kaikille ❤️
Aina on toivoa
Jari Kylmä alkoi nuorena sairaanhoitajana pohtia, kuinka voisi auttaa vakavasti masentuneita potilaitaan. Nykyisin hän on toivotutkija, jonka mukaan toivo syntyy pienistä asioista, kuten virtaavan veden katselemisesta.
Ajattele hetki tavallista arkiaamua. Havahdut unen läpi kännykän herätysääneen. Sinua ehkä väsyttää edelleen ja kääntäisit mielelläsi vielä kylkeä. Nouset kuitenkin ylös, ja ajatukset siirtyvät päivän askareisiin. Kahvikuppi kädessä olo tuntuu jo virkeämmältä. Jos näin on, voit onnitella itseäsi, sillä elämässäsi on paljon toivoa. Toivon nimittäin tunnistaa siitä, että sitä ei edes ajattele, kun sitä on. Näin kertoo toivotutkija, dosentti Jari Kylmä.
Kylmän mukaan toivoon tottuu. On tyypillistä pohtia rutiininomaisesti, mitä tänään syötäisiin tai katsotaanko illalla leffaa ymmärtämättä, että toivo on sisäänrakennettuna kaikkeen tavalliseen ja arkiseen. Kunnes tapahtuu jotain, mikä horjuttaa toivoa. Se voi olla iso vastoinkäyminen, kuten avioero, tai jotain syvästi traagista, esimerkiksi vakava sairastuminen tai läheisen kuolema. ”Toivoon havahtuu yleensä vasta silloin, kun se on uhattuna”, Kylmä sanoo.
Jari Kylmä on tutkinut toivoa ja toivon olemusta vuodesta 1984, ja hän työskentelee nykyään Tampereen yliopistossa. Kylmän mukaan toivo on elämää eteenpäin vievä voima. Jos toivo puuttuu, ei ole uskoa tulevaisuuteen tai ainakin ajatukset on näköalattomia. Toivon voi määritellä myös luottamukseksi: kun on toivoa, kokee, että elämällä on suunta ja merkitys. Murheidenkin keskellä jaksaa uskoa, että vaikeuksista noustaan vielä. ”Toivo on kokemus mahdollisuudesta elää tässä hetkessä”, Kylmä kiteyttää.
Elämä on kuitenkin arvaamatonta, ja toivon voi menettää äkillisestikin, jos täräys on tarpeeksi iso. Jos taas elämä on ollut pitkään vaikeuksien täyttämää, jo jokin näennäisen pieni murhe voi sysätä mielen lohduttomuuteen. Tämäkin vastoinkäyminen kaiken muun kuorman päälle! Jos näköpiirissä ei ole toiveita siitä, että ongelmat korjaantuisivat, voi tulla halu luovuttaa.
Auttaako silloin enää mikään? ”Voi kyllä!”, Kylmä sanoo. ”Toivo voi puuttua ihmisen subjektiivisesta todellisuudesta, mutta objektiivisesti katsottuna sitä on aina. Toivottoman toivo on toisissa ihmisissä ja ympäröivässä todellisuudessa.” Se tarkoittaa sitä, että toivo syntyy vuorovaikutuksessa. Näin ajatellen jokainen meistä voi siis vaikuttaa toisen ihmisen toivoon? ”Juuri niin. Voimme vahvistaa toivoa toisissa. Kaikkein tärkeintä toivottamalle on tulla nähdyksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi toivottomuudessaan”, Kylmä sanoo. Sen lisäksi ihminen voi itsekin tehdä paljon toivonsa hyväksi. Etenkin rutiinit ovat Kylmän mukaan tärkeitä: olisi hyvä, jos arki jatkuisi mahdollisimman normaalina. Joskus sekin on ylivoimaista. Silloin riittää, että nousee ylös sängystä ja syö vähän jotain - pysyy elossa. Huominen voi olla jo helpompi.
Kylmä kiinnostui toivosta jo 1980-luvulla, jolloin hän opiskeli sairaanhoitajaksi ja erikoistui mielenterveystyöhön ja psykiatriseen hoitotyöhön. Nuori sairaanhoitaja kohtasi vastaanotolla paljon vakavasti masentuneita, itsemurhaa pohtivia potilaita, joiden elämäntilanne pysäytti. Moni koki kadottaneensa elämänhalunsa. Silti he sinnittelivät päivästä toiseen.
