Luettuani näitä kirjoituksianne on pakko kirjoittaa oma mielipide.
Jotkut täällä kysyvät mitä tehdä kun anoppi on sellainen?
Olen hyvin itsepäinen ja samalla myös vähän ujo, mutta silti vedän rajan johonkin. Ennen kuin jokin asia menee liian pitkälle. Mulle on yks ja sama paska hailee jos en anoppia enään ikinä näe. Koska alusta lähtien olen sanonut että seurustelen anopin poikansa kanssa enkä hänen. Mulle on ihan sama mitä mieltä hän on minusta, koska se ei liikauta mua. Eniten mua harmittaa se että mun mies siitä kärsii. Ollaan seurusteltu jo kauan ja kylhän anoppi jo nyt alkaa pikku hiljaa tajuamaan et me seurustellaan hänen mielipiteestä välittämättä. Ja jos hän ei pikku hiljaa ala tajuamaan sitä niin, hän ei tule koskaan kunnolla tutustumaan lapsenlapsiinsa. Meneekö liiallisuuksiin?? Ehkä, mutta mitä väliä. En halua että meidän lapset joutuvat kärsimään kauheasta mummosta joka vain haukkuu ja ilkeilee.Omalle miehelleni olen alusta saakka sanonut mielipiteeni ja onneksi olemme aika lailla samanlaiset ja ymmärrämme toisia.Hänkin on onneksi tätä mieltä jos asiat eivät ala muuttumaan. Onneksi oma äitini on ihana ja hän ei ole koskaan puuttunut minun ja mieheni asioihin. Hänestä tulee vielä erinomainen mummo.
VETÄKÄÄ SE RAJA AJOISSA KOSKA MYÖHEMMIN VOI OLLA AIKA VAIKEAA. Ja tehkää kantanne selväksi.
Jotkut täällä kysyvät mitä tehdä kun anoppi on sellainen?
Olen hyvin itsepäinen ja samalla myös vähän ujo, mutta silti vedän rajan johonkin. Ennen kuin jokin asia menee liian pitkälle. Mulle on yks ja sama paska hailee jos en anoppia enään ikinä näe. Koska alusta lähtien olen sanonut että seurustelen anopin poikansa kanssa enkä hänen. Mulle on ihan sama mitä mieltä hän on minusta, koska se ei liikauta mua. Eniten mua harmittaa se että mun mies siitä kärsii. Ollaan seurusteltu jo kauan ja kylhän anoppi jo nyt alkaa pikku hiljaa tajuamaan et me seurustellaan hänen mielipiteestä välittämättä. Ja jos hän ei pikku hiljaa ala tajuamaan sitä niin, hän ei tule koskaan kunnolla tutustumaan lapsenlapsiinsa. Meneekö liiallisuuksiin?? Ehkä, mutta mitä väliä. En halua että meidän lapset joutuvat kärsimään kauheasta mummosta joka vain haukkuu ja ilkeilee.Omalle miehelleni olen alusta saakka sanonut mielipiteeni ja onneksi olemme aika lailla samanlaiset ja ymmärrämme toisia.Hänkin on onneksi tätä mieltä jos asiat eivät ala muuttumaan. Onneksi oma äitini on ihana ja hän ei ole koskaan puuttunut minun ja mieheni asioihin. Hänestä tulee vielä erinomainen mummo.
VETÄKÄÄ SE RAJA AJOISSA KOSKA MYÖHEMMIN VOI OLLA AIKA VAIKEAA. Ja tehkää kantanne selväksi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
...kun anoppi saattaa olla ihan kiva KUNNES ne lapsenlapset syntyvät! Sitten alkaa päälleastuminen mutta sekin ehkä tehdään tosi hienovaraisesti ettei muut huomaa... Ja kun ne lapset on syntyneet, tajuat äkkiä, ettei ne ole vain sinun lapsia: ne on myös miehen lapsia ja jos mies ei tee mitään sua puolustaakseen, niin siinähän olet puun ja kuoren välissä: anopillekin niitä lapsia olisi vietävä vaikka kuinka ite joutuisi tallotuksi samalla matkalla...
Että mäkään en haluis enää ikinä edes nähdä anoppia, mutta pakko on... =( Ja kaiken lisäksi on sellainen tilanne, että onhan se akka lapsille kiva, mua se vaan inhoo eikä lapsenlapsiaan... Jos voiskin vedota siihen, että se on lapsille pahaksi, mutta kun on vaan mulle pahaksi...
on suksiboksi katolla niin se on saanut uuden käsitteen autoilijoiden piirissä.
Se on anopinkuljetusalusta.
Kun suku lähtee autoilemaan niin autoissa jossa katolla on se boxi ,tarkoittaa että siellä on anoppi,joka ei osannut pitää suutaan kiinni tai kunnioittaa rajoja.
Jotkut anopit pääsee auton sisätiloihinkin mutta se vaatii jo anopilta aika erikoisen hyvää luonnetta ja yhteistyö halukkuutta.
