Oletko kokenut läheisen menetyksen?

Ihmisen mieli on omituinen.

Menetettyäni itselleni rakkaan ihmisen, minulle kävi ihan samoin.

Ensin sitä ei tajunnut todeksi, sitten piti järjestää hautajaiset ja kaikki muu siihen liittyvä. Tavallaan piti myös pitää huoli siitä, että muut pääsevät surussaan eteenpäin.

Tuossa tilantessa sitä ikäänkuin työntää surun taka-alalle, jotta pystyy selviämään käytännön jutuista "kunnialla".

Usko pois, suru tulee ajallaan. Hautajaisissa se itselläni alkoi.. pieninä palasina.. juuri sen kokoisina annoksina kuin itse sitä olin vahva kestämään.

Joskus alitajunta on meitä itseämme viisaampi =)

Voimia sinulle! Elämä jatkuu... ei samanlaisena kuin ennen, mutta jatkuu kuitenkin.

Otan osaa valtavaan menetykseesi! Jokainen ihminen on yksilö - myös surressaan. Etsi käsiisi Soili Poijulan kirja Surutyö. Itse sain siitä valtavasti apua. Ihmiselämässä kun kaikki on perin inhimillistä. En pelästynyt, kun näin rakkaan vainajani yhtäkkiä elävänä ihmisjoukossa. Sukulaiseni kuuli aivan selvästi vainajan puhuvan hänelle. Surutyö voi myös viivästyä tai pitkittyä, jolloin on syytä hankkiutua ammattiauttajan puheille. Jaksamista Sinulle!

todella kauheeta, sun täytyy nyt koittaa jaksaa lapsiesi kanssa, en tiedä mitä sanoisin,on niin rankka juttu. jumalan siunausta.

hei! Ei mitään hätää rakas ystävä! *halaus*

Perinteisestihän surun ajatellaan olevan sitä, että läheisensä menettänyt itkee suruaan ja ikäväänsä. Tämä ei ole ainut tapa surra. Ei ole olemassa oikeaa tapaa.Jo se että järjestelet hautajaisia, sujuvasti tai ei, on surutyötä.

Itku ja muu sellainen surutyö alkaa sitten kun sulla on siihen voimia! Näin eräs ihana ja viisas ihminen sanoi mulle kun mun äitini kuoli ja olin hädissäni kun en tuntenut mitään, en edes surua ja ikävää, vaikka tiesin että rakastin äitiäni. Olin siis ihan ymmälläni!

Älä siis tee sitä virhettä minkä minä tein ja koe syyllisyyttä siitä, että et pysty itkemään (ei itketä). Kyllä ne kyyneleet sieltä tulee kun annat itsellesi aikaa.

Ja ei ole epänormaalia, että läheisen poistuminen viereltä ei tunnu todelliselta. Pitäisikö sen tuntua, jos on kulkenut pitkän matkaa toisen rinnalla ja yhtäkkiä hän ei olkaan enää siinä!

Voimia sulle suruun.
Ja muista, että kuoleman kohtaaminen ja käsitteleminen on meille ihmisille aina kova paikka. Mutta sä selviät! Kannattaa myö lukea surutyötä käsitteleviä kirjoja jos haluat. *halaus*
-J83-

mun ystäväni tappoi itsensä kun ei kestänyt enää elää.. Siitä on nyt kaksi vuotta, hän oli myös sellainen, jolle pystyin kertomaan kaikki asiat, hän oli jätkä, ja en tule koskaan enää löytämään niin kultaista ihmistä kun hän on :) En vieläkään pysty ymmärtämään häntä.. mutta hän elää aina sydämmessäni :)

Kiitos tuestanne, Koska olen sairaslomalle, olen jäänyt vaille työkaverieni tukea, mutta nyt saan sitä teiltä tuntemattomilta kanssakulkijoiltani.
Työni on raskasta toisten ihmisten auttamista ja hoitamista, joten en ole siihen vielä valmis, tarvin aikaa itselleni.
En ole vieläkään oikein tajunnut menetystäni; tiedän sen . Olen itkenyt vain pieniä tovia, aivan kuin pelkäisin surun riistäytyvän. Pelkään oikeesti romahtavani sillä hetkellä kun tajuntani antaa asian tulla tietoisuuteen. Hei!

Sinulle...On tosi hyvä että jaat surusi meidän muiden kanssa. Se kertoo siitä, että osaat puhua asioista etkä mieti niitä yksin ja ahdistu, kun et löydä vastauksia.
Minä menetin isäni ja parhaan ystäväni puolen vuoden sisään. Se oli aika rankkaa 8- vuotiaalle. Minä en itkenyt, ennen kuin vasta teini-iässä. Patosin sen sisälleni ja suutuin äidilleni, joka yritti saada minua terapiaan. Itken aina kun tulee isästäni puhe...nykyään siis. Suru tulee vielä, silloin sinä tarvitset toista ihmistä. Toivottavasti sinulla on joku läheinen, joka ymmärtää ( hänelle on tapahtunut jotakin samankaltaista ). Tällaisista asioista on helpoin kuitenkin puhua jollekin hieman anonyymille, jollekin joka ymmärtää kaikki pelkosi eikä pidä niitä naurettavina, eikö? Minusta ainakin tuntuu siltä...Eikä koskaan saa sanoa toiselle, että tietää miltä toisesta tuntuu...Se tuntuu aina pahimmalta.

En tiedä mistä aloittaisin? Menetin oman esikoiseni jokunen vuosi sitten ja tiedän mistä puhun!
Haluaisin keskustella kanssasi,en vain tiedä miten olisimme yhteydessä??
Tarvitset paljon jaksamista ja aikaa..Jumala siinä sinulle voimia antakoon.