Kylmä ihmetteli, mistä kumpuaa voima jaksaa mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Vastaus tutkijan mielessä oli lopulta toivo. ”Halusin myös löytää keinoja, joilla voisin auttaa.” Kuunnella Kylmä jo osasi, ja seuraavaksi hän oppi, miten toivotonta saattoi auttaa löytämään kadonneen toivonsa. Tärkeää oli, yllättävää kyllä, taaksepäin katsominen.
”Kun toivoton mietti, miten oli ennen selvinnyt vastoinkäymisistä tai mitkä asiat olivat aiemmin antaneet iloa, hän saattoi saada oivalluksen siitä, että kaikkea ei olekaan vielä menetetty.” Tutkijan mukaan toivo elää kuitenkin aina myös nykyhetkessä ja tulevassa. Toivotonta voikin lempeästi haastaa pohtimaan elämäänsä. Voi kysyä vaikka, mikä sinulle on tärkeää. Joku saa toivoa toiminnasta, kuten juoksulenkistä. Joku toinen nauttii piirtämisestä. Kolmas haluaa silittää kissaa.
Olennaista on osata nimetä jokin asia, johon liittyy myönteisiä mielikuvia ja tuntemuksia, jotka auttavat eteenpäin. ”Muistan erään syöpään sairastuneen tytön, jolle hevosen hoito oli tärkeää. Kun tyttö oli huonossa kunnossa eikä kyennyt enää ratsastamaan yksin, isä otti hänet syliin ja he ratsastivat yhdessä.”
Jatkuu
Aina on toivoa
Jari Kylmä alkoi nuorena sairaanhoitajana pohtia, kuinka voisi auttaa vakavasti masentuneita potilaitaan. Nykyisin hän on toivotutkija, jonka mukaan toivo syntyy pienistä asioista, kuten virtaavan veden katselemisesta.
Ajattele hetki tavallista arkiaamua. Havahdut unen läpi kännykän herätysääneen. Sinua ehkä väsyttää edelleen ja kääntäisit mielelläsi vielä kylkeä. Nouset kuitenkin ylös, ja ajatukset siirtyvät päivän askareisiin. Kahvikuppi kädessä olo tuntuu jo virkeämmältä. Jos näin on, voit onnitella itseäsi, sillä elämässäsi on paljon toivoa. Toivon nimittäin tunnistaa siitä, että sitä ei edes ajattele, kun sitä on. Näin kertoo toivotutkija, dosentti Jari Kylmä.
Kylmän mukaan toivoon tottuu. On tyypillistä pohtia rutiininomaisesti, mitä tänään syötäisiin tai katsotaanko illalla leffaa ymmärtämättä, että toivo on sisäänrakennettuna kaikkeen tavalliseen ja arkiseen. Kunnes tapahtuu jotain, mikä horjuttaa toivoa. Se voi olla iso vastoinkäyminen, kuten avioero, tai jotain syvästi traagista, esimerkiksi vakava sairastuminen tai läheisen kuolema. ”Toivoon havahtuu yleensä vasta silloin, kun se on uhattuna”, Kylmä sanoo.
Jari Kylmä on tutkinut toivoa ja toivon olemusta vuodesta 1984, ja hän työskentelee nykyään Tampereen yliopistossa. Kylmän mukaan toivo on elämää eteenpäin vievä voima. Jos toivo puuttuu, ei ole uskoa tulevaisuuteen tai ainakin ajatukset on näköalattomia. Toivon voi määritellä myös luottamukseksi: kun on toivoa, kokee, että elämällä on suunta ja merkitys. Murheidenkin keskellä jaksaa uskoa, että vaikeuksista noustaan vielä. ”Toivo on kokemus mahdollisuudesta elää tässä hetkessä”, Kylmä kiteyttää.
Elämä on kuitenkin arvaamatonta, ja toivon voi menettää äkillisestikin, jos täräys on tarpeeksi iso. Jos taas elämä on ollut pitkään vaikeuksien täyttämää, jo jokin näennäisen pieni murhe voi sysätä mielen lohduttomuuteen. Tämäkin vastoinkäyminen kaiken muun kuorman päälle! Jos näköpiirissä ei ole toiveita siitä, että ongelmat korjaantuisivat, voi tulla halu luovuttaa.
