Onko niin, että...

Kyllä ja ei.

Osa sinkkuevankelistoista on oikeasti täydelleen onnellisia sinkkuina ja se on heille nykyisessä elämäntilanteessaan paras malli. Tilanne voi muuttua kun ihminen ajan kanssa muuttaa ajatteluaan tai voi käydä niinkin, että sikkukierrksella tulee vastaan "se oikea".

Luultavasti suurin osa sinkkuevankelistoista on todellisuudessa parisuhteittensa päättymiseen niin pettyneitä ja itsensä satuttaneita, että efektiivisesti haluavat torjua parisuhteen mahdollisuudenkin olemalla sinkkuja ehdoin tahdoin. Näin ainakin lähipiirissäni, itse asiassa jokainen, joka vannoi sinkkuuden nimiin.

Ongelmia tuosta syntyy vain, jos ihminen pakottaa itsensä vastoin omaa todellista tarvettaan sinkuksi. Seuraa mitä kenellekin, mutta usein esim. ahdistusta, epätoivoa, läheisyyden välttelyä, voimakasta torjuntaa, seksin kautta läheisyyden tavoittelua. Monissa sinkuissa/ikisinkuissa juuri nuo puolet nousevat esiin.

Siihen en usko, että useimmat sinkkuevankelistat nappaisivat ensimmäisen tarjokkaan jonossa, vaan ennemminkin niin, että jossain vaiheessa kohtaavat juuri itselleen "sopivan" ihmisen ja heidän tarvitsevuutensa kohoaa äärettömyyksiin, kun sisällä oleva olento huomaa kahlehtineensa itsensä virheelliseen pakkosinkkuuteen. Yleensä tuo juuri "sopiva" ihminen siinä tilanteessa on kaukana sopivasta, vaan on sellainen ihminen, joka onnistuu osumaan pakkosinkun heikkoihin kohtiin, niihin jotka vaatisivat rutkasti itsen työstämistä. Ja tuolaisessa tapauksessa negatiivinen, itseään toistava kierre voi syntyäkin, kun lopetetaankin se sinkkuus ja ryhdytään yhtäkkiä parisuhteeseen vääristä syistä sen juuri "sopivan" ihmisen kanssa joka ei todellisuudessa olekaan "sopiva".

Kummallinen aloitus ja väite!
Ehkä niitäkin on jotka tuon kaltaisia on, mutta ne sinkut, itseni mukaan lukien jotka todellakin haluavat elämänsä elää vapaana ovat todella tyytyväisiä valintaansa.
Omalla kohdallani kokeilin pariakin pitempää suhdetta ja joitain lyhyempiä, varsinkin nuorempana sitä antoi ympäristöpaineelle liikaa valtaa ja kuvitelmalle että niin "pitää" elää ja joku on oltava että olet "oikeanlainen".
Onneksi siitä olen yli päässyt noita parisuhteita kokeiltuani ja varsin huonoksi itselleni havaittuani. Kun ihminen on luonteeltaan erittäin itsenäinen ja riippumaton, tarvitsee paljon omaa tilaa ja aikaa, pitää itseään kuunnella eikä pakottaa muottiin jota toiset tyrkyttää.
Kun työstä tullessa jo parkkipaikalla kun kotitalo näkyi, ahdistus valtasi mielen että tuonne on taas mentävä. Siellä on se toinen, vaikka koko sielu huutaa yksinäisyyttä , tilaa ja vapautta! Hulluhan sitä olisi jos sellaista jatkaisi.
Ja kun siinä miehessä eikä kenessäkään heissä joita oli, ollut mitään sormella osoitettavaa vikaa. Ihan ok ihmisiä joiden kanssa voisin hyvinkin ajatella olevani kaveri mutta ei mitään muuta. Kaveri jonka kanssa joskus törmättäisiin, vaihdettaisiin kuulumisia, ehkä mentäisiin jonnekin konserttiin tai festareille - kavereina. Mutta heille se ei sovi.
Nyt olen elänyt sinkkuna omassa asunnossani ihan omaa elämääni ihan omien toiveitteni mukaan jo muutaman vuoden ja koko ajan vastenmielisemmälle tuntuisi tätä mihinkään vaihtaa. Sinkkuna on hyvä olla kun se on oma valinta ja oikea ja kun muut vaihtoehdot ahdistaa.

Todennäköisesti.

Ei kukaan lähde ensimmäisen tarjokkaan mukaan. Eikä toisen, eikä kolmannen, eikä ...... edes kolmannenkymmenennen. Kun onneksi järki toimii.