikin tuli kuvaan parin kuukauden seurustelun jälkeen. Siinä vaiheessa kun oli seurusteltu noin viisi kuukautta naisella tuli halu muuttaa yhteen ja kihlautua ja niin tehtiin. Pienet tuparit ja pippalot pidettiin. Kihlojen jälkeen oli tasista arkea pari vuotta ja sit nainen päivänä yhtenä sanoi et haluu lapsen mun kanssa ja se aika olis nyt. Sydän jätti lyöntejä väliin, pelästyin ja sanoin et jos nyt mietittäis vielä, mitäs miettimistä siinä nainen sanoi, toimiihan sulla alapää, luoja siinä hinkattiin tiiviisti 8-9 kuukautta ennen kuin tuli raskaaksi ja siinä samassa meni tuo ihana nainen johonkin ja sain toisen uuden version tilalle joka ei oikein ollut mieleen. Lapsen syntymän jälkeen alkoi kysely, koskas mennään vihille mä haluun naimisiin jo ja kuin varmistukseksi muija sanoi odottelevansa kosintaa. No sitä ei tullut kun en ole koskaan naimisiin edes halunnut, isän roolin olen hoitanut ja nyt ei enää väliä kun jälkikasvu on aikuinen ollut jo vuosia ja asuu omillaan. Muija oli pettynyt kun ei pääsyt naimisiin, nyt on jo tottunut tilaan. Olen vastannut kun kysyjiä piisannut, miksi pitäis mennä naimisiin, mitä hyödyn siitä, no en mitään, naimisiin meno ei paranna parisuhdetta mitenkään, tiedä vaika olis jo erottu. Jos olen jotakin elämässä tehnyt niin niistä halua jonkin hyödyn. Ja olishan naisella ollut mahdollisuus lähteä avoliitosta jos olis halunnut, naisen päätös oli halu olla mun kanssa enkä mä missään vaiheessa ollut sanonut et haluisin naimisiin, sitä ei pidä kenenkään pitää itsestäänselvyytenä kuten ei mitään muutakaan tässä maailmassa.
Tuskimpa oon ainut
Anonyymi
16<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
pitäiskö sun kirjottaa päiväkirjaa eikä nettiin monologeja?
Itse seurustelin, mentiin naimisiin, saatiin lapset. Toimii se niinkin.
Eli kuulut niihin jotka ei erotu harmaasta massasta.
Juuri noin! Ei ollut meilläkään tarvetta erottuvuuteen.
Kaikki nuo kuvaamasi vaiheet keskusteltiin konsensusasteelle jo seurusteluaikana ennen mitään pysyvämpää päätöstä.
Elämän periaatteet, avioituminen, lasten hankinta, parisuhteen roolijako periaatetasolla vaikka sitä ei käsitelty erikseen.
Yhteisen elämän tavoitteiden ja toivomusten hahmottelu jne.
Kaikki ei halua naimisiin tai lapsia, ei se ole mikään vakio vaan yskittäisiä päätöksiä. Enkä ole koskaan halunnut suunitella kovin pitkälle meneviä, niillä kun on tapana mennä pieleen. Mun mielestä on nainen tai mies ei voi pitää mitään itsestäänselvyytenä parisuhteessa siis lapsia tai naimisiin menoa. Itselläkin on jäkikasvu mutta naimisiin menon olen jättänyt muille, ei ole mun juttuni.
Kukin tyylillään!
Onnekseni osuin yhteen naisen kanssa jolla oli sama perusajatus tulevaisuuden hahmottamisesta.
Kyhyellä tähtäyksellä suunnittelua, pitemmällä tähtäyksellä tavoitteiden hahmottamista ja niiden sovittamista mahdollisuuksiin.
On selvää, että tavoitteita on täytynyt tarkentaa ja useita muuttaa mutta melko hyvin ne ovat toteutuneet kun on ollut realisti.
Emme voisi kuvitella päivittäistä "kellumista".
Sitoutumiskammoinen mieslapsi. Mistä näitä riittää.
Sitoutuminen perheeseen on miehen luontoa vastaan. Lähdin perheprojektiin mukaan, koska olin aina tiennyt vaimon haluavan lapsia. Mutta jos olisin oikeasti tiennyt, miten kamalaa perhearki on, olisin ruvennut munkiksi.
Nykynuoriso on viisaampaa. Nuoret miehet keskittyvät netissä roikkumiseen ja pelaamiseen enemmän kuin romansseihin. Antaa pelimiesten hoitaa siitoshommat ja Kelan maksaa laskut.
Jotkut puhuu perhe helvetistä enkä ihmettele ollenkaan. Itsekin on saanut sitä kokea. Kovemmat halut lapsen saamiseen oli totta kai naisella, se selviö, yhden siittämisellä selvisin ja enempää en olis siitänytkään vaikka nainen senkin otti esille.
Sitoutuminen perheeseen on mieslapsen luontoa vastaan.
Nimittely ei luo ymmärrystä.
Ei ole mikään "totta kai" tai "selviö" että nainen haluaa lasta enemmän kuin mies. Nykyään moni nainen on päättänyt pysyä lapsettomana, ja siihen on perhettä halajavan miehen vain joko mukauduttava, tai lähdettävä etsimään vastaanottavaisempaa kohtua siemenilleen.
Olimme keskustelleet lapsiasian jo seurusteluaikana.
Avioiduttuamme ja parin "varmisteluvuden" jälkeen ryhdyimme laajentamaan perhettä.
Minulla oli mielikuva 4:stä lapsesta eikä vaimoni harannut vastaan.
Kuitenkin kahden, pienellä ikäerolla syntyneen, terveen tenavan jälkeen pidimme pari vuotta väliä ja tuon tauon jälkeen vaimoni päätti, että kaksi vintiötä riittää.
Myöhemmin hänkin totesi, että se työllistävä kausi oli kuitenkin melkoisen lyhyt.
Vaimoni oli koko ajan lasten kanssa kotona aina noremmankin peruskouluikään saakka.
Minulla nuo neljä lasta, ikäerolla 2v (vähän yli tai ali). Olin heidän kanssaan kotona siinä 10v, kunnes nuorin oli nelivuotias. Itse työllistyin kyllä aivan täydellisesti lähes 24/7. Lapsia nyt oli tietysti neljä ja hoidin kaikki kotityöt - remonteista ja korjauksista ( polkupyörät, tietokoneet ym) lähtien. Oli sekin aikaa. Aina jokin asia vinossa. Töihin mentyäni tein työt ja kaikki kotityöt. Myöhemmin erottiin lasten isän kanssa.
Kys vaa,etpähän kuluta muiden naisia sinkku markkinoilla.