Auttaako silloin enää mikään? ”Voi kyllä!”, Kylmä sanoo. ”Toivo voi puuttua ihmisen subjektiivisesta todellisuudesta, mutta objektiivisesti katsottuna sitä on aina. Toivottoman toivo on toisissa ihmisissä ja ympäröivässä todellisuudessa.” Se tarkoittaa sitä, että toivo syntyy vuorovaikutuksessa. Näin ajatellen jokainen meistä voi siis vaikuttaa toisen ihmisen toivoon? ”Juuri niin. Voimme vahvistaa toivoa toisissa. Kaikkein tärkeintä toivottamalle on tulla nähdyksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi toivottomuudessaan”, Kylmä sanoo. Sen lisäksi ihminen voi itsekin tehdä paljon toivonsa hyväksi. Etenkin rutiinit ovat Kylmän mukaan tärkeitä: olisi hyvä, jos arki jatkuisi mahdollisimman normaalina. Joskus sekin on ylivoimaista. Silloin riittää, että nousee ylös sängystä ja syö vähän jotain - pysyy elossa. Huominen voi olla jo helpompi.
Kylmä kiinnostui toivosta jo 1980-luvulla, jolloin hän opiskeli sairaanhoitajaksi ja erikoistui mielenterveystyöhön ja psykiatriseen hoitotyöhön. Nuori sairaanhoitaja kohtasi vastaanotolla paljon vakavasti masentuneita, itsemurhaa pohtivia potilaita, joiden elämäntilanne pysäytti. Moni koki kadottaneensa elämänhalunsa. Silti he sinnittelivät päivästä toiseen.
Kylmä ihmetteli, mistä kumpuaa voima jaksaa mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Vastaus tutkijan mielessä oli lopulta toivo. ”Halusin myös löytää keinoja, joilla voisin auttaa.” Kuunnella Kylmä jo osasi, ja seuraavaksi hän oppi, miten toivotonta saattoi auttaa löytämään kadonneen toivonsa. Tärkeää oli, yllättävää kyllä, taaksepäin katsominen.
”Kun toivoton mietti, miten oli ennen selvinnyt vastoinkäymisistä tai mitkä asiat olivat aiemmin antaneet iloa, hän saattoi saada oivalluksen siitä, että kaikkea ei olekaan vielä menetetty.” Tutkijan mukaan toivo elää kuitenkin aina myös nykyhetkessä ja tulevassa. Toivotonta voikin lempeästi haastaa pohtimaan elämäänsä. Voi kysyä vaikka, mikä sinulle on tärkeää. Joku saa toivoa toiminnasta, kuten juoksulenkistä. Joku toinen nauttii piirtämisestä. Kolmas haluaa silittää kissaa.
Olennaista on osata nimetä jokin asia, johon liittyy myönteisiä mielikuvia ja tuntemuksia, jotka auttavat eteenpäin. ”Muistan erään syöpään sairastuneen tytön, jolle hevosen hoito oli tärkeää. Kun tyttö oli huonossa kunnossa eikä kyennyt enää ratsastamaan yksin, isä otti hänet syliin ja he ratsastivat yhdessä.”
Jatkuu
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jatkoa:
Kylmä on huomannut, että osa ihmisistä ahdistuu toisen toivottomuudesta voimakkaasti, sillä se synnyttää avuttomuutta, jota on vaikea kestää. Jotta omia vaikeita tunteita ei tarvitsisi kohdata, toivottomuus pyritäänkin ratkaisemaan. Toivoton ei kuitenkaan kaipaa reipastamista tai ratkaisuja vaan kokemuksen siitä, että joku vastaanottaa hänet toivottomuuden kanssa, pyrkimättä muuttamaan mitään. ”Jos toivottamalle sanoo, että älä nyt, hyvinhän sinulla on asiat, se ei tue ihmistä mitenkään vaan katkaisee yhteyden ja vie luottamuksen. Näin todetessaan osoittaa vain, että ei haluakaan ymmärtää toivottoman todellisuutta.”
Kylmän mukaan monien on erityisen vaikea sietää aloitekyvyttömyyttä, joka toivottomuuteen yleensä liittyy. ”Toivottomuus herättää pelkoja omasta haavoittuvuudesta. Tekisi mieli ikään kuin ravistaa toista ihmistä, että tee nyt jotain! Mutta näin helpottaa vain omaa oloaan auttajana.” Kylmä ehdottaakin apua tarjoavaa miettimään, kenen tarpeisiin hän lopulta vastaa: olenko valmis auttamaan omilla ehdoillani vai toisen ehdoilla? ”Toivo ei ole koskaan pelkästä tahdosta tai päätöksestä kiinni. Pahinta olisi kehottaa toista ryhdistäytymään.”
