Uskomatonta mutta silti totta.
Onkohan muilla mielenterveysdiagnoosin omaavilla kokemusta fyysisen terveydenhuollon puolelta?
Tuletteko kuulluiksi ja saatteko tarvitsemaanne hoitoa tai pääsettekö tutkimuksiin?
Kuinka teitä on kohdeltu vastaanotoilla?
Voin vähän avata omia kokemuksiani. Aina ei ole todellakaan helppoa.
Ison työn olen vuosien varrella tehnyt saadakseni pääni parempaan kuntoon mutta valitettavasti myöhemmin on tullut fyysisiä ongelmia.
On aika järkyttävääkin miten terveydenhoitohenkilökunta suhtautuu ihmiseen jolla on taustalla mielenterveysongelmia.
Minäkin olen psyykediagnoosini saanut jo yli 20 vuotta sitten eikä siitä näköjään pääse ikinä eroon, se seuraa se vainoaa.
Olen joutunut käymään lääkäreillä fysiikkani takia ja turhan usein on väitetty oireiden johtuvan korvien välistä.
Jokaista vaivaa olen joutunut valittamaan keskimäärin 3 vuotta ennenkuin joku lääkäri on ottanut asiaan kantaa.
Itse asiassa tuorein tapaus on ollut juuri lähiaikoina kun olen samasta asiasta puhunut viitisen vuotta, tai siis silloin aloitin, välillä en enää viitsinyt samasta puhua kun ei mitään tapahtunut.
Nyt vihdoin onneksi juttu lähti etenemään ja mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea eteen tulee.
Lähinnä eniten odotan lääkärin suhtautumista koska olen nähnyt ja kuullut vaikka mitä.
Muutamia vuosia sitten alkoi tulla epämääräisiä oireita ja käskettiin puhua psykiatrin kanssa.
Se ei olisi auttanut mitään koska jouduin kuitenkin leikkauspöydälle.
Pari muutakin sairautta on löydetty joille psykiatri ei olisi voinut tehdä mitään, ei edes todeta niitä.
Korkean verenpaineen on sanottu johtuvan korvien välistä " kun on tuo mielialasairaus".
Kerran menin kivun takia päivystykseen ja päivystävä lääkäri jutteli kanssani viitisen minuuttia, hermostui ja sanoi lähtevänsä katsomaan tietojani koneelta.
Ei tullut takaisin, ei. Mutta paikalle tupsahti päivystävä psykiatri, hups.
Hänelle siinä sitten murehdin että kyllä on vaikea sairastaa jotain fyysistä kun aina törmää yhteen ja samaan, eli psyykeen.
Perään tuli hoitaja vielä puhumaan minulle kun moitin siellä ääneen että on kummaa touhua.
Hoitaja sanoi minulle että sairaanhoitopiirissä on tapana nykyään jos tulee krooninen kipupotilas niin lääkäri voi konsultoida psykiatria.
No joo, sanoin kyllä että potilaallekin tämä lääkäri voisi kertoa asiasta, kuinka aikoo toimia.
Yhdelle lääkärille sanoin kerran että kyllä on vaikeaa saada hoidatettua näitä fyysisiä vaivoja kun on psyykediagnoosi taustalla.
Hänen tekstiään kun jälkeenpäin luin niin oli kirjoittanut että kyseessä ehkä alkava psykoosi.
Sitten jouduin senkin asian selvittämään, kysyin lääkäriltä suoraan miksi hän niin ajatteli. Hän kielsi koko asian eikä ollut muka niin kirjoittanut. Oli poistanut sen koneelta. Onneksi näin saman lauseen eräästä toisesta tekstistä. Sain senkin asian todistettua.
Kerran yksi lääkäri tuli luokseni paperini kädessään ja ensimmäisenä kysyi että eikö mulla ole mitään lääkettä tuohon psyykevaivaan.
Eipä se kivalta tuntunut kun ihan eri syistä olin mennyt vastaanotolle.
Ihmetyttää se kun jotkut ihmiset sairastavat esim. jotakin fyysistä kroonista sairautta ja sitten ajan myötä saattaa tulla myös henkisen puolen ongelmia niin asia on ihan ok ja ymmärrettävää.
Mutta tuntuu että toisinpäin se ei toimi.
Kun ihmisellä on tai on ollut psyykkistä vaivaa niin ei silloin voi sairastua fyysisesti.
( Kaikki on vain luuloa ja oman psyyken tuotosta...? )
Ihan kuin ajateltaisiin psyykkisen vaivan suojaavan fyysisiltä vaivoilta.
