Mieheni kanssa olemme olleet kuin sisar ja veli jo useamman vuoden. Viihdymme yhdessä ja rakastamme toisiamme, mutta mitään kipinää tai vetoa ei välillämme ole. Seksielämä on kuollut aikaa sitten. Olemme käyneet läpi miehen työuupumuksen, ihastumiset toisiin, minun vakavan sairauteni, läheisten kuolemia jne. Pariterapeutilla olemme käyneet, mutta kipinää ei vain löydy. Nykyään tuntuu siltä, että haluamme aika erilaisia asioita. Silti jokin on pitänyt meitä yhdessä tähän asti. Nyt olemme alkaneet vakavasti pohtia, oilisiko ero paras ratkaisu. Olemme kolmekymppisiä, meillä ei ole lapsia. Itse tunnistan jo sen kuuluisan kellon tikityksen, mieheni ei.
Ajatus erosta tuntuu toisaalta helpotukselta, toisaalta tuskaiselta. Mieheni on ihana ihminen, paras ystäväni ja upea persoona. Ajatus hänestä luopumisesta tuntuu todella pahalta. Hän on uskottuni, läheisin ihminen maan päällä. Toisaalta sisar-velisuhde ei ole oikein kumpaakaan kohtaan. Molemmilla on oikeus olla rakastettu ja rakastunut ja täyttää unelmiaan tavalla johon emme ole yhdessä pystyneet.
Utopistisesti toivoisin, että mahdollisen (ja todennäköisen) eron jälkeen voisimme pysyä hyvinä ystävinä. Olemme keskustelleet paljon, ja uskon ja toivon, että välillemme ei synnyt katkeruutta vaikka eroaisimme. Toivonko liikoja? Onko kukaan pystynyt pysymään ystävinä vaikka ero on tullutkin?
Ajatus erosta tuntuu toisaalta helpotukselta, toisaalta tuskaiselta. Mieheni on ihana ihminen, paras ystäväni ja upea persoona. Ajatus hänestä luopumisesta tuntuu todella pahalta. Hän on uskottuni, läheisin ihminen maan päällä. Toisaalta sisar-velisuhde ei ole oikein kumpaakaan kohtaan. Molemmilla on oikeus olla rakastettu ja rakastunut ja täyttää unelmiaan tavalla johon emme ole yhdessä pystyneet.
Utopistisesti toivoisin, että mahdollisen (ja todennäköisen) eron jälkeen voisimme pysyä hyvinä ystävinä. Olemme keskustelleet paljon, ja uskon ja toivon, että välillemme ei synnyt katkeruutta vaikka eroaisimme. Toivonko liikoja? Onko kukaan pystynyt pysymään ystävinä vaikka ero on tullutkin?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Toki se on mahdollista että ystävyys säilyy - mutta miksi se olisi niin tärkeää? Voi olla että toinen ei ajan kanssa enää halua olla ystävä - tai uudet kumppanit eivät sulata sitä. Elämä jatkuu - exät kuuluvat entiseen elämään ;)
Meillä ero oli sopuisa, ollaan edelleenkin hyviä ystäviä. Ei vaan ollut enää mitään kipinää suhteessa. Niinpä sit päätettiin erota, kun ei ollut lapsiakaan joita ois pitäny miettiä.
jOS TEILLÄ ON NOIN HYVÄT VÄLIT,SEKSIKÖ SE NYT NIIN HEMMETIN TÄRKEÄÄ ON? HALLOO,LUULETKO,ETTÄ ELÄMÄ ONNELLISEMMAKSI JOSTAIN PANOISTA MUUTTUU!
Ei kysymys ole vain seksistä. Kysymys on myös lapsista, tulevaisuudensuunnitelmista ja siitä, että molemmat kuitenkin kaipaavat rakkauteen myös sitä rakastumisen edes satunnaista tunnetta. Ei ole oikein, että sinnittelemme "melkein" hyvässä suhteessa. Ennemmin tai myöhemmin jompi kumpi rakkauden kaipuussaan lähtee etsimään sitä puuttuvaa kipimää muualta kun ei sitä tästä suhteesta saa. Ihminen tarvitsee rakastetuksi tulemisen tunnetta ja aikuisen ihmisen rakkaussuhteeseen kuuluu myös tyydyttävä seksielämä. Miksi emme vapauttaisi toisiamme tulemaan aidosti onnellisiksi? Miksi meidän pitäisi väkisin pysyä naimisissa jos molemmat tunnemme, että tämä liitto ei tyydytä syvimpiä tarpeitamme?
