Oon 20-vuotias nuori nainen. Mulla on 23 ja 17 -vuotiaat siskot.
Oon aina ollu ja pitäny itteäni sinä rumimpana, pyöreimpänä (ja en siis oikeasti ees oo pyöreä, vaan iha normaalipainonen), tyylitajuttomampana, epähauskimpana siskona. Vertaan itteäni niin monessa asiassa siskoihini, varsinki ulkonäöllisissä asioissa (tätä ei helpota se että pienestä pitäen oon saanu kuunnella ku kumpiki sisko saa sukulaisilta ja tuttavilta kehuja kuinka näyttävät nukeilta, enkeleiltä, kauniilta maalauksilta jne mutta mulle ei tällasia kommentteja oo tullu). Ja se just turhauttaa, koska en mää oo ite valinnu mun ulkonäköäni ja kasvonpiirteitäni! Tuntuu nii typerältä vihata itteään/ulkonäköään, ku asialle ei voi mitään tehä ilman kauneusleikkauksia tms.
Vanhempi sisko on seurustellu avopuolisonsa kanssa 5,5 vuotta, nuorempi sisko poikaystävänsä kanssa 4 kuukautta. Mää en oo koskaa seurustellu, "säätäny", en ees viestitelly tai kasvokkai jutellu kenenkää pojan kans missää muussa ku kaverimielessä (tai sitte se on ollu ykspuolista ja mun puolelta tietty). Oon "rakkaudenkipeä" ja helposti ihastuva, mutta en koskaa oo saanu minkäänlaista vastakaikua. Siskojen perässä on aina juossu poikia (ja heille ne eivät oo kelvanneet!!), mutta mun ei. Ja vaikka en haluais itteäni&ulkonäköäni arvottaa muitten/miesten mielipiteiden perusteella, ni silti mietin niiin usein että mikä mussa on vikana ku en kelpaa. Pakkohan mussa joku vika on olla, pakkoha mun on olla ruma. Alkaa varmaan lisäksi pikkuhiljaa paistaan tää itseinho läpi ja karkottaan loputki miehet. Mutta auttakaa, jakakaa kohtalontoverit kokemuksianne, en jaksa tätä enää. Miten voin uskoa että olen kaunis ja ihastuttava ku en sitä keltään kuule tai näe tai koe?!
Oon aina ollu ja pitäny itteäni sinä rumimpana, pyöreimpänä (ja en siis oikeasti ees oo pyöreä, vaan iha normaalipainonen), tyylitajuttomampana, epähauskimpana siskona. Vertaan itteäni niin monessa asiassa siskoihini, varsinki ulkonäöllisissä asioissa (tätä ei helpota se että pienestä pitäen oon saanu kuunnella ku kumpiki sisko saa sukulaisilta ja tuttavilta kehuja kuinka näyttävät nukeilta, enkeleiltä, kauniilta maalauksilta jne mutta mulle ei tällasia kommentteja oo tullu). Ja se just turhauttaa, koska en mää oo ite valinnu mun ulkonäköäni ja kasvonpiirteitäni! Tuntuu nii typerältä vihata itteään/ulkonäköään, ku asialle ei voi mitään tehä ilman kauneusleikkauksia tms.
Vanhempi sisko on seurustellu avopuolisonsa kanssa 5,5 vuotta, nuorempi sisko poikaystävänsä kanssa 4 kuukautta. Mää en oo koskaa seurustellu, "säätäny", en ees viestitelly tai kasvokkai jutellu kenenkää pojan kans missää muussa ku kaverimielessä (tai sitte se on ollu ykspuolista ja mun puolelta tietty). Oon "rakkaudenkipeä" ja helposti ihastuva, mutta en koskaa oo saanu minkäänlaista vastakaikua. Siskojen perässä on aina juossu poikia (ja heille ne eivät oo kelvanneet!!), mutta mun ei. Ja vaikka en haluais itteäni&ulkonäköäni arvottaa muitten/miesten mielipiteiden perusteella, ni silti mietin niiin usein että mikä mussa on vikana ku en kelpaa. Pakkohan mussa joku vika on olla, pakkoha mun on olla ruma. Alkaa varmaan lisäksi pikkuhiljaa paistaan tää itseinho läpi ja karkottaan loputki miehet. Mutta auttakaa, jakakaa kohtalontoverit kokemuksianne, en jaksa tätä enää. Miten voin uskoa että olen kaunis ja ihastuttava ku en sitä keltään kuule tai näe tai koe?!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vaikea sanoa mitään, kun ei ole nähnyt sinua. Mutta noin yleisesti sanon, että käy koulut kunnolla ja tee työsi kunnolla ja säästä rahaa. Sinä et voi tietää, koska pääset parisuhteeseen mutta työtä ja asunnon tarvitset aina. Ai niin tuosta itseinhosta: sitä kannattaa välttää. Se vaan rumentaa ihmistä. Harjoittele hymyilemään peilin edessä muutama minuutti joka päivä. Hymyilevistä ihmisistä pidetään enemmän kuin tosikoista tai murjottajista.