On helppo pitää anoppia loitolla kun ei lapsia ole. Sitten kun lapsia tulee, niin on tunne, että niitä pitäisi käydä "näytättämässä" anoppilassa vähän väliä. Kamalaa! Eikä siitä pääse yli eikä ympäri ennen kuin lapset on isoja. Toki, eihän sitä tarvitse mihinkään anopin typeryyksiin suostua. Mutta meilläkin anoppi on sellainen piilov******lija, ettei tyhmempi huomais mitään. Mä kuitenkin aistin, että se ei pidä musta, koska en antanutkaan anopin sekaantua lasten elämään sillä tavoin kun se olisi halunnut!!!
Mutta lapsethan on MUN JA MIEHEN. Miks anopin on niin vaikea tajuta se???? Mikä sillä on jäänyt elämättä omien kanssa??? Mieskin on siitä etääntynyt ja sanoo, ettei voi puhua vanhempiensa kanssa. Jotain on siis mennyt pieleen ja nyt anoppi haluaa leikkiä äitiä mun lapsille. Ei käy!
Anoppi luulee olevansa lapsille tärkeämpi kuin minä! Ihan en ole samaa mieltä vaikken yhtään itseäni ylentäisikään... Joka ainoassa lapsia koskevassa asiassa, missä anoppi voi astua mun yli, se sen tekee... Ja haluaisi, että lapset viettää siellä kaiken aikansa: ei millään pahalla, mutta MINÄ haluan viettää aikaa omien lapsieni kanssa...
Kyllä mä tiedän, mistä anopilla kenkä puristaa: kun sen omat lapset oli pieniä, se lähetti ne joka ainoa viikonloppu omaan anoppilaansa! Nyt se kokee, että taisi jäädä silloin jotain tekemättä lapsien kanssa ja luulee, että asia sillä korjaantuu, jos omii mun lapseni! No ei käy...
Mutta alkuperäiseen viestiin kommentoidakseni: on tosiaan helppo laittaa rajoja ja pitää etäisyyttä ennen niitä lapsia, mutta tilanne on aivan toinen kun niitä on! Kun ei haluais olla avoimissa vihamielisissä väleissä, koska mieshän siinä kärsii, mutta ei myöskään halua tulla tallotuksi joka ainoalla vierailukäynnillä...
Minä olen anoppi, joka myös pistettiin kuriin ja ojennukseen.
Otin opikseni ja annoin miniän "pitää" lapsensa. Miniä syytti, että olin kohdellut epäoikeudenmukaisesti häntä ja poikaani. Olin vuosia sitten ostanut liian kalliita lahjoja muille lapsenlapsilleni. Sanoin, etten ole voinut ostaa heidän lapselleen, koska heillä ei vielä sellaista ollut. Saivat kyllä lapsen pian senjälkeen, ja ostin korvaukseksi kaikenlaista, kävin vauvaa katsomassa, Tästä tuli jupakkaa, että yritän ostaa heidän mielisuosiotaan. Sen myönsin. Sanottiin, että yritän ostaa lasta itselleni. Sitä en myöntänyt, koska vauva ei olisi sellaista ymmärtänyt, oli vasta muutaman kuukauden.
Sanottiin, että etsi itselles oma elämä ( muotitermi ) ja niin sitten tein.
No, nyt sanotaan, että anoppi ei välitä.
En tosiaan välitäkään enää sanomisesta.
Saavat olla melko rauhassa.
Lapsi menetti mummon, koska äiti ei kestä vanhaa naista. Hän pelkää että ryöstän lapsen rakkauden, vaikka ei MISSÄÄN NIMESSÄ ollut siitä kyse.
Sanoisin vain sen ettei AINA ole siitä kyse, että anoppi haluaisi syrjäyttää miniän, yksinkertaisesti anoppi haluaisi vain mummotella.
Mikäs ihanampaa lapsella voisi olla kuin äidin LISÄKSI lempeä mummu. Sellainen joka osaa pitää suunsa kiinni eikä puutu nuoren parin elämään.
Toiset, ja usein nuoret, joilla muka on hyvä muisti, sanovat mitä sylki suuhun tuo. Kimpaantuessaan eivät huomaa, kuinka sanovat pahasti.
Lauhduttuaan eivät yhtään käsitä mikä toista vaivaa. Sanovat pitkävihaiseksi ihmistä, jolle ovat huutaneet, etteivät IKINÄ enää halua häntä nähdä. Tai sanovat HANKI ELÄMÄ, ja kun toinen sen hankkii ilman vastapuolta, ollaan nyreissään.
Kun asiasta saa keskustelun aikaan, nuoret huudahtavat vilpittöminä: Eihän me sitä noin tarkoitettu. Kyllähän sun nyt pitää ymmärtää, että hermostuksissaan voi sanoa mitä ei tarkoita.
Jos itse ei ole tuota sorttia, ja useimmat ikääntyvät ihmiset eivät ainakaan enää ole, niin ristiriita on valmis. Vanhemman on melko vaikea unohtaa, että toiset ovat sanoillaan karkoittaneet hänet luotaan. Ei ole helppo mennä kokeilemaan, josko olisivat jo muuttaneet mielensä.