Juu ehkä on parempi et jos tuntuu sisarus-suhteelta, niin erota! Tossa menee kumpaisenkin elämä pilalle. Alkavat muutkin katsella teitä sisaruksina, kuin vain itse!
yritän olla samalla aaltopituudella kanssasi ja ymmärrän mitä kaipaat. Hyvä suhde voi olla huono jos tunne puuttuu. Rakastumista ja rakkautta me kaipaamme jokainen. Toivon että löydätte onnen ja rakkauden. Erokin voi olla yksi ratkaisu, mutta te itse sen päätätte, tuskin ystävyytenne siitä muuttuu, sehän on teidän kahden välinen side, joka säilyy ainakin muistoissa.
Tunnistan "ongelman", mistä kirjoitat. Mutta meillä kyllä seksielämä toimii, mutta taloudelliset huolet todella mittavat ja ne kiristävät ilmapiiriä aika ajoin...Olemme kanssa mieheni kanssa todella kiinni toisissamme, vaikka välillä tuntuu, että ero olisi paras ratkaisu, hullunkurista...Ehkäpä aika näyttää, mihin ajaudumme.Olipa ratkaisu mikä hyvänsä helppoa elämää ei olekkaan. Totta myös kohdallasi se, että biologinen kello tikittää ja jos lapsia haluaa niin seksielämää täytyy löytyä...Jos meillä ei olisi yhteisiä lapsia, olisin luultavasti jo repäissyt itseni irti, en tiedä...joskus elämä vaan on niin hankalaa...
Sinulla on vain yksi elämä, tee siitä mieleisesi!
Aurinkoista kevään jatkoa ;)
Nämä riskit olen itse kokenut. Vaikka eroni olikin "sopuero" toinen meistä ei halunnut erota.
On hyvin hankala erota, jos suhteesta ulostyöntäviä seikkoja ei ole tarpeeksi tai ne eivät ole tarpeeksi painavia. Ero vaatii järkähtämätöntä halua ja selvää päätöstä, jossa on pysyttävä. Jos painavia syitä ei ole, on hankala päästää irti entisestä ja siirtyä eteenpäin. Tämä on lähes mahdotonta, jos toinen vielä haluaa tai alkaa haluamaan uutta yritystä. Kuinka voi tuottaa tuskaa tärkeälle ja hyvälle elämänkumppanilleen, jos itsekin oikeastaan voisi elää hänen kanssaan?
Sellaisista suhteista, joissa on todelliset syyt, on myös helpompi erota. Jos syitä ei ole on todella hankala erota. Miksi sitten yrittää erota ylipäätään? No, asiat eivät ole mustavalkoisia. On helvetin hankala analysoida niitä syitä, tunnistaa omia tunteita (mikä on harhaa, mikä oikeaa tunnetta) ja ennustaa vieläpä tulevaa.
Loppujen lopuksi sanoisin, että jos lapsia ei ole ja erohalukkuutta on, pitäisi erota. Jos sitten päätätte palata yhteen, on suhteenne silloin ruodittu ja ehkä vakaammalla pohjalla, eikä mitään vahinkoa ole tapahtunut - päinvastoin. JOs pysytte erossa, se lienee sitten oikein. Mutta jos jäätte nykyiseen epävarmuuden tilaan ja saatte lapsia, jonka jälkeen hampaankolossa kaihertanut epäilys saa jostain uutta pontta ja alatte sitten epäröimään erotakko vai ei, tai jopa eroatte, on se paljon hankalampi tilanne.
Ok. Uskaltaudun vielä tulkitsemaan tuota tilannetta vähän rohkeamminkin. Minähän en mitään tiedä, mutta noilta riveiltäsi ja niiden välistä paistaa ehkä se, että miehesi ei ole ehkä sitoutunut suhteeseenne ja oletko sitten sinäkään.
Pariterapiasta ei varmasti ole mitään hyötyä, jos ei molemminpuolista halua paremmasta ole.
Naisten biol. kello saattaa tikittää epätyydyttävässäkin suhteessa, miehillä ei siinä tilanteessa varmasti ikinä.
Jokin on pitänyt teitä yhdessä? Tottumus, ystävyys, epävarmuus, sukulaistan ja ystävien mielipiteet, laiskuus, pelkuruus, kiltteys,.. kyllähän noita syitä keksii muitakin kuin rakkaus.
Kerron nyt sulle omakohtasia kokemuksia aiheesta mikä sua kiinnostaa...
Olin viisivuotta kihloissa, olimme tosi onnellisia ja me rakastettiin toisiamme tosi paljon. Ainoa mikä meidänkin suhteessa mätti oli seksielämä ja mä miehenä en koskaan kiinnostunut kumppanini mistään uusista jutuista, eikä meillä ollut enää mitään yhteistä...
