Pisti silmiini "Kaukosuhteet" osastossa kirjoitukset siitä, että monet lopettavat parisuhteensa, jos edessä on pitkä aika ulkomailla. Pyrkimättä mitenkään erityisesti moralisoimaan, olen sitä mieltä, että tuollaisessa asennoitumisessa paljastuu monien nykyisten parisuhteiden keskeinen ongelma: Suhdetta ei rakenneta kestämään vaan se solmitaan tyydyttämään hetkellisiä tarpeita - olivat ne sitten seksuaalisia tai henkisiä.
Monet vetoavat siihen, että ihmisellä on vain yksi elämä elettävänään eikä sitä kannata viettää huonossa parisuhteessa. Olen tästä samaa mieltä, mutta toisaalta minusta on turha kieltää erojen raskautta ja rikkinäisen elämän kielteistä painolastia. Paitsi että se on raskasta itselle, niin se voi olla raskasta myös lapsille.
Tiedän omasta kokemuksesta, että tilanne voi parantua vaihtamalla, mutta kestäväksi ratkaisuksi siitä ei ole. Ydinsana on minusta tyytyminen. Kun hyväksyy, että minun elämäni on tässä ja minun kumppanini tällainen, niin sen jälkeen pystyy rakentamaan parisuhteensakin realistiselle perustalle käyttäen hyväksi niitä aineksia, jotka omalle kohdalle on sattunut. Kaikkea ei voi saada, mutta olemassa olevaa voi aina työstää.
Minusta on ihanaa katsella vanhoja koko ikänsä yhdesä olleita pareja, joiden ehkä alkujaan intohimoinen rakkaus on muuttunut tottumukseksi ja pysyväksi ja syväksi luottamukseksi. Ehkä he eivät kahlaa tunteiden polttavissa roihuissa, mutta heistä hehkuu hiljainen sisäinen tyytyväisyys, jollaisen toivon itsekin saavuttavani.
Monet vetoavat siihen, että ihmisellä on vain yksi elämä elettävänään eikä sitä kannata viettää huonossa parisuhteessa. Olen tästä samaa mieltä, mutta toisaalta minusta on turha kieltää erojen raskautta ja rikkinäisen elämän kielteistä painolastia. Paitsi että se on raskasta itselle, niin se voi olla raskasta myös lapsille.
Tiedän omasta kokemuksesta, että tilanne voi parantua vaihtamalla, mutta kestäväksi ratkaisuksi siitä ei ole. Ydinsana on minusta tyytyminen. Kun hyväksyy, että minun elämäni on tässä ja minun kumppanini tällainen, niin sen jälkeen pystyy rakentamaan parisuhteensakin realistiselle perustalle käyttäen hyväksi niitä aineksia, jotka omalle kohdalle on sattunut. Kaikkea ei voi saada, mutta olemassa olevaa voi aina työstää.
Minusta on ihanaa katsella vanhoja koko ikänsä yhdesä olleita pareja, joiden ehkä alkujaan intohimoinen rakkaus on muuttunut tottumukseksi ja pysyväksi ja syväksi luottamukseksi. Ehkä he eivät kahlaa tunteiden polttavissa roihuissa, mutta heistä hehkuu hiljainen sisäinen tyytyväisyys, jollaisen toivon itsekin saavuttavani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuntuu että monelle tärkeämpää on 'suhde'/että on suhde kuin se kenen kanssa on suhteessa. Kun rakastaa, voi myös olla erossa. Tiedostan kumppanissani vikoja , joita 'en valitsisi' - kuten hän minussa. Molemmat teemme kompromisseja ja katsomme asioita sormien läpi, koska rakastamme toisiamme = haluamme rakastaa.
Muuten aivan totta, mutta laittoi miettimään alkoholi ja perheväkivalta. Juopot on juoppoja (niitä on tässä maassa paljon) ja joka viides nainen kokee suhteessaan väkivaltaa. Eli prosentuaalisesti jo nämä harvinaisen hyvät syyt, antavat aika ison siivun syiksi erolle. Vai pitäisikö tyytyä?
"Muuten aivan totta, mutta laittoi miettimään alkoholi ja perheväkivalta."
Kyllä suhteesta minunkin mielestäni voi lähteä, jos se ei yksinkertaisesti toimi tai aiheuttaa toiselle osapuolelle kohtuuttoman taakan. Ihmetyttää vain se, millä perusteilla suhteita solmitaan. Uskon näet, että useimmissa tapauksissa onnellisempi on lopulta se, joka on tehnyt työtä liittonsa eteen ja kestänyt huonotkin ajat kuin se, joka lähtee kun ei ole enää kivaa.
Sepäs se, ajattelen itse samoin kuin
sinäkin.Siksi elänkin vielä nykyisessä
parisuhteessa.Minusta tuntuu, tai en ole
enään varma rakastanko miestäni, mutta
minun on vaikea luopua parisuhteestani
koska en ole ikinä ollut ns. "luovuttaja tyyppi".
Seksi meillä ei ole taivaallista ollut
koskaan..ja nyt vuoden yhdessä asumisen jälkeen
alkaa tuntua että olemme aika erilaisia..
En vain tiedä missä raja kulkee, milloin pitäisi luovuttaa..?