On muutenkin vaikea luoda suhteita ihmisiin, joiden oikea karva on tullut esiin jossakin kiivaassa keskustelussa. Myönteiset ilmeet ja puheet tulkitsee helposti teeskentelyksi ja odottaa vain, koska se oikea tunne ryöpsähtää esille.
Niinpä lapsi menettää mummun, kuten sanot. Se on iso menetys lapselle, sillä läheistä sukua on näinä aikoina yhä vähemmän. Perheet ovat pienet ja kun kohtelias puhe on romukopassa, ei kontaktit säily.
Seuraavat sukupolvet ovat vieläkin yksinäisempiä.
Mikä siinä on,että aina näissä tilanteissa vaimo on kyr....tynyt anoppiinsa? Voisihan se tilanne ainakin teoriassa olla niinkin, että mies inhoaisi anoppiaan. Uskoisin kyseessä olevan jonkinlainen mustasukkaisuus miehestään. Tilanne on usein siten, kuten meilläkin, että vaimon omat vanhemmat hipovat täydellisyyttä kaikessa tekemisessään ja olemisessaan. Anopin-perkele se ei osaa tehdä mitään oikein! Oireelle löytyy mielestäni jokin psykologinen termikin!
Minun tapauksessani on kyse siskosta. Soitti kerran puhelun, jossa kertasi kaikki vanhat syntini. Olen morkannut, pilkannut, väheksynyt. Olin aivan ihmeissäni. Alkuksi olin pahoillani, jos kerran olen loukannut siskoani. Sitten tarkemmin syytöksiä ja haukkuja miettiessäni ja tutkiskellessani totesin, että suurimmassa osassa sisko ei ole ymmärtänyt minun huumorintajuani, joka on kyllä erikoista. Monesa asiassa tosiaan ajattelemme erilailla, mutta eikä se ole aivan luonnollista! Tällä hetkellä ainakin tunnelmani ovat sellaiset, etten pidä siskoon yhteyttä. Enhän uskaltaisi kuitenkaan sanoa mitään.
Sisko sai raivarin siitäkin, kun ostin hänen tyttärelleen Harry Potterin syntymäpäivälahjaksi. Nykyisin en enää vaivaa päätäni niilläkään asioilla, pankista lähtee automaattisesti vuosittain kummallekin lapselle synttäriraha onnentoivotuksin.
Ikävää, että siskosi lapset eivät saa kontaktia sinuun. Tuntevat itsensä velvollisuuden kohteeksi, kun muistat heitä pankkisiirrolla merkkipäivänä. Pystyvätkö he edes kiittämään henkilökohtaisesti? Vaikea varmasti on, sillä eiväthän he taida käsittää millainen muuri äidin ja sinun välille on noussut.
Lähipiirissäni on sattunut sellainen tapaus, että nuorena avioitunut vaimo sai murrosikäkohtauksen, karkasi uuden miehen ja perheen säästöjen kanssa, vei yhden lapsen kolmesta mukanaan ja katkaisi välinsä koko sukuun.
Ällistynyt perhe ei ikinä ole päässyt yli tästä, välit katkesivat ja asiat hoidettiin kirjeitse, mikä lisäsi vielä katkeruutta, sillä kirjoitettu sana pysyy.
Minusta tyttöparka olisi pitänyt saada terapeutille ja ehkä koko muukin perhe, sillä olihan tämä räjähdys vain tulivuoren huippu, mutta siihen perhe ei ollut valmis.
Niinpä tytär nyt uuden miehen kanssa elää kaukana kotoa ja suvusta. Nyt siellä on vauva.
Kovin tuntuu murheelliselta, että vauva on tuomittu elämään koko ikänsä ilman äidin puoleisia sukulaisia ja sisarpuoliaan vain siitä syystä, että aikuiset ihmiset päästivät asiat ylikäymättömään pisteeseen jo vuosia ennen kuin lapsi syntyi.
Minusta tuntuu, että hän maksaa siihen kuuluisaan "kolmanteen polveen".
omia vanhempiani täydellisinä. Heissä on vikansa kuten kaikissa meissä.
Mutta minä pystyn sanomaan vanhemmilleni, silloin kun he mielestäni tekevät väärin minua/miestäni/lapsia/meidän perheessä sovittuja toimintapoja kohtaan ja asia yleensä oikenee sillä.
Mies taas ei pysty sanomaan varsinkaan äidilleen yhtään mitään, joten lopulta joltakulta (=minä) menee hermo johonkin asiaan ja mun on sanottava ja sitten olen taas se veemäinen miniä. Asiat ei edes pääsisi noin pitkälle ikinä, jos mies heti kun tulee ongelma, voisi nätisti siitä sanoa vanhemmilleen (kuten mä toimin omieni kanssa)...
Ja ainakin meidän tapauksessa on itse asiassa toisinpäin: anoppi on pojastaan minulle niin mustasukkainen, etten pysty sitä käsittämään! Enhän mä ole häneltä poikaa vienyt, se vaan kasvoi aikuiseksi ja perusti oman perheen...
Onneks meillä jokaisella on oma mielipide!