Kirjoitin tuohon vain muutaman esimerkin siitä minkälaisiin kohtaamisiin olen joutunut vastaanotoilla ja minkälaiseen kohteluun olen törmännyt.
Valitettavasti noita on kertynyt paljon enemmän mutta en nyt viitsi tässä kaikesta kirjoittaa.
Onneksi on myös hyviä kohtaamisia, ne aina paikkaavat vähän niitä huonompia.
Hämmästyttää oikeastaan se kuinka ammatti-ihmiset eli lääkärit voivat suhtautua ikävällä tavalla mielenterveysongelmaisiin ihmisiin.
Ammattinsa puolesta voisi olettaa että olisivat ymmärtäväisempiä. Lääkärit kohtaavat työssään kuitenkin sairauksia laidasta laitaan.
Itse olen ajoittain todella turhautunut ja harmistunut ja pettynyt siihen miten minua kohtaan on käyttäydytty.
Kuitenkin niihin fyysisiin vaivoihin joita olen valittanut on aina syy löytynyt loppujen lopuksi. ( Ja ihan ilman psykiatrin puuttumista asiaan ).
Todellakin turhauttavaa on samaa oiretta jauhaa joka vastaanotolla useamman vuoden ajan kun useimmiten ei niihin kantaa oteta.
Joskus mietin että onko loppuelämä tätä samaa, pitkän kaavan mukaan joka asia, monen mutkan kautta.
Ihminen voi toipua psyykkisistä ongelmistaan ja jopa muuttua muutenkin aika lailla.
Silti kaikki seuraa perässä kuin varjo, menneisyyden haamu.
Ihminen on kuitenkin ihminen, ei pelkkä diagnoosi, joka sekin saattaa olla vanhentunutkin jo kauan sitten.
Jos jaksoit tänne asti lukea, kiitos siitä.
Ja olisi tosi kiva lukea jos jollakin on myös kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista.
Miten olette kokeneet asian?
Onkohan muilla mielenterveysdiagnoosin omaavilla kokemusta fyysisen terveydenhuollon puolelta?
Tuletteko kuulluiksi ja saatteko tarvitsemaanne hoitoa tai pääsettekö tutkimuksiin?
Kuinka teitä on kohdeltu vastaanotoilla?
Voin vähän avata omia kokemuksiani. Aina ei ole todellakaan helppoa.
Ison työn olen vuosien varrella tehnyt saadakseni pääni parempaan kuntoon mutta valitettavasti myöhemmin on tullut fyysisiä ongelmia.
On aika järkyttävääkin miten terveydenhoitohenkilökunta suhtautuu ihmiseen jolla on taustalla mielenterveysongelmia.
Minäkin olen psyykediagnoosini saanut jo yli 20 vuotta sitten eikä siitä näköjään pääse ikinä eroon, se seuraa se vainoaa.
Olen joutunut käymään lääkäreillä fysiikkani takia ja turhan usein on väitetty oireiden johtuvan korvien välistä.
Jokaista vaivaa olen joutunut valittamaan keskimäärin 3 vuotta ennenkuin joku lääkäri on ottanut asiaan kantaa.
Itse asiassa tuorein tapaus on ollut juuri lähiaikoina kun olen samasta asiasta puhunut viitisen vuotta, tai siis silloin aloitin, välillä en enää viitsinyt samasta puhua kun ei mitään tapahtunut.
Nyt vihdoin onneksi juttu lähti etenemään ja mielenkiinnolla odotan mitä kaikkea eteen tulee.
Lähinnä eniten odotan lääkärin suhtautumista koska olen nähnyt ja kuullut vaikka mitä.
Muutamia vuosia sitten alkoi tulla epämääräisiä oireita ja käskettiin puhua psykiatrin kanssa.
Se ei olisi auttanut mitään koska jouduin kuitenkin leikkauspöydälle.
Pari muutakin sairautta on löydetty joille psykiatri ei olisi voinut tehdä mitään, ei edes todeta niitä.
Korkean verenpaineen on sanottu johtuvan korvien välistä " kun on tuo mielialasairaus".
Kerran menin kivun takia päivystykseen ja päivystävä lääkäri jutteli kanssani viitisen minuuttia, hermostui ja sanoi lähtevänsä katsomaan tietojani koneelta.
Ei tullut takaisin, ei. Mutta paikalle tupsahti päivystävä psykiatri, hups.
Hänelle siinä sitten murehdin että kyllä on vaikea sairastaa jotain fyysistä kun aina törmää yhteen ja samaan, eli psyykeen.