Vaikka Kylmä tuntee toivon kuin omat taskunsa, hänkään ei ole immuuni toivottomuudelle. Tilanteita, joissa toivosta ei näy merkkiäkään, on sattunut elämän varrelle jokunen. Raskaimpia vastoinkäymisiä ovat olleet läheisten kuolemat, erityisesti veljen menehtyminen liikenneonnettomuudessa 1988. ”Hän oli vasta 30-vuotias ja kuoli työtehtävissä poliisina. Se oli hyvin pysäyttävä tilanne. Surussa vaadittiin paljon toivoa. Silloin muistan usein hakeutuneeni virtaavan veden ääreen”, Kylmä kertoo.
Virtaava vesi edustaa hänelle elämän jatkumista, siis toivoa. Lähin lohdullinen paikka löytyy kotikaupungista Tampereelta, Tammerkosken rannalta. Sinne Kylmä on mennyt monet kerrat, kun elämässä on ollut raskasta. ”Virtaavaa vettä on vaadittu välillä paljonkin, mutta se on auttanut.” Myös musiikki ja kuvataiteet auttavat, ja tietenkin kissat! Kun Kylmä puhuu seitsemän kuukauden ikäisistä kissanpennuistaan Larasta ja Carrusta, ilon kuulee jo äänestä. ”Olen poiminut heidät pois jo ainakin astianpesukoneesta, miksroaaltouunista, jääkaapista ja pesukoneesta, sillä heistä kaikki on vain niin kiinnostavaa.”
Kissoilta voisi ottaa Kylmän mukaan mallia myös siinä, miten suhtautua elämään. Sillä toisin kuin ihminen, ne eivät pyri kontrolloimaan kaikkea ympärillään. Halu tiukkaan elämänhallintaan on Kylmän mukaan yksi tekijä, joka voi lisätä toivottomuutta. ”Nykyihmisen on vaikea hyväksyä, että elämässä on aina valtava määrä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Perfektionistille voi olla erityisen murskaavaa kohdata asioita, joille ei voi mitään.”
Jokaiselle tulee joskus eteen tilanteita, jolloin kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaan ja ihminen pettyy. Pettymys on sitä isompi, mitä kiivaampi on ollut halu kontrolliin. Ja kun sitten rypee pettymyksessään, toivo loittonee yhä kauemmas. Kylmän mukaan hallinnan ideaalista luopumista voi kuitenkin harjoitella. Ainakin voi hellittää vähän ja katsoa, mitä tapahtuu. Ehkä korttitalo ei luhistukaan, vaan olo voi jopa keventyä, kun ottaa aavistuksen rennommin.
Kylmä on huomannut, että joskus ihminen ymmärtää tämän vasta elämän jo hiipuessa. Toivolle on kuitenkin aina aikaa. ”Vaikka olisi parantumattomasti sairas, voi säilyttää toivon. Perspektiivi ei silloin välttämättä ole vuosien päässä, vaan siinä hetkessä. Saattohoidossa olevalle voi olla todella merkityksellistä, että hänen hiuksensa kammataan ja laitetaan papiljotit päähän. Se on ihmisen arvostamista.”
Entä miten kävi syöpäsairaan ratsastajatytön? Sitä Jari Kylmä ei tiedä. Mutta hän näki, miten rakas harrastus toi tytölle toivoa silloinkin, kun elämän jatkumisesta ei ollut varmuutta. Ratsastaessaan tyttö teki sitä, mistä nautti. Hän ei siis ollut menettänyt toivoaan ja uskoaan elämään. Kylmän mukaan se kertoo rohkeudesta, jota toivossa on aina mukana. Toiveikas uskaltaa mennä tulevaa kohti, vaikkei tiedä, mitä tapahtuu. ”Jos nousee halu taistella, se on jo pyrkimys kohti toivoa. Toivo, rohkeus ja luottamus kuuluvat yhteen.”
(HS 30.7.2020)
-flowersreally-
No kiitoksia vaan.
Nehän ne on peruspilarit. Usko, toivo ja rakkaus. Hyvä että niitä on kolme. Jos jossain horjuu, niin jotain toivottavasti jääkin.
On muuten vahvaa ihmistä vaativa laji tuollainen toivottomuutensa kanssa kamppailevan auttaminen tai sen yrittäminen.
Ehkä se auttaminen ja avuttomuus siinä kohtaavat.
-flowersreally-