Syy taisi sit löytyä, kun kerran illalla päätimme pitää keskustelutuokion. Meidän avoliitto oli muuttunut vaan kaverisuhteeksi ja koska molemmat oli tottunut toiseen ni ero ei edes käynyt mielessä.
Joten nyt päätimme tehdä ratkaisun ja erota. Erosimme hyvinä ystävinä. Kävin aina hänen luonaan jos tuntui pahalta, kävimme syömässä ulkona meidän vakkari ravintolassa, autoin häntä kaikissa ongelmissa.. Olimme tosi hyvät kaverit..
Kunnes sit molempia alko kiinnostaa muut miehet ja naiset. Itse raahasin baarista monenmoista naista kotiini samoin kun exäni oli muiden miesten kanssa.. En vain kestänyt sitä että exäni oli jonkun toisen kanssa vaikka itsekki tein samoin. Voin tosi pahoin, enkä vaan halunnut näyttää sitä hänelle. Tiedän myös että minun seikkailut satutti myös häntä...
Olimme molemmat tosi rikki, joten päätin eräänä päivänä että nyt tämä saa kaikki riittää.. Sanoin hänelle mitä ajattelin, että en kestä olla joka päivä hajalla tästä meidän jutusta ja haluaisin erota lopullisesti. Ajatus lopullisesta erosta tuntui tosi pahalta..puhuimme puhelimessa yli tunnin ja molemmat itki tosi paljon.. Ja päätimme että kumpikaan ei olisi enää missää tekemisissä toistemme kanssa... Tuntui tosi pahalta, pahemmalta kuin se virallinen ero..
Mutta ehkä näin on sittenkin parempi, en halunnut elää onnettomassa parisuhteessa ja vielä vähemmän onnettomassa kaverisuhteessa, jos sitä ees voi siksi kutsua..
Ei siitä vaan tullut yhtään mitään..
Toivonkin että mietit kerran ennenkun päätät mitään, se on kumminkin vaan molempien kiusaamista elää "kavereina", haavat repeytyy useammin auki ja sit on pahamieli...
Se kumminkin vie oman aikansa ennenkun toisen pystyy jo unohtamaan niin ettei se asia enää vaivaa ja keskittymään elää omaa uutta elämää.
Jokupäivä kumminkin kohdalle sattuu henkilö mikä sytyttää, mutta koskaan ei pidä entistä suhdetta katua, se on vaan osa elämää:)
Toivon onnellista keväänalkua ja loppuelämää sulle ja kaikille kohtalotovereille..
T: Mikko
Luin viestiketjua ja etenkin tuo alimmainen kommentti mietitytti-siis että ko.entinen pari ei kestänyt toistensa sinkkuelämää,vaan joutui lopettamaan ystävyytensä.Meillä ei näin ole ollut,vaan olemme pystyneet tukemaan toisiamme jopa sydänsuruissa,kun olemme saaneet kumpikin tahoillamme siipeemme.Ei tulisi mieleenkään katkoa välejä!
Teillä on tulevaisuuden haaveet erilaisia.sinä haluaist jo lapsia,miehesi ei.mikäpäs miehillä,heillä ei aika lopu kesken.Vielä 6-kymppisetkin perustavat ekaa tai tokaa perhettä.Toisin on naisilla!Varmaan miehesi toivoo unelmiesi toteutuvan-jos ei hänen kanssaan,niin jonkun toisen kanssa.
Kanustan sopueroon,kuten aiemminkin olen toisessa viestiketjussa kanssasi jakanut.Sopuero avasi uuden tason suhteellemme!Meistä ei takuulla tule enää pariskuntaa keskenään,mutta ystävyytemme on vahva.Ehkä tekin voitte vielä joskus mennä piknicille uusien kumppaneidenne kanssa nelisin.Kenties vaunuissa tuhisee suloinen vauva,jonka sylikummi exäsi voi olla!
Minusta kuulostaa siltä, että teillä on asiat paremmin kuin suurimmalla osalla aviopareista. Ystävyys on aika hyvä perusta parisuhteelle. Kuinka moni aviopari valittaakaan, ettei heillä ole keskusteluyhteyttä!
Seksuaalisuus on kyllä myös aika tärkeä osa avioliittoa ja jos se puuttuu, niin tosi hankalaahan se on. Mutta on teillä joskus aikaisemmin täytynyt sitä kipinääkin löytyä. Tuskin te muuten olisitte yhteen lyöttäytyneet?
Pariterapeutin sijaan voisitte kyllä mielestäni kokeillä seksiterapeuttia. Jospa ne kuumat pisteet kuitenkin vielä löytyisivät! Ei kannata antaa kovin helposti tässä asiassa periksi, koska olette kuitenkin kokeneet yhdessä niin paljon ja monenlaista.