Perään tuli hoitaja vielä puhumaan minulle kun moitin siellä ääneen että on kummaa touhua.
Hoitaja sanoi minulle että sairaanhoitopiirissä on tapana nykyään jos tulee krooninen kipupotilas niin lääkäri voi konsultoida psykiatria.
No joo, sanoin kyllä että potilaallekin tämä lääkäri voisi kertoa asiasta, kuinka aikoo toimia.
Yhdelle lääkärille sanoin kerran että kyllä on vaikeaa saada hoidatettua näitä fyysisiä vaivoja kun on psyykediagnoosi taustalla.
Hänen tekstiään kun jälkeenpäin luin niin oli kirjoittanut että kyseessä ehkä alkava psykoosi.
Sitten jouduin senkin asian selvittämään, kysyin lääkäriltä suoraan miksi hän niin ajatteli. Hän kielsi koko asian eikä ollut muka niin kirjoittanut. Oli poistanut sen koneelta. Onneksi näin saman lauseen eräästä toisesta tekstistä. Sain senkin asian todistettua.
Kerran yksi lääkäri tuli luokseni paperini kädessään ja ensimmäisenä kysyi että eikö mulla ole mitään lääkettä tuohon psyykevaivaan.
Eipä se kivalta tuntunut kun ihan eri syistä olin mennyt vastaanotolle.
Ihmetyttää se kun jotkut ihmiset sairastavat esim. jotakin fyysistä kroonista sairautta ja sitten ajan myötä saattaa tulla myös henkisen puolen ongelmia niin asia on ihan ok ja ymmärrettävää.
Mutta tuntuu että toisinpäin se ei toimi.
Kun ihmisellä on tai on ollut psyykkistä vaivaa niin ei silloin voi sairastua fyysisesti.
( Kaikki on vain luuloa ja oman psyyken tuotosta...? )
Ihan kuin ajateltaisiin psyykkisen vaivan suojaavan fyysisiltä vaivoilta.
Kirjoitin tuohon vain muutaman esimerkin siitä minkälaisiin kohtaamisiin olen joutunut vastaanotoilla ja minkälaiseen kohteluun olen törmännyt.
Valitettavasti noita on kertynyt paljon enemmän mutta en nyt viitsi tässä kaikesta kirjoittaa.
Onneksi on myös hyviä kohtaamisia, ne aina paikkaavat vähän niitä huonompia.
Hämmästyttää oikeastaan se kuinka ammatti-ihmiset eli lääkärit voivat suhtautua ikävällä tavalla mielenterveysongelmaisiin ihmisiin.
Ammattinsa puolesta voisi olettaa että olisivat ymmärtäväisempiä. Lääkärit kohtaavat työssään kuitenkin sairauksia laidasta laitaan.
Itse olen ajoittain todella turhautunut ja harmistunut ja pettynyt siihen miten minua kohtaan on käyttäydytty.
Kuitenkin niihin fyysisiin vaivoihin joita olen valittanut on aina syy löytynyt loppujen lopuksi. ( Ja ihan ilman psykiatrin puuttumista asiaan ).
Todellakin turhauttavaa on samaa oiretta jauhaa joka vastaanotolla useamman vuoden ajan kun useimmiten ei niihin kantaa oteta.
Joskus mietin että onko loppuelämä tätä samaa, pitkän kaavan mukaan joka asia, monen mutkan kautta.
Ihminen voi toipua psyykkisistä ongelmistaan ja jopa muuttua muutenkin aika lailla.
Silti kaikki seuraa perässä kuin varjo, menneisyyden haamu.
Ihminen on kuitenkin ihminen, ei pelkkä diagnoosi, joka sekin saattaa olla vanhentunutkin jo kauan sitten.
Jos jaksoit tänne asti lukea, kiitos siitä.
Ja olisi tosi kiva lukea jos jollakin on myös kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista.
Miten olette kokeneet asian?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tsah. Täällä kävelevä diagnoosi. Ikää reilut80v. Korona heikensi entisestään kuntamme terveyspalveluita.
Aspergermies; kuin vieraalta planeetalta kotoisin.
Ei meillä riitä vanhusväestölle ja riskiryhmille niin vaikeita ongelmia hoitaa. Tätä ei sanota, mutta vähemmälläkin hoksnokalla sen asenteen rivien välistä voi lukea.
Mutta näillä mennään. Maata, ei kun tummia pilvenlonkia näkyvissä. Näillä sitä menhän.